”Ottakaa mukaan tästä nämä kyselylomakkeet ja käykää hakemassa potilas aulasta. Hänen pitäisi olla siellä”, tokaisi ohjaava lääkärimme huolettomasti. Tunsin sykkeeni kohoavan, kun käännyin kurssikaverini kanssa lääkäreiden huoneesta ja suuntasimme kylmästi valaistulle valkoiselle käytävälle. Päivystys- ja konsultaatiopsykiatrian poliklinikka oli päivystyksen perimmäisessä kulmassa, ja matka aulaan oli pitkä. Hamuilin mielessäni läpi kurssilla tekemiäni muistiinpanoja samalla valaessani syvillä hengityksillä rauhaa pelokkaaseen sydämeeni.
Aulassa nimensä kuullessaan nousi nuori, noin ikäiseni nainen. Hänen silmissään oli levottomuutta, pelkoa ja huolestuneisuutta. En tiedä, miltä odotin itsemurhaa yrittäneen näyttävän, mutta olin hämmentynyt ja hämilläni tilanteen kaikesta näennäisestä arkisuudesta. Potilas oli pukeutunut myöhäisen syksyn mukaisesti farkkuihin ja kevyeen toppatakkiin. Kaulahuivi oli vaaleanpunainen ja näytti pehmeältä. Kävelimme yhdessä polille ja valitsimme vapaan huoneen. Aloitin anamneesin ottamisen oppimani mallin mukaan kysymällä viimeaikaisista tapahtumista – itsemurhayrityksestä, sen kulusta ja siihen johtaneista tekijöistä. Potilas alkoi hiljaisella, rauhallisella äänellään avata meille tapahtumia; tunsin, kuinka arkisuudessaan turvallinen vastaanottohuone hävisi ympäriltäni. Putosin syvälle.
Muistan osallistuneeni toisena opiskeluvuotenani FiMSIC:in paikallistiimin järjestämään tapahtumaan, jossa käsiteltiin itsemurhaa. Illassa oli puhumassa omista kokemuksistaan kouluttaja, jota oli itseään kohdannut läheisen itsemurha. Minut pysäytti kouluttajan kertomus siitä, kuinka isäpuolensa itsemurhan jälkeen hän oli huomannut läheistensä kaikonneen. Esimerkkitapauksena hän kertoi kadulla lähestyneiden tuttujen vaihtaneen puolta ja samassa ruokakaupassa ostoksilla olleiden ystävien hävinneen kesken ostosten. Puhuja kuvasi riipaisevasti, kuinka pelko, huoli ja häpeä etäännytti läheisiä juuri silloin, kun avulla olisi ollut suurin tarve.
Itsemurhaa yrittäneen potilaan haastattelu on kiistatta tähänastisen lääketieteellisen urani pelottavimpia kokemuksia. Tunnistin itsestäni niin pelkoa, huolta kuin häpeää. Ennalta ei tiedä, millaisia tunteita, reaktioita tai tarinoita tulee tilanteessa kohtaamaan. Toisin kuin läheisellä ammattilaisella ei kuitenkaan ole mahdollisuutta vaihtaa kadun puolta. Tilanteet ja potilaat on kohdattava pelosta huolimatta. Ja on hyväkin, ettei perääntyminen ole vaihtoehto.
Voimallinen eläytyminen vahvistaa hoitavan ammattilaisen potilasta kohtaan tuntemaa empatiaa. Tämä empatia taas edelleen auttaa kohtaamaan ja ehkä hoitamaankin potilasta. Ymmärtäessään potilaan tunnetiloja, tarkoitusperiä ja kokemuksia lääkäri näkee kokonaisuuden. Tällöin näkee tilanteen haasteet ja mahdollisuudet. Kääntöpuolena eläytymiselle kummittelevat kuitenkin niin myötätuntouupumus kuin pahimmillaan sijaistraumatisoituminenkin. Työnohjaus ja läheiset kollegat lienevät tässä kaikessa aivan ratkaisevassa osassa.
