”Minkälaisiin yhteisöihin koet opiskeluissa kuuluvasi?” kysyi pedagogisia opintojaan yliopistolla tekevä tuttu lääkäri, joka haastatteli minua etäopiskeluun liittyen. Istuin ryppyisissä kotishortseissa jalat ristissä isoäidiltä saamallani vanhalla vuodesohvalla, jonka vaaleankirjava kuvio oli antanut anteeksi niin beta-vuoden tuutoretkojen punaviiniroiskeet kuin lääkisystäväporukkamme viikottaisten dokkari-iltojen tarjoilut.
Kysymys yhteisöstä tuntui huvittavalta ja samaan aikaan sai minut sanattomaksi. Tulin yhtäkkiä kivuliaan tietoiseksi yhteisön ja yhteyden välittömästä puutteesta arjessani. Oli typerryttävää takellella sanoissani, kun minulta kysyttiin siitä yhteisöstä, joka on opintojen alusta asti saanut minut unohtamaan miltei kaiken muun. Kiisin illat vuosia kandiseuran hallituksen kokouksista, kiipeilykerhon miitteihin, sitsikeittiöön tai etsimään vaihto-opiskelijan kadonneita avaimia. Kysymys yhteisöstä tuntui jopa tunkeilevalta ja olin epämiellyttävästi hämilläni; oliko minulla vielä jokin yhteisö?
Muistan vuosi sitten kuulleeni jonkun sanoneen ”näin ensimmäisenä koronakeväänä”. Silloin – ja ehkä vieläkin – ajatus lukuisista koronakeväistä puistatti. Ainakin omalta osaltani ensimmäinen kevät kului jonkinlaisessa shokissa, opiskellen, siivoten keittiönkaappeja, tehden palapelejä ja nauttien Unicafen Foodvanin kotikadulle kuljettamista lounaista. Eristys tuntui vielä vuosi sitten ehkä hieman kutkuttavaltakin ihmis- ja yhteiskuntakokeelta, josta oli mahdollista selvitä tsemppaamalla – lopun jo häämöttäessä silmissä.
Nyt toisena koronakeväänä vire on toisenlainen. Arki on asettunut etäasetuksiinsa: zoom-illanistujaisten uutuudenviehätys on vaihtunut uupumukseen ruutujen äärellä ja siivousinto valunut viemäriin kerääntyvien tiskien pinnalta. Uusien lenkkipolkujen tai lounasreseptien löytäminen on käynyt yhä haastavammaksi. Yhtäkkiä muistot viikoittaisista illoista punaisella sametilla, elokuvateatterin hämärässä haalistuvat enkä enää osaa palauttaa mieleen UFF:in kirpparilöytöjä enteilevää ihanan ummehtunutta tuoksua.
Löytöjä on sen sijaan voinut tehdä omalla vaatekaapilla. Työ ja koulumatkat ovat taittuneet julkisten sijaan pyörän selässä säänkestävissä ja joustavissa tekstiileissä. Perillä päälle on vedetty jotain löysää ja enemmän tai vähemmän sinistä: petrolia, preussia tai turkoosia ja muodottomat valkoiset putkisukat. Kotona päällä on aina pehmeää, joustavaa ja ryppyistä. Syyt pukeutua mihinkään muuhun ovat kipeästi puuttuneet. Paljetit, vakosametti, vanha paksu farkkukangas, sifonki, applikoidut kukat ja kaikki leikkisät kuosit ovat pitäneet kaapissa toisilleen seuraa hiljaa odottaen.
Kaipaan pukeutumista, juhlia, tapahtumia, kulttuuria ja ihmisiä. Vaikka ajatuskin neljään valvomisesta tuntuu nykyisellään suurelta haasteelta, janoan tanssimista ihmisten keskellä, näyttelynavajaisia, etkoja ja jatkoja. Ikävöin opiskelijatapahtumia: sitsejä, vuosijuhlia ja tontturallia. Erityisesti näin viidennen opiskeluvuoden ehtoolla kytee mielessä pelko, jota en haluaisi sanoa ääneen. Mitä jos en enää koskaan pääse osallistumaan opiskelijatapahtumaan?
