Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/script-loader.php on line 757
Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/script-loader.php on line 757
Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/script-loader.php on line 758
Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/script-loader.php on line 758
Notice: Trying to access array offset on value of type bool in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/theme.php on line 2360
Deprecated: Methods with the same name as their class will not be constructors in a future version of PHP; cr3ativ_carousel has a deprecated constructor in /home/kandidaadh/qk2020/wp-content/plugins/cr3ativ-carousel/cr3ativ-carousel-widget.php on line 3
Deprecated: Function create_function() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-content/plugins/cr3ativ-carousel/cr3ativ-carousel-widget.php on line 135
Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-content/plugins/polldaddy/polldaddy-shortcode.php on line 451
Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-content/plugins/wordfence/lib/Diff/Renderer/Html/Array.php on line 153
Deprecated: Array and string offset access syntax with curly braces is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-content/plugins/wordfence/lib/Diff/Renderer/Html/Array.php on line 153
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/load.php on line 926
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 2720 Psykon vastaanotolla Archives - Q-kautinen Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: implode(): Passing glue string after array is deprecated. Swap the parameters in /home/kandidaadh/qk2020/wp-content/themes/soledad/functions.php on line 102
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Suunnittelun kieli on universaalia, se ylittää ja yhdistää maiden väliset rajat ja kielimuurit. Kyse on jostakin sanattomasta, joka herättää tunteita, mielikuvia ja muistoja. Design on kaikkialla, arjessa ja juhlassa. Käsissämme, suussamme, jalkojen, takapuolien ja katseiden alla.
Hyvin suunniteltu esine kehottaa tarttumaan, istumaan, silittämään, nuolaisemaan, uppoutumaan tarinaan. Se voi olla hyvin kaunis tai hyvin ruma. Se voi toimia täydellisesti tai olla suunniteltu täydelliseen toimettomuuteen. Se kiinnostaa, kiihottaa, rauhoittaa ja roiskii päälle hyvinvoinnin kirkkaita pisaroita.
Huono design saa aikaan tukalan olon ja käskee katsomaan pois. Huono design herättää tuntemuksia, joiden ei tiennyt olevan olemassa. Vähän niin kuin huonosti istuvat housut. Ne tekee mieli repiä pois päältä. Tai sitten mitään tuntemuksia ei herää, mikä on melkein pahempaa: huonosti suunnitellun esineen mitäänsanomaton tyhjyys.
Design ei asu norsunluutornissa (vaviskaa, Laura Frimanin kolumnista nousseeseen keskusteluun kyllästyneet). Kuka tahansa joka suunnittelee, visioi, luo uutta vanhasta, kaunista rumasta kauniiksi rumaksi, on designer, tai voi kutsua itseään disaineriksi. Kuka pitää kiinni portteja muotoilun ja taiteen maailmaan, kuuluuko se kaikille vai onko osa huippumuotoilun tenhoa sen eksklusiivisuus?
Design asuu norsunluutornissa, se on poteroitunut Aalto Artsiin, Artekille, maailmanluokan designmuseoihin. Design kuuluu siitä tietäville, arkkitehtien sileisiin tai taiteilijoiden ahavoituneisiin käsiin, ymmärtäviin ja joustaviin mieliin, intohimoisille ihmisille, joilla on mielipiteitä.
Ne, jotka tietävät edes yhden kotitalouden, jonka katossa roikkuu Yki Nummen Lokki-valaisin, nostakaa kädet ylös. Kenen yöpöydällä on Harri Koskisen suunnittelema pelkistetty Block-valaisin? Kuka haaveilee Artekin pöytäryhmästä? Aika paljon ostetaan designia vain siksi, että se on jonkun toisen toimesta hyväksi todettua, oman huushollin arvoa automaattisesti nostattavaa tavaraa. Designtuote on myös statussymboli. Haaveilen Alvar Aallon seeprapäällysteisestä Nojatuoli 400:sta, “Tankista”. Mutta miksi? Sen hinta tätä kirjoittaessa on 4 649,00 euroa Artekilla. Ei mitään järkeä, mutta täytyykö iloa tuottavissa asioissa ollakaan järkeä? Ehkä Tankki onkin vain haavekuva, joka pitää sisällään kirjastohuoneen, labradoodlen ja söpön tyypin istumassa seeprakankaan karhealla pinnalla. Ehkä design-huonekaluja ei tarvitse edes omistaa, vaan niitä voi käydä kieli lääpällään lipomassa Artekilla.
Ada-Karoliina Määttä, Kompleksi-lehti
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Horoskoopeille on helppo nauraa, ja akateemisessa kuplassa on helppo ihmetellä, minkälaiseen huuhaaseen jotkut uskovat. Monet psykologian opiskelijat, ja uskoakseni myös lääketieteen opiskelijat, vastustavat intohimoisesti kaikkea pseudotiedettä. Se on tarpeellista, sillä tiedevastaisuus ja valheellisten väitteiden leviäminen ovat yksi internet-ajan suurimmista ongelmista. Hyvinvoinnin nimissä kaupataan jos jonkinlaista kirjaa ja palvelua, joilla ei ole mitään tekemistä näyttöön perustuvien hoitomuotojen kanssa. Pahimmillaan ihminen jää vaille sitä hoitoa, jota hän todella tarvitsisi.
Virheellisten ja haitallisten väittämien vastustaminen on tarpeellista. Muiden ihmisten vastustaminen sen sijaan ei ole. Akateemisessa ylemmyydentunteessa ja me ja muut -asenteessa piilee se vaara, että keskusteluista työnnetään entistä kauemmas juuri ne, jotka todennäköisesti hyötyisivät tieteellisten periaatteiden ymmärtämisestä. Faktojen kaataminen ihmisen päälle ei riitä muuttamaan uskomuksia, jos hän ei ymmärrä tiedon muodostumisen prosessia. Tiedemaailma voi tuntua kylmältä ja torjuvalta, ja merkityksellisyyttä etsivä ihminen kääntyy yhä enemmän kohti joogayhteisöjä ja salaliittoteorioita, joissa hänen ajatuksensa saavat hyväksyntää ja validointia.
Mitä jos me tulevina terveydenhuollon ammattilaisina pysähtyisimmekin hetkeksi aikaa kuuntelemaan sen sijaan, että yrittäisimme valistaa muille, kuinka väärässä he ovat? Ei riitä, että vastapuoli oppii ymmärtämään meitä, vaan myös meidän on opittava ymmärtämään heitä. Parantavat kivet ja energiahoidot vastaavat aina johonkin tarpeeseen. Mikä se tarve on? Ja ennen kaikkea: voisiko se sama tarve täyttyä myös jollain sellaisella, joka on totta? Kaikki ihmiset kaipaavat huomioiduksi ja välitetyksi tulemista, ja monesti huuhaan mukana tulee kokonainen yhteisö, jossa näitä on tarjolla. Kaaottisessa maailmassa oman ryhmän yhteiseen totuuteen uskominen voi tuntua turvalliselta. Voi olla, että tämän uskomuksen sisällöllä ei lopulta ole juurikaan välillä, kunhan on jotain, joka pitää maailman kasassa.
Vaikka en itse allekirjoita minkään ei-tieteellisen uskomusjärjestelmän oppeja, pystyn näkemään, miksi asioihin uskotaan myös silloin, kun niiden paikkansapitävyydestä ei ole todisteita. Tarkoituksen ja merkityksellisyyden etsiminen on syvästi inhimillinen ominaisuus. Joskus tuntuu, että nykymaailmassa tarkoitusta on yhä vaikeampi löytää. Yhtenäinen maailmankuva on hajonnut, ja monen elämää sävyttää eksistentiaalisen tyhjyyden tunne. Tiede on vielä toistaiseksi melko huono vastaamaan kaikista suurimpiin elämää ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin, joten on ymmärrettävää, että vastauksia otetaan sieltä mistä niitä annetaan.
