Kuiva kynä piirsi väritöntä uraa paperille. Painoin voimakkaammin ja kynä jätti jälkeensä jo aavistuksen tummansinistä. Ympyröin jännittyneenä numeroita itsearviointikaavakkeelta. ”Perustaidot”, ”edistyneet taidot” vai ”vaatii harjoitusta”. Koitin palauttaa mieleen edeltävien harjoitteluviikkojen edesottamuksia, onnistumisia ja haparointeja ja muuttaa näitä numeerisesti mitattavaan muotoon.
Astuin hämärästä pakkasaamusta sisään kellertävästi valaistun terveysaseman rappukäytävään ja käsidesin saatuani edelleen aulaan, jossa potilaat jo etsivät paikkaansa. Otin pyöräilykypärän päästäni ja suuntasin pikaisin askelin asiakasvesoille vaihtamaan hikiset urheiluvaatteeni asiallisempiin. Vaihdettuani vaatteet ja sujautettuani sisäkengät jalkaani kiirehdin takaisin käytävään ja kohotin katseeni lattiasta vastapäiseen oveen. Oven viereen ruuvatussa kyltissä luki ”Lääkäri” ja alle oli liimattu tarra ”Ellamaija Kasanen”. Yllätys purkautui minusta typertyneenä naurahduksena. ”Jopas nyt jotain.”
Olin aloittamassa kahden viikon terveyskeskusharjoitteluani helsinkiläisellä terveysasemalla. Sain heti aamun alkajaisiksi käteeni turvanapin, pukukaapin avaimen ja oman vastaanottohuoneen. Minulle oli oma potilaslista ja nimilyhenne tietojärjestelmässä. Pystyin selaamaan potilaiden tulosyitä, päiväohjelmia ja laboratoriotuloksia. Puhelimen vieressä oli lista numeroista, joihin saatoin soittaa ja hyllyssä tutkimusvälineitä korvasuppiloista vaseliineihin ja injektioneuloihin. Ja jos eivät nämä tyydyttäneet tarpeitani, saatoin kävellä varastohuoneeseen ja etsiä sieltä kaipaamani. Omassa vastaanottohuoneessa istuessa oli vaikea olla diagnosoimatta itsellään huijarisyndroomaa.
Tilanne palasi mieleeni, kun keskustelimme pienryhmämme kesken eräässä harvinaiseksi käyneistä ryhmäopetuksista. Yksi ryhmäläisistäni kertoi harjoitteluissa ja potilasopetuksissa painivansa muuttuvan roolin kanssa. Potilaiden suhtautuminen kandiin luonnollisesti vaihtelee luottavaisesta epäilevään, mutta yhä useampi odottaa opiskelijan tietävän ja ottavan kantaa. Opiskelijan mielipide painaa vaakakupissa opintopiste opintopisteeltä enemmän.
Myös ohjaajat monesti esittelevät viidettä vuotta opiskelevan kandin ”nuorena lääkärinä” tai ”melkein valmiina”. Eikä tällainen markkinointi näin opintojen loppupuolella lienekään liioittelua. Tässä vaiheessa opiskelija on murroksen äärellä. Yhteishausta ollaan edetty medisiinariksi, saatu kandin arvonimi ja edelleen päästy tunnustelemaan ammatillisuutta amanuenssina ja lääkärin sijaisena. Uuden identiteetin rakentaminen on kurssi kurssilta etenevä vaivihkainen prosessi, joka kuitenkin hiljalleen muuttuu yhä todellisemmaksi.
Kurssit kartuttavat tiedollista ja taidollista osaamista erilaisin keinoin. Toisin kuin monissa muissa koulutusohjelmissa, omassamme palautettavia kirjallisia tehtäviä on hyvin vähän. Tenteissäkin tunnutaan entistä enemmän suosivan loputonta monivalintaa. Vain kerran olen ollut tentissä, jossa tenttitulosten mukana sai nähdä sähköisen tenttisuorituksensa, johon oli kommentoitu lauseita, puutteita ja kehuja pelkän vähäpuheisen pistemäärän sijaan.
Pahimmillaan opiskelijan oppimisestaan saama palaute on pitkään taulukkoon opiskelijanumeron perään kirjattu arvosana. Tästä numerosta olisi pääteltävä, kuinka oma oppiminen on kehittynyt ja mihin tautitilaan olisi ehkä vielä palattava. Tämän numeron pitäisi kertoa, missä mennään matkalla kohti lääkäriyttä, sekä ylläpitää motivaatiota ja minäpystyvyyttä, kun opetuksen ennakkomateriaalia on aamuksi luettavana 70 sivua tai pian alkavan etäseminaarin linkki ei etsintäyrityksistä huolimatta löydy sähköpostista.