Myötätuntoahdistuksesta, jota englanniksi kutsutaan termillä compassion fatigue, kärsivät etenkin vuorovaikutusalojen ammattilaiset, jotka kohtaavat traumatisoituneita potilaita tai asiakkaita. Voimavarojen ehtyessä työ kuluttaa tekijäänsä. Uupumuksen edetessä työntekijän halu ja kyky empatiaan potilastaan kohtaan hupenee. Usein erityisesti työntekijät, jotka kohtaavat traumatisoituneen potilaan juuri ensilinjassa, ovat kaikkein alttiimpia tälle psykiatriselle kuormitukselle. Sijaistraumatisoituminen käsitetään äärimmäisenä muotona, jossa potilaan traumojen yksityiskohtainen käsittely ja läpikäynti traumatisoi ammattilaisen. Avunantaja saattaa tällöin nähdä esimerkiksi painajaisia ja mieleen tunkeutuvia ajatuksia, jotka muistuttavat kohdatun potilaan kokemasta.
Vaikka, tai ehkä juuri siksi, että tapaamieni potilaiden joukko on vielä suhteellisen rajallinen, aina aika ajoin kohtaamani potilaat palaavat mieleeni. He tulevat luokseni. Välillä osaan ohittaa nämä kutsumattomat vieraat nyökkäyksellä ja tyynellä tervehdyksellä. Välillä minusta tuntuu, kuin he viipyilisivät tahallaan pitkään.
Usein keskustellessani potilaan kanssa imeydyn syvälle heidän kertomaansa. Näen paikat ja tapahtumat, joista potilaat kertovat. Tapaan omaiset, joista he mainitsevat. Eläytyminen kiehtoo ja motivoi minua vahvasti, muttei liene täysin vaaratonta. Pahimmillaan liiallinen eläytyminen voi hämärtää kokonaiskuvaa ja kliinikon arviointikykyä potilaan hoidon kustannuksella.
Olen moneen kertaan kuullut opettajien mainitsevan, kuinka erityisesti potilaat, jotka ovat samanlaisessa elämätilanteessa kuin itse, helposti koskettavat tavallistakin vahvemmin. Se lienee hyvinkin luonnollista. Tällaiset tilanteet saavat omat henkilökohtaiset kokemusmaailmamme resonoimaan. Ajatusten ja kokemusten jättäminen valkoisen takin taskuun voi silloin käydä mahdottomaksi. Joskus löydän itseni pukuhuoneesta pohtimasta, millä työkaluilla etäisyyttä rakennetaan.
Seison pimeässä loppusyksyisessä metsässä. Valkoiset lenkkarit ovat tummuneet mätänevän metsän kosteudesta: ylitetyistä suoista, polut hukuttaneista lammikoista ja alta pettäneistä mättäistä. Yö, kylmyys ja oksilta putoilevat pisarat ovat valuneet takinkauluksesta sisään ja riistävät keholta hupenevaa lämpöä. Näen kylmissään värisevän nuoren naisen, joka on kohottanut katseensa. Hän käy katseellaan hitaasti läpi harmaiden puiden lehdettömiä oksia. Ensimmäinen on liian korkealla, toinen liian hento, kolmas on laho.
Seuraan avuttomana, kun hän kulkee yhä syvemmälle keskiöiseen ryteikköön. Maahan pudonneet risut rasahtelevat. Naisella on mukanaan muovipussi, jossa on valmiiksi solmittu köysi. Sateen kasteleman takin taskussa on särkylääkkeitä. Tunnen kuinka halut jatkaa ja antaa periksi kuristavat naista.
On jopa hieman pelottavaa, kuinka juovuttavaksi ajoin koen kanssaelämisen. Pimeä loputon metsä, jossa potilas kävelee yksin, on pelottavimpia näkyjä, joita olen koskaan mielessäni kokenut. Kuvaus on sekä hypnoottinen että hirvittävä. Vaikka olin kohtaamisen jälkeen surullinen, ahdistunut ja järkyttynyt, olin hämmästynyt kyvystäni säilyä hetkessä rauhallisena. Kuten kohtaamani potilas, olin selvinnyt hengissä metsän reunaan.
Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826