Tulevana psykologina en tietenkään kehottaisi ketään hoitamaan mielenterveyttään kivillä tai tekemään elämänvalintoja tähtikarttojen perusteella. Sen sijaan voisin kysyä: ”Mitä kivet antavat sinulle, ja miten minä voisin antaa jotain samankaltaista?”. Lisäksi näinä epävarmoina aikoina voisin kannustaa ketä tahansa etsimään elämään merkityksellisyyttä ja vaalimaan sellaisia symboleja ja rituaaleja, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien yli. Keskitysleiriltä selvinnyt psykiatri ja logoterapian kehittäjä Viktor Frankl sanoi sen hyvin: “Those who have a why to live, can bear with almost any how”.
Teksti: Anna Piri, Kompleksi-lehden päätoimittaja
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Huumausaineet ovat psykoaktiivisia, eli mieleen vaikuttavia aineita, mutta tätä pidemmälle määritelmästä ei ole selvää yksimielisyyttä. Joissain tilanteissa huumausaineita yhdistää niiden laittomuus, joka erottaa ne muista päihteistä, mutta esimerkiksi YK määrittelee huumausaineiden joukkoon myös yleisesti laillisia lääkeaineita. Toinen yhdistävä tekijä, joka usein nostetaan esiin, on riippuvuuden aiheuttaminen, mutta tästä joukosta rajataan yleensä pois ravintoaineet kuten sokeri. Oma ongelmallinen ryhmänsä ovat myös psykedeelit, joista suurin osa on laittomia kansainvälisellä tasolla, mutta joiden ei voida todeta aiheuttavan riippuvuutta. Virallisen määritelmän ollessa epäselvä, korostuu mielikuviin pohjaava luokittelu yleisessä keskustelussa ja asenteissa entistä enemmän. Huumeita ja päihteitä yhdistävä tekijä on usein niiden pahuus ja käyttämisen moraalittomuus. Tämä ajattelutapa on kuitenkin erittäin haitallinen ja jarruttaa tiedettä usealla sen osa-alueella, myös terveydenhuollossa.
Kun itse olin yläasteikäinen, kuulin psykedeeleistä ainoan kerran terveystiedon tunnilla varoittavan tarinan yhteydessä. Siinä poika tai nuori mies nautti tarkemmin määrittelemätöntä psykedeeliä ja kuvitteli olevansa appelsiini. Tämän seurauksena henkilö päätti ”kuoria” ihonsa pois veitsellä. Tarina ei tainnut edes jatkua tätä pidemmälle ja myöhemmin olen törmännyt samaan urbaaniin legendaan milloin missäkin. Jälkeenpäin ajateltuna tämän kaltainen naurettava kauhukertomus on huumevalistuksen irvikuva ja toivon todella, että vastaavanlaisesta opetuksesta on luovuttu sittemmin. Tarina kuitenkin korostaa, miten paatoksellinen huumeiden pahuus jättää jalkoihinsa rauhallisen ja järkiperäisen keskustelun. Samanlainen meininki on valitettavan yleistä vielä tänäkin päivänä, ei tarvitse kuin vilkaista eduskunnan hiljattaista istuntoa, jossa käsiteltiin kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamista koskevaa kansalaisaloitetta.
Muutosta kuitenkin tapahtuu, vaikka se olisikin välillä piinaavan hidasta. Kannabiksen hyöty lääkeaineena on tunnettu jo hyvän aikaa ja sen tutkiminen ei ole tänä päivänä enää täysi tabu. Myös psykedeeleihin suhtautuminen on lieventynyt negatiivisesta olomuodostaan aavistuksen verran. Mikrodoussaus, jossa nautitaan pieniä määriä psykedeelejä oman työnteon tehostamiseksi, on pöhinäkulttuurin tuoreita tuulia. Valtaväestön asenteet ovat kuitenkin edelleen selkeän negatiiviset huumetta kuin huumetta kohtaan ja edellä mainituista ideoista huolimatta jokainen näistä aineista on yhä laiton. Tämän stigman tiedetään vaikeuttavan huumeongelmista kärsivien hoitoa ja lisäävän syrjäytymistä, mutta myös tutkimus kärsii siitä.
70-luvun startatessa huumevastaisuus oli vahvimmillaan ja esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Ronald Reagan hyödynsi tätä 80-luvulla tekosyynä nitistää poliittisesti epämiellyttäviä ihmisryhmiä, kuten sotaa vastustavia hippejä ja etnisiä vähemmistöjä. Myös kaikki psykedeeleihin liittyvä tutkimus lakkasi tyystin yli kolmenkymmenen vuoden ajaksi, kunnes tämän vuosituhannen puolella yksittäiset tutkimusryhmät alkoivat saada varovaisia lupia taas selvittää aineiden vaikutuksia. Yksi näistä psykedeeleistä on Suomenkin luonnossa kasvavassa madonlakissa vaikuttava psilosybiini. Näiden taikasienten keräily ja hallussapito ovat maassamme lailla kiellettyjä, minkä vuoksi netistä voi löytää kattavia ohjeita koskien psilosybiinisienten ”valokuvaamista.” Alustavissa tutkimuksissa psilosybiinin vaikutus esimerkiksi masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien hoidossa on ollut valtava. Tämän merkittävyyttä lisää se, että nykyhetkellä iso osa mielenterveyspotilaista ei reagoi heille annettuun hoitoon. Tästä huolimatta valtiotasolla psykedeelitutkimusta ei tueta, kuin Norjassa ja Isossa-Britanniassa. Yksityisten lääkeyhtiöidenkin puolella innostus on ollut vähäistä, mahdollisesti rahallisen hyödyn epävarmuuden vuoksi. Marraskuussa naapurimaassamme alkoi uusi tutkimus psilosybiinin hoitovaikutuksista Karolinska Institutetin toimesta ja tutkijat hehkuttavat jo mahdollisia tuloksia vallankumouksellisina. Parhaimmillaan tulosten avulla saadaan suuntaviivoja lukemattomien ihmiselämien kohentamiseksi ja pelastamiseksi, mutta uutisessa on silti karvas sivumaku. Jos huumausaineita ei vielä tänäkin päivänä leimattaisi totaalisesti, olisimmeko voineet saavuttaa nämä hyödyt jo vuosikymmeniä sitten?
Teksti: Eetu Vilminko
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Musiikki on monelle tärkeä ja voimakas tunteidenkäsittelyn ja kommunikaation väline. Viime vuosikymmeninä on tehty paljon tutkimusta erilaisista musiikki-interventioista ja niiden hyödyistä esimerkiksi kielen kehityksessä, aivovammojen kuntoutuksessa ja muistihäiriöistä kärsivien toimintakyvyn ylläpitämisessä.
Yksi seikka, joka tekee musiikista erityisen muihin ärsykkeisiin verrattuna, on sen vaikutukset ihmisaivojen peilisolujärjestelmään. Peilisolut ovat aivoissa oleva järjestelmä, joka mahdollistaa monia korkeita kognitiivisia toimintoja kuten kielen kehitystä ja empatiaa. Lisäksi peilisolut ovat mallioppimisen ja imitaation taustalla. Peilisolut liittyvät erityisen läheisesti aivojen motorisiin alueisiin. Musiikki aktivoikin peilisolujärjestelmää juuri siksi, että musiikin kuuntelu aktivoi samoja aivoalueita kuin silloin, jos musiikkia tuotetaan itse esimerkiksi soittamalla jotain instrumenttia tai laulamalla. The Shared Affective Motion Experience (SAME) -mallin mukaan, musiikkia ei tulkita pelkästään kuulosignaalina, vaan myös tarkoituksenmukaisena ja hierarkkisesti järjestäytyneenä sarjana motorisia toimintoja, jotka ovat tuotetun musiikin taustalla. Tämä luo yhteyden musiikin kuuntelijan ja musiikin tuottajan välille, mikä mahdollistaa muun muassa sen, että musisoijan tunnekokemukset voivat välittyä musiikin kautta kuulijalle.