Opiskelijajärjestötoiminnassa sykli on kiivas. Aktiivien parissa puhutaan usein siitä, kuinka järjestömuisti on lyhyt. Puheenjohtajat, sihteerit, isännät ja emännät, vastaavat ja virkailijat valmistuvat tai suuntaavat muihin virkoihin. Kokouksissa keksitään uusia ratkaisuja ja uudellen vanhoja. Mutta kuinka hyvin perinteet saadaan kantamaan pandemian pannan yli? Toimin itse aikoinani tuutorina ja myöhemmin supertuutorina ja se sosiaalinen paitsio, joka on koskettanut jo kahta vuosikertaa, saa minut erityisen surulliseksi.
Tunnen itse suurta kiitollisuutta vuosista, joina etsin niin akateemista kuin aikuistakin itseäni ja identiteettiäni. Löysin lukiossa toteuttamani kympin tytön roolisuorituksen jälkeen armoa ja taitoa välttää hukkumista loputtomiin opuksiin ja oppimistavoitteisiin. Sain nähdä, mitä ihmisen sisällä on. Tutustuin ihmisiin, joista on tullut minulle perheenjäseniä. Joskus tenttilukeminen sai jäädä, kun illanvietto kollegoiden kanssa vei mennessään. Vähintään samankaltaiseen olisi jokaisella uudella opiskelijalla oltava oikeus.
Murehtijana mietin niin mennyttä kuin tulevaakin. Vaikka opiskeluja on vielä vuosi jäljellä, hiipivät ajatukseni jo kesätöihin, vastaanottohuoneisiin ja terveyskeskuksen käytäville. Kandikesää odottaessa moni muukin tuntee ahdistusta Weboodi-merkinnöistä ja Valviran luvista. Koska saa haettua uuden VRK-kortin ja mitä kirjoja tai kurssimateriaaleja vielä kannattaisi selailla? Itse mietin paljon myös kesän tulevaa työyhteisöä ja sitä, kuinka löydän oman paikkani siinä.
Mitä seuraa, kun kahvihuoneessa on kahden metrin turvavälit? Entä jos lounasta joutuu syömään yksin oman työpöydän ääressä katseen vaeltaessa E-taulusta pöydällä lojuviin EKG-nauhoihin. Kahvihuone on korvaamaton kohtaamispaikka ja ruokatauko tauko työstä. Ketä osaa konsultoida, jos tuttujen kasvojen sijaan kohtaa vain nimikirjaimia ja sähköpostiosoitteita. Hiljainen tieto ei kantaudu mykistetyistä mikrofoneista.
Olen nyt vuoden osallistunut etäkokouksiin vanhalta sohvaltani. Olen tehnyt kädet täristen oikeita ja vääriä monivalintoja, odottanut hiljaisuuden rikkoutumista break out roomissa ja kuunnellut oikeuslääketieteen luentoja siitä, millaisia jälkiä luodit jättävät ruumiiseen.
Vuoden kuluessa myös sohvalle taiteltu tilkkutäkki on kulunut rei’ille. Tyhjät ruudut irvistelevät nyt istujalle muistuttaen kaikista sohvalla vietetyistä kuukausista ja siitä, kuinka koko elämä on viimeisen vuoden aikana tullut kotiin. Moni elämän elementti on kuitenkin jäänyt saapumatta. Jokin aika sitten tulin kysyneeksi itseltäni, milloin olen viimeksi tutustunut uuteen ihmiseen. Keväällä sain kuitenkin mahdollisuuden.
Kandiseuran vuoden hienoin oivallus on ollut koulukummiprojekti, jota on kevään aikana pilotoitu. Projektissa on tuotu yhteen opintojen alkupuolella olevia opiskelijoita opintojen loppupuolella olevien kanssa. Projekti on taannut terapeuttista tutustumista, reflektiota, iloa ja introspektiota.
Ikävän ja ikävystymisen vuosi on kestänyt jo iäisyyden. On vain luotettava siihen, ettei päättymättömältä tuntuva pandemia ja sosiaalinen eristäytyminen ole venyttänyt ystävyyksiä palautumattomasti – ettei ole eristänyt itseään parantumattoman yksinäiseksi. Kummeihini tutustuttua ainakin itse olen helpottunut siitä, että minua odottaa ainakin muutaman uuden ystävän tapaaminen.
Ellamaija Kasanen
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826