Sähkölukko parkaisi kylmästi ja päästi minut sisään kalpeasti valaistuun rappuun. Puristin työavaimia hikoilevissa, pelokkaissa kädessäni, kun laskeuduin portaita Haartmaninkatu kolmosen kellariin. Avasin jälleen raskaan lukitun oven ja tervehdin nopeasti laboratoriohoitajaa. Otin pyöräilykypärän päästäni ja aloin hapuilla vaatteita pimeästä varastosta. En jaksanut laittaa valoja päälle; tunsin jo vihreiden mikrokuituhousujen ja trikoopaitojen oikeat pinot.
Vaihdoin vaatteet ripeästi pukuhuoneessa ja kävelin sukkasillani käytävän poikki ja jälleen lukitun oven läpi. Ensin tartuin pitkään siniseen muoviseen essuun, jonka pujotin pääni yli. Seuraavaksi laitoin päähäni myssyn, sitten valitsin suojalasit. Asetellessani karheaa tubimaskia kasvoilleni tuttu muovisenmakea tuoksu työntyi sieraimiini ja sai minut vavahtamaan miedosta huonovointisuudesta. Vedin käsiini ohuet lateksihanskat, niiden päälle paksut keltaiset kumihanskat ja edelleen kahisevat muoviset hihat suojaamaan käsivarsiani. Oven takaa löysin raskaat kumisaappaat. Saappaat kumisten astelin viimeiselle ovelle, jonka takana preparaattori jo valmisteli vainajaa aamun avaukseen. Nielaisin jännittyneesti maskini alla ja astuin sisään.
Muistan hyvin maalis-huhtikuun vaihteen perjantai-iltapäivän, kun astelin auringon paistaessa Paraistentietä. Amanuenssipaikkojen jaon tulokset olivat alkaneet valmistua, ja viestejä oli kilahdellut jo usealle ystävälleni. Tunsin kehossani jännitystä ja intoa. Hieman ennen kotioveani seisahduin vilkaisemaan puhelimeni näyttöä, jossa oli viesti opetushoitajalta. Tunsin pakokauhua. Olin saanut paikkani patologialta.
Amanuenssuurini koitti alkukesästä. Ensimmäisellä viikolla tutustuin laboratorioon, ihmisiin ja tieteenalaan. Aivan alkuun osallistuin myös työturvallisuuskoulutukseen, jossa käytin läpi laboratorion vaaranpaikkoja. Meitä opetettiin varomaan parafiiniin valettujen kudospalojen leikkaamiseen käytettyjen mikrotomien teriä, toimimaan oikein formaliinin läikkyessä ja poistumaan hätätilanteessa tehokkaasti laboratoriosta, jossa oli runsaasti leimahtavia ja räjähtäviä aineita. Kierroksella syntyi kuva melko vaarallisesta työpaikasta.
Kierroksen päätteeksi kokoonnuimme pieneen kokoushuoneeseen keskustelemaan. Muistin mielessäni esimerkiksi tunneelämän ja parisuhteen ensiaputaitoja opettaneen professori Anna Keski-Rahkosen sanat: henkinen työsuojelu on työnantajan velvollisuus. Rohkaistuin ja kysyin uteliaisuudesta kierrosta pitäneiltä työsuojeluvastaavilta, kuinka henkinen työsuojelu on laitoksella järjestetty ja oliko esimerkiksi työnohjausta mahdollisesti tarjolla. Tunsin hämmennyksen viriävän huoneessa. Selvisi, ettei kukaan ollut koskaan aiemmin esittänyt kysymystäni laitoksella.
Olin kuullut peräti viikoittaista työnohjausta tarjottavan pääkaupunkiseudulla jo joissain terveyskeskuksissa, joten pidin miltei itsestään selvänä, että jonkinlaista keskustelua ja ajatusten purkua laitoksella työntekijöille järjestettäisiin. Näin ei kuitenkaan ollut. Eräs patologiaan erikoistuvista lääkäreistä mainitsi, että obduktiopreparaattoreiden kanssa voi halutessaan käydä aina keskustelemassa. En ollut täysin vakuuttunut ratkaisusta.
Olin kaiken kaikkiaan hyvin hämmentynyt kuulemastani. Tuntui, ettei kukaan ympärilläni ollut tullut ajatelleeksikaan, että kuoleman kohtaaminen päivittäin voisi olla ahdistavaa. Minun on vaikea hyväksyä ajatusta, että patologit olisivat immuuneja työssään kohtaamille tragedioille. Missä vaiheessa työuraa kuolema lakkaa koskettamasta? Vai onko kysymys puhtaasti ammatinvalinnasta?