Autismin kirjon häiriöt ovat neurologisia kehityksellisiä häiriöitä, joita useimmiten luonnehtii muun muassa vaikeudet sosiaalisissa yhteyksissä ja tunteiden tunnistamisessa ja käsittelyssä. Tämä vaikeuttaa sosiaalista kanssakäymistä ikätovereiden kanssa ja aiheuttaa näin yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Yksi mahdollinen selitysmalli, joka on esitetty autismikirjon häiriöiden taustalle, on häiriöt peilisolujärjestelmän toiminnassa. Tähän viittaavat muun muassa vaikeudet kommunikaatiossa ja puheen tuottamisessa, tunteiden käsittelyssä ja muiden ihmisten aikomusten arvioimisessa sekä motorisissa toiminnoissa.
Tutkimuksessa on kuitenkin saatu viitteitä siitä, että tunteiden tunnistamisen vaikeudet eivät välttämättä yleisty muihin kuin sosiaalisiin konteksteihin. Autismin kirjoon kuuluvat lapset ja nuoret esimerkiksi tunnistavat musiikin tunnesisältöjä lähes samalla tasolla kuin tyypillisesti kehittyvät ikätoverinsa. Jotkin musiikin osa-alueet ovat myös autismin kirjon häiriöissä erityisosaamisen alueita ja tiettyjä musiikillisia ärsykkeitä käsitelläänkin jopa paremmin kuin mitä terveet verrokit niitä käsittelevät. Monet autismin kirjoista kärsivät myös nauttivat suuresti musisoinnista ja jopa preferoivat musiikillisia ärsykkeitä vaikkapa verbaalisten sijaan.
Viime vuosina erityistä kiinnostusta tutkimuksissa onkin herättänyt se, kuinka musiikki-interventioilla ja erityisesti yhteisellä musisoinnilla voitaisiin vaikuttaa autismin kirjon häiriöistä kärsivien lasten sosioemotionaalisen kehitykseen. Taustalla vaikuttavana teoriana on se, että yhteisellä musisoinnilla voidaan pyrkiä aktivoimaan peilisolujärjestelmälle ominaisia aivoalueita, ja pyrkiä sitä kautta vahvistamaan peilisolujen toimintaa. Musiikille on myös tyypillistä voimakkaan samoina toistuvat kaavat, esimerkiksi tietyt laulut tai rytmit, jotka voivat helpottaa autismin häiriöistä kärsivien lasten sosiaalista kokemusta. Heille onkin tyypillistä esimerkiksi kaavamaiset ja samoina toistuvat liikkeet ja sanat, joita voidaan hyödyntää tällaisessa yhteisessä musisoinnissa, mikä voi osaltaan helpottaa kommunikaatiota esimerkiksi perheenjäsenten kanssa.
Teksti: Alma Suutari
Lähteet:
Caria, A., Venuti, P., & de Falco, S. (2011). Functional and dysfunctional brain circuits underlying emotional processing of music in autism spectrum disorders. Cerebral Cortex (New York, N.Y. 1991), 21(12), 2838-2849. doi:10.1093/cercor/bhr084
Gebauer, L., Skewes, J., Westphael, G., Heaton, P., & Vuust, P. (2014). Intact brain processing of musical emotions in autism spectrum disorder, but more cognitive load and arousal in happy vs. sad music. Frontiers in Neuroscience, 8, 192. doi:10.3389/fnins.2014.00192
Molnar-Szakacs, I., & Heaton, P. (2012). Music: A unique window into the world of autism. Annals of the New York Academy of Sciences, 1252(1), 318-324. doi:10.1111/j.1749-6632.2012.06465.x
Molnar-Szakacs, I., & Overy, K. (2006). Music and mirror neurons: From motion to ’e’motion. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 1(3), 235-241. doi:10.1093/scan/nsl029
Molnar-Szakacs, I., Wang, M. J., Laugeson, E. A., Overy, K., Wu, W., & Piggot, J. (2009). Autism, emotion recognition and the mirror neuron system: The case of music. McGill Journal of Medicine : MJM : An International Forum for the Advancement of Medical Sciences by Students, 12(2), 87. Retrieved from https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21264050
Thompson, G. A., McFerran, K. S., & Gold, C. (2014). Family-centred music therapy to promote social engagement in young children with severe autism spectrum disorder: A randomized controlled study. Child : Care, Health & Development, 40(6), 840-852. doi:10.1111/cch.12121
Wan, C. Y., Demaine, K., Zipse, L., Norton, A., & Schlaug, G. (2010). From music making to speaking: Engaging the mirror neuron system in autism. Brain Research Bulletin, 82(3), 161-168. doi:10.1016/j.brainresbull.2010.04.010
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Sitä kevättä en koskaan unohtaisi. Se oli kevät, jonka jälkeen suhtautumiseni yhteiskunnan resilienssiin, yksilönvapauksiin sekä vessapaperiin muuttui kertaheitolla.
Olin pitkästä aikaa menossa käymään Merihaan opiskelija-asunnollani, ja pistäydyin Ympyrätalon S-markettiin ostamaan täytettä tyhjyyttä huutavaan jääkaappiin. Viime kuukaudet olin viettänyt pääosin poikaystäväni luona, ja oli jo aikakin käydä hakemassa päivitystä garderoobiini sekä kastelemassa lahjaksi saatu, kituliaasti kasvava coffea arabica. Edellisenä päivänä hallitus oli pitänyt ensimmäisen tiedotustilaisuutensa koronaviruksen leviämisestä Suomessa, ja olin nähnyt videoita marketin käytävillä vessapaperista riitelevistä amerikkalaisista. Odotin seuraavaa ostosreissuani jännittyneenä ja toden totta – poikkeustila näytti tyhjentäneen lähimarketin hyllyiltä niin hygieniatarvikkeet, spagetit kuin hernekeitotkin.
“Voi niitä aikoja”, huokaisen nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, ja kohennan asentoani niin, että kiikkutuoli kiihdyttää aavistuksen verran keinumistaan natisevalla verannallamme. Kohennan silmälasejani ja tiirailen kudelmaani samalla, kun rakkaani kykkii mielipuuhassaan puutarhassamme. Vaikka reuma onkin jäykistänyt hänen ikääntyneet nivelensä, hän ei suostu jättämään puutarhanhoitoa yhteisömme nuoremmille jäsenille.
Olen vuosien saatossa oppinut olemaan laskematta liiaksi painoarvoa muistoilleni, olenhan psykologin työssäni joutunut monta kertaa vastakkain ihmismuistin haurauden kanssa. Olen nähnyt hyvin konkreettisesti, miten muistikuvien rakentelussa päämääränä on useammin hyödyllisyys kuin todenmukaisuus. Ihmisen muistin rekonstruktiivisuus käy ilmi myös ihmismielen uskomattomassa kyvyssä luoda erilaisia valemuistoja. Epäpätevät terapeutit, lapsia oikeusjutuissa kuulustelevat poliisit tai vaikkapa oveluuteensa mieltyneet tutkijat (jollaiseksi itsekin edelleen identifioidun) ovat onnistuneet istuttamaan ihmisiin valemuistoja esimerkiksi saatanallisista palvontarituaaleista, ostoskeskukseen eksymisestä ja munasalaattileivän aiheuttamasta oksennustaudista. Myönnettäköön, että suurin osa tekemästäni muistitutkimuksesta lähivuosina on ollut autoetnografista ja introspektiivistä – ikääntyvien aivojeni muistikapasiteetti ei kenties ole aivan entisellään. Mitä siis todella muistan vuoden 2020 koronapandemiasta?
Tyhjien vessapaperihyllyjen lisäksi muistan hyvin esimerkiksi silloisen pääministerin. Suomen siihenastisista pääministereistä nuorin luovi koronakriisin läpi ilman ainuttakaan tumman häivähdystä silmiensä alla ja sai minut tuntemaan ylpeyttä omasta maastani ja sukupuolestani. Muistan myös, miltä tuntui ensi kertaa organisoida oma arki opintoineen, töineen ja harrastuksineen tapahtuvaksi neljän seinän sisältä. Unohtumaton oli myös se hetki, kun pandemian alkuvaiheissa päätimme pakata poikaystäväni autoon laatikollisen ruokaa, pari huonekasvia sekä työ- ja opiskeluvälineet ja asemoitua pienen kalliolaiskaksion sijaan hänen vanhempiensa tilavaan taloon. Vaikka päätös olikin järkevä – hänen työpalaverinsa ja minun etäluentoni mahtuivat elämään samojen seinien sisällä huomattavasti sujuvammin näin – oli se osittain myös yritys luoda turvallisuuden tunnetta epävarmassa tilanteessa. Kevät jäi hyvin mieleen sen poikkeuksellisuuden lisäksi varmaan myös siksi, että se sijoittui henkilökohtaisen “muistihuippuni” ylärajalle, siis kuudentoista ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden väliin jäävälle ajanjaksolle, jonka ajalta ihmiset tyypillisesti muistavat kaikista eniten asioita.