Aina suullinenkaan palaute ei kuitenkaan vastaa kaikkia toiveita. Erään aikaisemman harjoittelun päätteeksi ohjaajalääkäri ympyröi lomakkeesta järjestyksessä kaikki kympit ja kirjoitti perään ylimalkaisesti ”hienoa työtä”. Tietysti moni voi arkailla kriittisen tai rakentavankin palautteen antamista opiskelijalle erityisesti, jos seurattu tilanne on ollut lyhyt tai opiskelijan rooli kevyt. Tällaisen palautteen pohjalta on kuitenkin haastava rakentaa omaa lääkäriyttään eteenpäin. Jos sitten onkin onnistunut erinomaisesti, eikä moitittavaa ole, on arvokasta kuulla, mikä omassa toiminnassaan on ollut kohdallaan. Ilman konkretiaa tällaisen paperin todistusvoima tuntuu kyseenalaiselta.
Huomaan kuitenkin viime aikoina saaneeni nauttia poikkeuksellisen ajatuksella annetusta ja tarkkaavaisesta palautteesta. Palaute motivoi ja antaa aineksia rakentaa omaa lääkäri-identiteettiä. Polkiessani aikaisin aamulla pimeässä, tähtikirkkaassa pakkasen terävöittämässä aamussa terveyskeskusharjoitteluun palautin mieleeni aiempia potilailta ja kollegoilta saamiani kommentteja. Jokainen psykoosiosastolla, tai ehkäpä osastolla kuin osastolla, työskennellyt on joskus saanut kuulla affekteissa vauhkoavalta potilaalta olevansa valelääkäri tai muuten vaan rikollinen. Onneksi yhteisön tuki ja pitkät hermot ovat tilanteissa kantaneet.
Kiitollisena voi todeta, että peruskoulutuskin on medisiinaria evästänyt tällaisten kohtaamisten varalle. Viidennen vuoden loppupuolella on päässyt hoitamaan jo montaa näyttelijäpotilasta ja saanut vastaanottaa kuvitteellisilta potilailta monenlaisia tunnereaktioita. Olen vuosien aikana itse rakastunut tähän oppimisen muotoon täysin varauksetta. Tilanne on samaan aikaan julkinen ja intiimi, kahdenkeskinen ja toisaalta jaettu kokemus. Tilaisuuksissa yhdessä kohdatuissa haasteissa on ollut hienoa ongelmanratkaisua, neuvontaa ja tarkkoja havaintoja.
Joskus positiivinen palaute kuitenkin myös koskettaa. Eräs potilas, jota medisiinarisiskoni kävi kliinisten kurssien aikana tutkimassa, kirjoitti potilaalle annettavaan arviointilomakkeeseen siskolleni palautteeksi ”Hyvä tyttö, sopiva lääkäriksi”. Potilas oli itse eläkkeellä oleva kollega; hän katsoi tilannetta potilaan, lääkärin ja entisen lääketieteen opiskelijankin näkökulmasta. Palaute näyttäytyi merkityksellisenä, harkituna – ja erityisen ansaittuna.
Kun söin itse lounaseväitäni terveyskeskuksessa harjoittelun viimeisenä päivänä huikkasi ensin yksi tutuksi tullut hoitaja kiitokset viemistäni kiitoskonvehdeista. Perään hän sanoi minulle, kuinka he olivat hoitajien kesken jutelleet. ”Sinusta tulee tosi hyvä lääkäri”, hän totesi hyväntahtoisesti hymyillen. Menin kehuista hämilleni. Ansaittuja tai ei, tällaiset kommentit etenkin näin yksinäisessä etäelämässä tuntuvat ihmeellisiltä. Yhteisön ja merkityksen kokeminen näyttää arvonsa.
Lounaan syötyäni menin vielä hoitamaan harjoittelun viimeistä potilasta, kylmän, kuivan pakkassään kurittamaa pientä, mutta reipasta atoopikkoa. Suureksi ilokseni viikon lopuksi ylilääkäri oli varannut aikataulustaan aikaa perusteelliselle keskustelulle. Ympyröityäni itsearviointilomakkeen numerot hän silmäili paperia ja totesi hymyillen minulle ”useinhan olemme itsellemme kovinkin kriittisiä”. Sitten hänen huolellinen kuulakärkikynänsä arvio selviytymistäni eri osa-alueilla eritellen esille tulleita haasteita ja oivalluksia.
Harjoitteluun kuuluu myös vastaanoton seuranta. Tilanne on kuin suoraan preklinikasta. Ainoa ero on se, että opiskelija ja ohjaajalääkäri vaihtavat paikkoja. Opiskelija ottaa potilaan vastaan, haastattelee ja tutkii. Ohjaaja seuraa kiinnostuneena vuorovaikutusta ja kliinistä ajatuksen kulkua kuin tunnollinen medisiinari konsanaan. Olen säilönyt ohjaajani lääkärinkäsialalla ja kuivuneella kuulakärkikynällä kirjoittamat muistiinpanot huolella. Näihin merkintöihin voin aina palata, kun epäilys ja uupumus uhkaavat kasata pilviä taivaalle.
Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826