Usein ahdistus tunnuttiin myös helposti ymmärrettävän kehollisena pahoinvointina. Kun kerroin amanuenssikollegalleni ruumiinavausten ahdistavan minua, hän kysyi, oliko minun paha olla salissa, pyörryttikö minua. Itse diagnosoin ongelman kuitenkin olevan korkeammalla neurologisella tasolla – cortexilla asti. Näin esimerkiksi jokaöisiä painajaisia kuukauden ensimmäisen puolikkaan.
Kun mainitsin ahdingostani, monet patologit olivat hämmentyneitä. Näytti, kuin heidän olisi ollut vaikea uskoa, etten olisi ollut sinut tilanteen kanssa. Tilanteessa koin ehkä kaikkein haastavimmaksi juuri kuoleman normalisoinnin kulttuurin. Eikö kukaan muistanut, millaista työ oli aluksi ollut? Vai oliko työ vienyt yöunia silloinkaan? Mikä juuri minussa oli vikana, kun tunsin tunteita, joihin kukaan ei tuntunut samaistuvan?
Jo ensimmäisen vuoden sikiöavaukset jättivät minuun jälkensä. Silloin poistuin ruumiinavauksesta jo hetkeä ennen sen loppua, kun en enää nähnyt kyyneleiltäni mitään. Hengittelin käytävässä ja pyrin olla ajattelematta vain päivää täysiaikaisuudesta vajaana menehtyneen sikiön vanhempia muun ryhmän käydessä läpi yhteenvetoa avauksen löydöksistä. Kuinka ironista onkaan, että arpaonni ohjasi ryhmästäni juuri minut takaisin avaussaliin. Oliko minulla kenties eniten opittavaa?
Ennen jokaista avausta tuli huolellisesti opiskella vainajan sairaushistoriaa osatakseen kohdistaa etsintänsä ja tarkkaavuutensa avauksessa oikein. Monesti kuolema oli tehnyt tuloaan jo jonkin aikaa, mutta muutamina kertoina se oli tullut arvaamatta. Erään viimeisellä viikolla lukemani kertomuksen maininnat jäivät typerryttävinä kaikumaan mieleeni. ”Puoliso tullut tänään sairaalaan. Hänelle annettu kriisiapua.” Tämä oli ensimmäinen kerta, kun työsuhteeni aikana kohtasin ajatuksen siitä, että kuolema on suunnaton inhimillinen kriisi.
Juuri kohtaamani kuoleman normalisointi ja sen nylkeminen kaikesta inhimillisestä väristään lieni ahdistukseni todellinen ydin. Hyväksyn toki sen, että nimenomaan tästä syystä päivittäinen kuoleman kohtaaminen ehkä ylipäätään on edes mahdollista. Vai hyväksynkö kuitenkaan? Koen oman empaattisen herkkyyteni niin elintärkeänä ominaisuutena, etten uskalla edes ajatella sen vaimentamista. Vai onko kyse edes empatiakyvyn vaarantumisesta? Onko kyynistymisen vaara alalla akuutti?
Huomaan jääväni avuttomaksi kysymysteni edessä. Olisinko löytänyt vastaukset kysymyksiini, jos olisin työskennellyt alalla pidempään? Vai pääsinkö sittenkin juuri ja juuri ajoissa pois paikasta, johon en ollut alkuunkaan sopiva?
Huomattava suojavarustelu, tiukka tarkkuus ja varovaisuus ovat minkä tahansa leikkaussalin työskentelyn perusperiaatteita. Kuitenkin pukeutuessaan patologian laitoksen kellarissa ei pukeudu suojatakseen potilasta vaan ainoastaan suojatakseen itseään vakaviltakin taudinaiheuttajilta, joita vainaja vielä voi jakaa avaajansa kanssa.
Kaikista essuista, hanskoista ja suojalaseista huolimatta tunsin oloni läpi kuukauden salissa hyvin haavoittuvaksi ja turvattomaksi. Jäin pohtimaan, mitä minun olisi tullut pukea ylleni suojatakseni itseäni kokemaltani infektiiviseltä surulta ja ahdistukselta tai kuoleman raakuudelta.
Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826