Tietoisena skeemojen vaikutuksesta ihmisen muistiin uskon, että osa sen kevään tapahtumista on kylläkin sekoittunut mielessäni tahmeaksi sekametelisopaksi. Vaikka psykologiatiede onkin viime vuosikymmeninä ottanut niin merkittäviä harppauksia, ettei sitä melkein enää samaksi tieteenalaksi tunnista (replikaatiokriisistä liikkeelle lähteneet kehityskulut diskreditoivat valtaosan kaikesta tutkimuksesta jättäen jälkeensä vain yksinkertaisimmat informaation prosessointiin keskittyvät teoriat), oltiin jo opiskeluaikoinani hyvin perillä monista muistin lainalaisuuksista. Opiskeluajoilta muistan esimerkiksi sen, kuinka mielensisäiset käsikirjoitukset ohjaavat odotuksiamme siitä, mitä luultavasti tapahtuu tai on tapahtunut. Etenkin toistuvat, rutiininomaiset tapahtumat sekoittuvat tällä tavalla helposti.
Oliko siis eristyksessä vietetty viikkoja vai kuukausia? Missä tiedotustilanteessa hallitus määräsi mistäkin rajoitustoimista? Tapahtuiko Uudenmaan sulkeminen siis ensi kertaa keväällä 2020, vai oliko se sittenkin joku muu niistä lukuisista pandemioista, jotka seurasivat koronavirusta? Miten monta kertaa onnistuin jättämään etäluennolla mikrofonini päälle niin, että koko kurssi kuuli äänekkään välipalan mussutuksen? Vai oliko se sittenkin niin, että osasin heti alusta saakka luovia etäyhteyksien viidakossa diginatiivina taitavasti ja ketterästi?
Katsahdan mietteliäästi ylös ja vetäisen sitten vihreästä langasta niin, että lankakerä kierähtää muutamankymmenen sentin verran verrannan lautoja pitkin. “No, ainakaan mitään käsittämättömiä valemuistoja siitä keväästä ei ole syntynyt,” totean mielessäni painokkaasti. Siinä samassa muistan elävästi erään sen kevään unohtumattomimmista tapahtumista.
Se oli juuri ennen hänen sairastumistaan koronaviruksen aiheuttamaan COVID-19-tautiin, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuli käymään meillä. Hän oli ollut kävelyllä Merihaassa ja päättänyt poiketa pullakahville luokseni; olihan minulla hyviä näkemyksiä käsillä olevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänellä oli mukanaan myös Lennu-koira. Kaadoin Lennulle vettä Saulin mukanaan tuomaan vesiastiaan ja presidentille jauhoin juuri paahtimolta haetuista etiopialaisista pavuista kahvit. Hän piti kovasti tuosta vähän erikoisemmasta kahvilaadusta. Tapaamisen päätteeksi hän kiitti minua hyvistä neuvoista: “On se tärkeää saada välillä opiskelijoidenkin näkemystä tähän työhön. Nyt sitten vaan sitä fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä!” Hän napsautti hihnan kärsimättömästi eteisessä häärivän Lennun kaulaan ja astui ulos opiskelija-asuntomme ovesta tummansininen kaulahuivi iloisesti heilahtaen.
Nousen hieman vaivalloisesti ylös kiikkutuolistani ja asetan kudelmani villalankakoriin. “Kulta, onko meillä vielä sitä etiopialaista kahvia jäljellä?” huikkaan verannan yli puutarhassa ähisevälle puolisolleni. Hän nostaa huvittuneena katseensa tomaatin taimista ja vastaa: “Voi kulta. Eihän Suomessa ole kahvia juotu vuosikymmeniin.” Kurtistan kulmiani mietteliäästi, mutta kohautan sitten harteitani. “Ei taida muistini olla ihan ennallaan”, ajattelen ja tassuttelen sitten hitaasti takaisin kiikkutuolilleni Auringon luodessa viimeisiä säteitään meidän harmaantuvan elämämme ylle.
Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.
Teksti: Tuire Korvuo
Kuva: Pekko Korvuo
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
En ole koskaan innostunut mistään lifestyle-otsikon alle mahtuvasta. Olen aina ollut äärimmäisen huono kotoilija, ja vaatekaappini ansaitsisi konmarittajien mielestä jonkinlaisen pahojen henkien poismanauksen. En ole kehittänyt eteiseen aamulähtöjä helpottavia systeemejä enkä tuunaillut ekologisia vahaliinoja ruuantähteiden suojaksi. Lifestyle on ollut minulle se, mikä muodostuu täyteen ahdetun kalenterin ja ylisuorittamisen residuaalina – siis muovimatto, liian pieni pyykkikori ja aivan liian paljon ruokahävikkiä.
Luotsaamani Kompleksi-lehden vuoden ensimmäisessä numerossa teemana on ympäristö. Tätä tekstiä kirjoittaessani en vielä laisinkaan tiedä, millaisista kulmista psykologian opiskelijat lähtevät tutkimaan kyseistä teemaa. Psykologi voi tutkia ympäristöä hyvin monenlaisista näkökulmista käsin.
Mielestäni ehkä polttavin psykologiaa ja lifestyle-skeneä leikkaava kysymys on se, millaiseen elämäntyyliin meidän kannattaisi ympäristökriisin aikakaudella alkaa totuttelemaan ja millaisesta elämästä haaveilemaan. Millainen lifestyle meitä odottaa siinä vaiheessa, kun ilmaston lämpeneminen ja muut ekologiset ongelmat sekä niistä aiheutuvat yhteiskunnalliset kriisit arkipäiväistyvät?
Luopumista ja merkityksellisyyttä
Uskon, että on realismia ja kaikin puolin hyödyllistä alkaa pikkuhiljaa luopumaan monista tulevaisuuttamme koskevista odotuksista, joihin meidät on kasvatettu. Massakulutukseen perustuva moderni elämäntapamme voi hyvin olla matkalla samaan kulttuurisen sukupuuton mustaan aukkoon, jonne olemme pakottaneet jo niin monen muun eläimen ja alkuperäiskansan elämäntyylit ja elämät.
Jättimäisessä elämäntapamuutoksessa keskeistä on luopuminen. Luopumisesta, vähentämisestä ja niukkuudesta puhuminen on kuitenkin ahdistavaa ja lannistavaa. Tämän elämäntapamuutoksen pr-tiimillä on vielä paljon tehtävää siinä, kuinka uusi tarina hyvästä elämästä saataisiin muotoiltua ja tartutettua niin lifestyle-bloggareihin kuin poliittisiin narratiiveihinkin. Eräs läheiseni tuumasi asiasta seuraavanlaisesti: “Ei kannata keskittyä siihen mistä joutuu luopumaan, vaan siihen mitä saa tilalle.”
Se, mitä tämä jokin voisi olla, on alkanut valkenemaan minulle pikku hiljaa. Eräs tuttavani kuvasi omaa heräämiskokemuksestaan ympäristökriisin todellisuuteen: “Mä olen ollut näiden ympäristökriisikelojen takia oikeastaan onnellisempi kuin aikoihin. Tuntuu jotenkin siltä, että elän paremmin kosketuksissa todellisuuden kanssa ja hahmotan paremmin prioriteettini ja sen, mihin haluan energiani käyttää.” Kyseinen ekonomi on alkanut pohtia omavaraiseen ekoyhteisöön muuttamista ja sitä, millaisia taitoja voisi olla hyödyllistä opetella sen varalta, että nykyisenkaltainen yhteiskuntamme romahtaa. Hän ei ole paniikissa, seonnut tai tekemässä hätiköityjä johtopäätöksiä. Hänen olemuksestaan säteilee vahva päämäärätietoisuus ja merkityksellisyyden kokemus. “Ei se landelle muuttaminen rakkaiden ihmisten kanssa tosiaan ihan kauhealta kuulosta, vaikkei tässä nyt mitään romahdusta tulisikaan”, hän tuumasi, kun kysyin asiasta.
Merkityksellisyyden kokemukset ovat olennaisia selviytymisemme kannalta, ja toisaalta juuri niiden puute on ajanut meidät tähän jamaan. Kompensoimme sosiaalisen statuksen puutetta materialla, yhteyden ja yhteisöjen puutetta jatkuvalla digitaalisella presenssillä, ja lääkitsemme ylisuorittamisessa ryvettyneitä psyykeitämme kookoksenkuoridrinkeillä tuhansien kilometrien lentomatkan päässä. Toronton yliopiston psykologian ja kognitiotieteen professorin John Vervaeken mukaan ihmiset kykenisivät kyllä selviytymään massiivisista muutoksista, karsimaan elintasostaan ja sopeutumaan todella vaikeisiinkin olosuhteisiin, mikäli heitä kannattelee yhteisöllinen merkityksellisyyden tunne. Ilman tätä merkityksellisyyden tunnetta ihmiset jumittuvat itsekeskeiseen oman edun tavoitteluun ja pinnalliseen materialismiin, eikä tuollaisesta lähtökohdasta ole juurikaan toivoa maapalloa rapauttavan elämäntylimme muuttamisesta.
Valonpilkahduksia kuitenkin on nähtävissä. Ympäristökriisi on jo nyt luonut monille vahvoja merkityksellisyyden kokemuksia. Lifestyle-skenen himovegaanit, DIY-ekoilijat sekä toisaalta Greta Thunbergin kaltaiset vaikuttajat ovat tavallaan saman jatkumon eri kohtia: näissä kaikissa merkityksellisyys kietoutuu yhteen eri tasoisten aktivismin muotojen kanssa. Olennaista on kokemus siitä, että ollaan osana ratkaisua ja pyritään toimimaan oikein. Tunne siitä, että on hyvisten puolella on keskeinen positiivisen minäkuvan rakentaja ja toimintakyvyn ylläpitäjä. Toisaalta omien arvojen mukainen toiminta ja aktivismi ovat tehokkaita keinoja ympäristöahdistuksen ja apatian kurissa pitämiseen. Tai kenties ympäristökriisi herättää jonkinlaisen alkukantaisen selviytymisvaiston, joka suuntaa tarkkaavaisuuden olennaiseen. Silloin kun on kiire miettiä, miten selvitä hengissä, ei ehdi murehtia turhanpäiväisyyksiä.
Elämäntapamuutos henkisenä muutoksena
Poliittinen toiminta ja ekologinen elämäntyyli ovat tärkeitä. Psykologian opiskelijana olen kuitenkin kiinnostunut ennen kaikkea elämäntapamuutoksen henkisistä puolista. Toivoisin myös lifestyle-skenen tarkastelevan useammin sitä, miltä tavoiteltava ihanne-elämä oikein voisi näyttää. Millaista on ekologinen vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa? Mitä voisi tarkoittaa ympäristöystävällinen tunteiden käsittely? Voisimmeko laajentaa ekoteon käsitettä koskemaan myös esimerkiksi omasta jaksamisesta huolehtimista ja mielenterveyden hoivaamista?
Ympäristöahdistusta käsitteleviä työpajoja järjestävän Tunne ry:n toinen perustaja, psykologi Sanni Saarimäki totesi taannoin häntä Kompleksi-lehteen haastatellessani, että ensimmäinen askel on ilmastotunteiden ääreen pysähtyminen. Tunteet ovat keskeinen elämäntapamuutosta ajava voima, mutta ympäristökeskustelussa tunteet sysätään usein syrjään, jotta saadaan tilaa toimintamallien kartoittamiselle. Parhaassa tapauksessa kuitenkin juuri tunteet viestivät meille hyvin tehokkaasti, miten toimia. Jos herkistyisimme omille tunteillemme, kenties alkaisimme myös pikkuhiljaa hahmottaa, millainen tulevaisuuden lifestylemme voisi olla.
Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.
Teksti: Tuire Korvuo
Kuva: Pekko Korvuo
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Lehtien palstat on mukava nimetä suhteellisen yksinkertaisesti, mutta kuitenkin mieleenpainuvasti. Keskeistä on myös, että nimestä saa selville, millaisia asioita palstalla käsitellään. Psykon vastaanotolla on tuotu psykologista näkökulmaa asioihin, joita Q-kautisen kulloinenkin numero on teemanaan käsitellyt.
Varsinaisesta psykologin vastaanotosta tämä palsta ei kuitenkaan käy. Ensinnäkään allekirjoittanut ei ole psykologi ainakaan vielä muutamaan vuoteen. Koska psykologin ammattinimike on laissa turvattu, on palstan nimessä ovelasti kierretty tätä rajoitetta käyttämällä termiä psyko. Tässä yhteydessä ei viitata psykopaattiin, eli psykopatiaa sairastavaan yksilöön, sillä allekirjoittaneella ei ole diagnosoitu psykopatiaa. Sen sijaan kyseessä on lyhenne, jolla viitataan yleisesti psykologian opiskelijaan. Vastaanotto taas on tilaisuus tai tila, jossa psykon, minun, tulisi ottaa vastaan potilaita tai asiakkaita. Lehtipalsta on kuitenkin valitettavan yksisuuntainen kanssakäymisen muoto, ja toisin kuin vaikkapa perinteisessä psykodynaamisessa psykoterapiassa jatkuvassa äänessä on asiakkaan sijasta minä. Vuorovaikutus, joka on vastaanottojen perustana, jää hyvin vähäiseksi. Siitä huolimatta yritän tarjota kaiken avun, joka on mahdollista antaa ilman varsinaista kontaktia.
Psykoedukaatio on työskentelyn keino, joka on hyödyllinen niin asiakkaan kuin tämän lähipiirinkin kannalta. Tähän luonteeltaan koulutukselliseen metodiin kuuluu valistaminen ja ymmärryksen lisääminen asiakasta koskettavasta mielenterveyden ongelmasta. Metatason ajattelussa on esimerkiksi usein psykologisen ruminaation riski. Tällä viitataan jatkuvalla tarkkaavaisuuden suuntaamisella omiin negatiivisiin ajatuksiin ja tuntemuksiin sekä näiden syiden ja seurausten päässä pyörimiseen. Ruminaatio on yleinen masennuksen ja ahdistuneisuuden oire, ja se voi johtaa myös negatiiviseen kierteeseen, jossa ruminointi myös pahentaa sairautta, jonka oire se on.
Psykoedukaation lisäksi omahoidolliset menetelmät ovat hyödyllisiä työkaluja, jotka eivät vaadi ammattilaisen läsnäoloa toimiakseen. Ajatusketjujen välttelyn sijaan huolihetkien pitäminen auttaa rajaamaan murehtimista sille tarkoitettuun aikaan, ja uskomusten ja pelkojen kohtaaminen voi kehittää pohdinnan ratoja positiivisempiin suuntiin. Esimerkiksi ruminaation ehkäisemiseen ja moniin muihinkin psykologisiin ongelmiin apua voi löytää ainakin Mielenterveystalon nettisivuilta osoitteesta www.mielenterveystalo.fi.
Vaikka suoraa vastaanottoa ei tällä tai millään muullakaan palstalla voi tarjota, psykologisten ilmiöiden esille tuominen ja avaaminen on psykoedukaatiota parhaimmillaan ja psykologian opiskelijan jakamissa omahoidon vinkeissä on asiantuntijuutta takana. Niinpä Psykon vastaanotolla saattaakin olla nimenä totuudenmukaisempi kuin ensisilmäyksellä arvaakaan.
Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.
Teksti: Eetu Vilminko
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
En ole seksin tai seksuaalisuuden asiantuntija. Haluaisin olla, mutta koen, etten ole asemassa, jossa voisin neuvoa ketään ainakaan ylhäältä päin. En toistaiseksi ole täysin sinut itseni ja kehoni kanssa eikä seksikään ole aina ollut super helppoa tai luontevaa. Tästä syystä ajattelenkin, että ajatusten jakaminen muille, mahdollisesti samanlaisessa tilanteessa – tai ylipäätään seksuaalisesti motivoituneessa vuorovaikutuksessa – oleville voi olla opettavaista myös itselleni.
Kokemuksiini, yläasteen terveystiedon tunteihin ja joka ikiseen naistenlehtien seksiaiheiseen juttuun perustuen seksi alkaa aivoista. Nautintoa on äärimmäisen vaikea saavuttaa, mikäli ajatukset eivät ole mukana. Kaikki tietävät, että seksistä keskusteleminen on järkevää. Kehon hilplailu tulee vasta kakkosena. Mutta miksi tämä joskus unohtuu uuden kumppanin kanssa? Miten voin nauttia, kun arvioin samalla kriittisesti alastonta ruumiistani? Onko muilla samanlaisia ongelmia?
1. Puhu
Epävarmuuksista puhuminen on kaikista vaikeinta. Hyvin menneistä seksikokemuksista voi rupatella läheisten kavereiden kanssa, mutta kun asiat eivät toimi, oma keho ahdistaa, vapautuminen on vaikeaa tai seksi ei vaan ylipäätään enää kiinnosta niin suun avaaminen voi olla todella suuren kynnyksen takana. Juuri nämä ongelmatilanteet ovat niitä, joista meidän pitäisi puhua lisää.
Kannustan siis siihen, että jännityksiä, pelkoja, toiveita ja tarpeita jaetaan: pohdiskele ensin tarvittaessa yksin, vaikka kynän ja paperin kanssa. Vaikka tuntisit jo itsesi, kynnys avata sitä toisille ihmisille voi silti pysyä korkeana. Näkisinkin yhtenä tärkeänä ratkaisuna niin kumppanien kuin ystävien välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvan epävarmuuksien esiintuomisen. Avoin ilmapiiri, jossa puhe seksistä ei ole vain suorituskeskeistä, tarjoaa mahdollisuuden löytää vertaistukea. Kokeile heittää varovaisesti kaveripiirissä keskusteluun jokin asia, jossa olet kokenut vaikeuksia. Voi olla, että muut ovat painiskelleet samanlaisten ajatusten kanssa. Vaikka näin ei olisi, olet ainakin avannut keskusteluyhteyden aiheesta.
2. Kuuntele
Avoin keskustelun ilmapiiri on tärkeää tarjota myös seksikumppanille: vaikka itse olisit itsevarma ja tunnet tarpeesi, älä oleta sitä toiselta. Olen joskus kokenut ahdistusta kysymyksestä “Mitä sä haluaisit?”, koska en ole vielä tuntenut itseäni tarpeeksi osatakseni vastata. Samalla olen kuitenkin tajunnut, että juuri tämän kysyminen on suorin keino ottaa toinen ihminen huomioon. Suoraan puhumisen vaikeuden takia kuunnellessa on usein oltava hyvin tarkka ja läsnä. Voi olla, että kumppani yrittää viestiä jotain, mitä ei kykene täysin tuomaan sanoiksi, mutta toivoo sinulta kannustusta tunteidensa avaamiseen. Avoimesta ilmapiiristä on hyötyä tutkitusti: Naiset kokevat sitä enemmän orgasmeja yhdynnöissä mitä helpompaa seksistä on kumppanin kanssa keskustella (FINSEX 2015).
Muista kuunnella myös itseäsi. Mikäli jokin asia herättää negatiivisia tunteita, älä jatka eteenpäin. Anna näille tuntemuksille tilaa ja mieti, mitä ne kertovat kyseisestä tilanteesta. Ja jos yhden suoran vinkin kehtaan antaa: älä harrasta seksiä silloin kun se ei tunnu hyvältä, avaa mieluummin suusi. Kiität itseäsi myöhemmin.
3. Tutki
Tämä koskee oikeastaan kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää, ei ainoastaan omasta yksilön, vaan myös ammatillisesta näkökulmasta, niin psykologina kuin lääkärinä. Seksuaalisuus ja seksi eivät enää 2010-luvulla tunnu olevan yhtä suuri tabu kuin takavuosina – ainakaan omassa korkeakoulutettujen, liberaalien, nuorten naisten täyttämässä elinpiirissäni – mutta ei aiheesta silti puhuta mielestäni liikaa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on vielä tilaa tuoda esiin sitä, minkälaiset kokemukset ovat normaaleja ja minkälaisia asioita taas ei tarvitse pitää normaalina.
Väestötason tutkimustulokset ovat tärkeitä osoittamaan yksilölle, että koetut ongelmat eivät ole mitenkään poikkeuksellisia. Väestöliiton FINSEX-tutkimushankkeen tuloksista esimerkiksi tieto siitä, että vain puolet naisista saa useimmiten orgasmin rakastellessa, ja että eniten orgasmeja koetaan vasta n. 40-vuotiaina, saattaa tuoda helpotusta henkilölle, joka on kamppaillut oman riittämättömyyden tunteensa kanssa. Mediassa kuullut kertomukset oman seksuaalisuuden toteuttamista estäneistä lääketieteellisistä vaivoista selviäminen taas tuo tietoisuutta näistä ongelmista ja kannustaa hakeutumaan hoitoon. Levitetään yhdessä asiallista tietoa seksistä – se koskettaa jollain tasolla lähes kaikkia.
Yksilön normatiivinen seksuaalinen kehitys taas on tärkeä tiedonlähde esimerkiksi vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville. Huolestunut vanhempi voi helposti ylitulkita lapsen seksuaalista käyttäytymistä oireina jostain paljon vakavammasta (osa epäilyistä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä herää juuri seksuaalisista leikeistä). On kuitenkin tärkeää tunnistaa, että normaaliin seksuaaliseen kehitykseen kuuluvat muun muassa uteliaat lääkärileikit. Asiantuntijoiden rooli onkin tietää, minkälainen käytös on odotettavaa missäkin ikävaiheessa, ja heidn on tarvittaessa myös osattava kysyä kysymyksiä läpi elämänkaaren muuttuvasta seksuaalisuudesta.
Seksi ja seksuaalisuus tieteellisenä tutkimuskohteena ja asiantuntijuusalana on mielenkiintoista. Yksilölle vielä mielenkiintoisempaa saattaa
kuitenkin olla oma kokemus. Viimei-
senä kehottaisinkin tutkimaan myös omaa seksuaalisuutta. Seuraile ajatuksiasi uteliaana ja kokeile arvioida, mistä mahdolliset rentoutumista häiritsevät tunteet nousevat. Mitkä ovat omia toiveitani? Painostaako joku ulkopuolinen taho minua johonkin muottiin? Milloin koet itsesi itsevarmaksi? Mikä sinussa on kaunista, entä muissa ihmisissä?
Ajatelkaa, jutelkaa, jakakaa ja nauttikaa!
Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.
Teksti: Ilona Tuomi
Kompleksi-lehden päätoimittaja
Kuva: Alva Grünthal
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Ilmastonmuutoksesta kuulee nykyään puhuttavan käytännössä joka päivä. Aiheen pinnalla pysyminen onkin epäilemättä tärkeää, jotta ilmastonmuutoksen eteen myös tehtäisiin töitä sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Kuitenkin sävy, jolla ilmastonmuutoksesta puhutaan, mietityttää: esimerkiksi Yle ja HS ovat viitanneet ilmastonmuutokseen tuloillaan olevana ”maailmanloppuna”1, 2. Uutisoinnin perusteella tuleekin helposti käsitys, että edessä olisi vääjäämättä etenevä katastrofi, joka tuhoaa maailmasta kaiken hyvän.
Liekö siis ihmekään, että ”ilmastoahdistus” oli Kotuksen lokakuun sana3 ja Aalto-yliopisto on järjestänyt ilmastoahdistuksen kanssa painiville keskusteluryhmän4. Voi kuitenkin olla kierolla tavalla lohdullista, ettei eteneväkään ilmastonmuutos välttämättä ole edes suurin lähivuosikymmenten globaaleista ongelmista. Esimerkin vuoksi: WHO on arvioinut, että ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ongelmiin tulee kuolemaan vuosittain noin 250 000 ihmistä vuosina 2030–20505. Luku on kieltämättä suuri, mutta toissa vuonna jo yksistään malariaan kuoli vielä tätäkin suurempi määrä: reilu 400 000 ihmistä6, mikä on samaa suuruusluokkaa aiempien vuosien lukujen kanssa. Kenties osin tästä syystä mahdollisimman tehokkaita hyväntekeväisyysjärjestöjä kartoittava liike, GiveWell, onkin päätynyt nostamaan malarian torjunnan ilmastonmuutosta keskeisemmäksi hyväntekeväisyysalueeksi7.
Puhtaasti inhimillisen kärsimyksen määrässä arvioituna ilmastonmuutos ei siis kukaties tule olemaan edes suurin globaaleista ongelmista, eikä se taatusti ole kirjaimellinen ”maailmanloppu”. Etelä-Helsingin merenrantatalotkaan eivät todennäköisesti tule jäämään veden alle8, vaikka jokunen tämän jutun lukijoista voikin kuukahtaa kyseisten asuntojen yläkerroissa helteeseen useiden vuosikymmenten kuluttua.
Ekosysteemeille sen sijaan ilmastonmuutos tulee olemaan ilmeisesti äärimmäisen tuhoisa, eikä ilmastonmuutoksen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä tietenkään vähennä se, että malaria voi aiheuttaa enemmän kärsimystä. Tästä huolimatta maailmanloppua maalailevaa katastrofointipuhetta on aihetta kritisoida. Pelkoa herättävä kuvasto ei nimittäin muuan alustavan tutkimuksen perusteella vaikuta olevan kovin hyvä keino motivoida ihmisiä muutokseen9. Samaisen tutkimuksen perusteella pelottelu pikemminkin vaikuttaa etäännyttävän ihmisiä koko ilmastonmuutosaiheesta ja aiheuttavan toivottomuuden tunnetta. Tutkijat ehdottavat, että jos ihmisiä halutaan motivoida toimimaan ekologisemmin omassa arjessaan, pelkoa herättävien viestien lisäksi tai sijaan tulisi myös tukea ilmastoasioista lukevien coping-keinojen hyödyntämistä.
Ilmastonmuutosasiassa eräänlainen coping-keino voisikin olla ympäristöystävällisten tekojen tekeminen. Kerrottakoon siis tämänkin jutun loppuun listamuotoisesti muutama asia, jotka ovat tällä saralla tehokkaita – ja että tavallistenkin ihmisten toimilla, kuten kuluttajavalinnoilla ja äänestyspäätöksillä on väliä, vaikka ilmastonmuutos ei pysähdy kangaskasseja ostelemalla ja asiassa kaivattaisiin myös suurta kansainvälistä kunnianhimoa.
Lähteenä seuraaviin ilmastoystävällisiin ohjeistuksiin olen käyttänyt Suomen ympäristökeskuksen raporttia10. Tämän mukaan kotitalouksien päästöjen osuus kaikista kasvihuonekaasupäästöistä on noin 70 %:a. Keskivertosuomalaisen kasvihuonekaasupäästöt ovat vuodessa noin 11,5 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (tCO2e), joista 4,5 tonnia kuluu asumiseen ja kodin energiankäyttöön; 2,2 matkustamiseen; 1,8 ruokaan; ja 3,0 muihin palveluihin ja hyödykkeisiin. Omia kasvihuonekaasupäästöjään voi listan raportin ohjeilla vähentää arviolta noin 37 %:a. Vaikka luku ei ole esimerkiksi 80 %:a, on efektikoko silti luultavasti heittämällä suurempi kuin mahdollisessa väitöskirjatutkimuksessasi oli tai tulee olemaan.
●Asuminen (4,5 tCO2e). Talvella lämpötilan vähentäminen yhdellä asteella säästää lämmityksestä noin 5 %:a (0,1 tCO2e) energiaa. Kodin energiatehokkuuden parantamisella esimerkiksi remonttien yhteydessä voidaan nipistää vielä kokonainen 1,0 tCO2e ja vielä lisää omien vedenkäyttötapojen huomioinnilla ja vuotavien hanojen korjaamisella.
●Matkustaminen ja liikenne (2,2 tCO2e). Kävely ja pyöräily ovat selkeästi ympäristöystävällisimpiä valintoja, siinä missä autoilu tuottaa 74 %:a matkustamiseen liittyvistä päästöistä. Julkinen liikenne, autokyytien jakaminen ja vähäpäästöisten ajoneuvojen suosiminen ovat myös toimivia tapoja päästöjen vähentämiseen. Edellisiä liikkumisen muotoja suosimalla kasvihuonekaasupäästöistä on mahdollista pudottaa pois peräti 0,9 tonnia, ja pelkkää pyörää tai julkisia hyödyntävä kuluttaa vieläkin vähemmän.
Jostain kumman syystä tässä osiossa ei eksplisiittisesti mainittu lentämistä, joka on ilmeisesti liikkumismuodoista ultimaattisesti pahin. Esimerkiksi HKI–New York–HKI-matka tupruttaa – olkoonkin hieman epäluotettavan Yle-jutun perusteella – 3,7 tonnin edestä päästöjä11, mikä olisi jo lähes saman verran kuin vuoden keskivertosuomalaisesti autoilua sisältävä liikennekäyttäytyminen ja lihaa sisältävä ruokavalio yhteensä. Joka tapauksessa päästöjen mittaluokka lienee lentämisen suhteen usein sadoissa kiloissa tai tonneissa. Lentomatkailun päästöjä voi tosin kompensoida summalla, joka vaihtelee muutamasta eurosta joihinkin kymppeihin, mutta jos mitään kompensointia ei toteuta, kaukomatkan tekemättä jättäminen voi olla koko listan suurin yksittäinen ekoteko.
●Ruoka (1,8 tCO2e). Tavallinen kuluttaja voi ainakin puolittaa ruokaan liittyvän hiilijalanjälkensä. Se onnistuu vegaanisen tai kasvisruokavalion suosimisen lisäksi siten, että ruoan roskiin heittämistä vältetään. Lisäksi kaupoista ja ravintoloista kannattaa ostaa ruokaa, joka menisi muuten roskiin, eli esimerkiksi viimeisen käyttöpäivän tuotteita.
● Palvelut ja hyödykkeet (3,0 tCO2e). Ostamalla hyvälaatuisia ja kestäviä tuotteita, vuokraamalla tai lainaamalla tuotteita ostamisen sijaan sekä ympäristöystävällisiä tuotteita valitsemalla kolme tonnia hiilidioksidiekvivalenttia on mahdollista pudottaa arviolta 2,5:een.
Kaikkien yllämainittujen ohjeiden huomiointi omassa arjessa olisi luultavasti iso ponnistus, jos ei ole esimerkiksi koskaan miettinyt kotinsa energiatehokkuutta, auton käyttö vaikuttaa ainoalta vaihtoehdolta tai ei ole ryhtynyt kasvissyöjäksi. Toisaalta monet toimenpiteistä eivät ole isoja tai mahdottomia: moni tiedekunnassamme esimerkiksi autoilee vain vähän tai ei lainkaan, on kasvissyöjä ja tietoinen kulutusvalinnoistaan sekä asuu (tahtomattaan) energiatehokkaassa, mutta talvisin kylmäksi säädetyssä opiskelija-asunnossa.
Toisaalta pelkkä ilmastotekojen tekeminen ei liene kaikille toimiva keino ilmastoahdistuksen käsittelemiseen. Tällöin kannattaa ilman muuta hyödyntää esimerkiksi sosiaalista tukea, jos sitä on saatavilla. Jollain tavalla lohduttavaa voi kuitenkin olla, että omaan hiilijalanjälkeen vaikuttaminen voi olla jopa helpompaa kuin ahdistuksen hallinta.
Palstalla kirjoittaapsykologian opiskelija.
Teksti:
Tero Pulkkinen
Lähteet
1. Mäkinen, J.-H. (2018, syyskuun 12.). Joona-Hermanni Mäkisen kolumni: Maailmanlopun kello näyttää kaksi minuuttia vaille keskiyön. Yle. Noudettu osoitteesta
https://yle.fi/uutiset/3-10396593
2. Tervo, J. (2018, lokakuun 14.). Maailmanloppu on tulossa, ja se on kaikin tavoin erilainen kuin aiemmat maailmanloput. Helsingin sanomat. Noudettu osoitteesta
4. Parkkinen, S. (2018, huhtikuun 15.). Ilmastoahdistus aiheuttaa vihaa, surua ja syyllisyyttä – Aalto-yliopisto tarjoaa opiskelijoille tukea ilmastonmuutoksen käsittelyyn ja muistuttaa toivosta. Yle. Noudettu osoitteesta https://yle.fi/uutiset/3-10140284
5. World Health Organization (2018, helmikuun 1.). Climate change and health. Noudettu osoitteesta
8. Hanhinen, H. (2018, helmikuun 13.). Suomalaistutkija ennustaa: Helsingissä merenpinta nousee 30 senttiä vuoteen 2100 mennessä. Yle. Noudettu osoiteesta
https://yle.fi/uutiset/3-10072809
9. O’Neill, S., & Nicholson-Cole, S. (2009). “Fear won’t do it” promoting positive engagement with climate change through visual and iconic representations. Science Communication, 30(3), 355-379.
10. Salo, M., & Nissinen, A. (2017). Consumption choices to decrease personal carbon footprints of Finns. Suomen ympäristökeskus. Noudettu osoitteesta
Teknologiaan liittyy useita kiinnostavia psykologisia kysymyksiä, joista moniin ihmiset kiirehtivät sanomaan kantansa, ennen kuin ovat lainkaan perehtyneet asiaa koskevaan tieteelliseen tutkimukseen. Esimerkiksi, että aiheuttaako Facebookin käyttö masennusta, heikentääkö jatkuva kännykän tarkastelu älykkyyttämme ja keskittymiskykyämme, tai että lisäävätkö videopelit väkivaltaisuutta. Kysymyksiin tuntuu olevan hyvin vaikeaa muodostaa tieteellisesti perusteltua kantaa, koska kaikista niistä on kasapäin tutkimuksia ristiriitaisin tuloksin.
Näistä vaikeuksista huolimatta päätin tarttua nyt yhteen haasteeseen: selvittää, aiheuttavatko videopelit, ja nimenomaan väkivaltaiset videopelit, oikeasti väkivaltaista käyttäytymistä, kuten väitetään. Aihe on ajankohtainen, jos ei erityisesti Suomessa niin ainakin kouluammuskelujen luvatussa maassa Yhdysvalloissa. Siellä itse valtion presidenttikin on esittänyt virallisena totuutena, että pelit lisäävät väkivaltaista käyttäytymistä, kuten kouluammuskeluja, ja hänen mukaansa videopelit ovat maassa suurempi ongelma kuin höllät aselait. Myös esimerkiksi Australiassa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa on kielletty videopelejä niiden väkivaltaisuuden takia. Vaikka kieltämättä jotkin videopelit voivat aiheuttaa moraalisen inhoreaktion – esimerkiksi realistiset pelit, joissa pelaajan täytyy tehdä kouluammuskeluita tai terroristi-iskuja – yritän nyt silti lähestyä aihetta kylmän rationaalisesti ja tieteellisesti.
Informaatiota tästä aiheesta ainakin löytyy. Englanninkielisen Wikipedian sivun Video game controversies otsikon Negative effects of video games alta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa aiheesta. Esimerkiksi Yhdysvaltain psykologien ammattiliitto on tehnyt kannanoton, jonka mukaan psykologinen tutkimustieto yksiselitteisesti tukee väitettä, että videopelit lisäävät väkivaltaa. Kuitenkin myöhemmin 230 asiantuntijan joukko on esittänyt liitolle vetoomuksen, että heidän tulisi muuttaa kantaansa. Kaiken kaikkiaan on olemassa paljon sekä korrelatiivisia että kokeellisia tutkimuksia puolesta ja vastaan väitteelle videopelien vaikutuksesta väkivaltaan. Osan tutkimuksista mukaan videopeleillä ja väkivallalla ei ole yhteyttä. Osan mukaan on, ja näistä tutkimuksista osan mukaan videopelit nimenomaan aiheuttavat väkivaltaa, kun taas toisten mukaan väkivaltainen luonne aiheuttaa videopelien pelaamista. Monista tutkimuksista on löydetty metodologisia ongelmia, mutta monista taas ei. Asiaan ei juuri saada lisäselvyyttä, vaikka katsottaisiinkin yksittäisten tutkimusten sijaan tutkimuksia yhteen kokoavia meta-analyysejä. Nekin ovat ristiriitaisia.
Kohtalaisen yksimielisiä näytettäisiin kuitenkin olevan siitä, että mikäli videopeleillä on vaikutusta väkivaltaisuuteen, niin vaikutus ei ole kovin suuri, tai että vaikutus näkyy vain osassa pelaajia. Tämänhän voi päätellä jo siitä, että väkivaltaisten videopelien yleistymisen aikana väkivaltaisuus on eri maissa vähentynyt merkittävästi. Myöskään eri maita vertailtaessa ei ole löydettävissä korrelaatiota videopelien kulutuksen ja väkivaltarikosten välillä. (Kiinnostuneita suosittelen googlaamaan Vox-nettilehden artikkelin “Do violent video games actually make people more violent?”.)
Psykiatri ja tiedebloggaaja Scott Alexanderilla on ehdotus, miksi videopelitutkimuksista saadaan niin ristiriitaisia tuloksia. Hän vertaa aiheita tutkineita psykologeja juoppoon, joka etsii kännissä kadonneita avaimiaan katulampun alta. Ja hän etsii avaimia juuri katulampun alta siksi, että se on helpoin paikka etsiä, eikä koska se olisi todennäköisin paikka avaimille. Samalla tavoin videopelien vaikutuksia tutkitaan usein vain välittömästi sen jälkeen, kun koehenkilöt ovat pelanneet videopelejä. Väkivaltaisuuden mittaaminen heti pelaamisen jälkeen ei ole todellakaan fiksuinta, mutta se on kuitenkin helppoa ja halpaa. Pitkäaikaisten vaikutusten mittaaminen olisi paljon järkevämpää. Ehkäpä siis videopelien vaikutukset väkivaltaan ovat vain lyhytaikaisia, ja tutkimukset korostavat näitä lyhytaikaisia vaikutuksia liikaa suhteessa pitkäaikaisiin vaikutuksiin.
Voiko tästä videopeliaiheesta siis sanoa mitään muuta, kuin vain sortua ärsyttävään käsien heilutteluun ja tutun fraasin toistamiseen, että “lisätutkimusta tarvitaan”? Ei kai oikeastaan. Itse olisin varovaisesti kallellaan ottamaan kannaksi, että videopelit eivät aiheuta väkivaltaa. Kuitenkaan videopelien vastustajien huolia ei tutkimuksen valossa voi suoralta kädeltä kuitata pelkäksi tunteelliseksi vouhotukseksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, etteivät videopelien vaikutukset, jos niitä ylipäätään on, ole kovin suuria. Ihan hyvä idea voisi siis olla videopelimoralisteilta – vaikka he oikeassa olisivatkin – siirtyä pitämään meteliä muista väkivaltaisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Vaikka nyt syrjäytymisestä ja aselaeista.
Teksti ja kuva: Aleksi Rantala
Kompleksi
Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826