Joo, odottakaa minua siellä alhaalla”, sanoi keski-ikäinen nainen matalalla äänellä. ”Ei, ei sairaalaan”, hän lisäsi. Hän laski näkymättömän puhelimen korvaltaan. Kun kysyin potilaalta, kenen kanssa tämä keskusteli, hän kiisti sanoneensa mitään. Hän oli hämillään ja ärtynyt. Aloin hahmottaa, millainen osastojakso meillä molemmilla olisi edessämme.
Tapaamani psykoosipotilaat monesti samaan aikaan erottivat, mitä lääkärille ei tullut tunnustaa, mutta toisaalta eivät erottaneet psykoosia todesta. Tämä ristiriita oli kiehtova osoitus ihmisen kyvystä ja tavasta hahmottaa todellisuutta – kaikkine häiriöineen.
”Nyt lopeta heti se Ellamaijalle puhuminen.” Suhahti eräs hoitamani nuori potilas vihaisesti itselleen viime kesänä paljastettuaan minulle ensimmäistä kertaa kuulleensa jatkuvasti perheenjäsentensä äänet. Olimme keskustelleet yhdessä useita kertoja viikossa. Hän ilmestyi usein syvästi ahdistuneena lääkärin kanslian oven taa koputtamaan, usein varttia ennen työajan loppumista. Etenimme hitaasti psykoosioireiden kieltämisestä kohti niiden havaitsemista ja hyväksymistä.
Psykoosisairaus asettuu isäntäänsä usein kuin vieno kulkutauti. Oireilu alkaa usein varovaisesti. Prodroomaan kuuluvat alakulo ja aloitekyvyttömyys, vetäytyminen ja vaitonaisuus. Negatiiviset oireet eristävät potilaan, jonka autioituneen maailman tyhjyyteen positiiviset oireet alkavat tuottaa sisältöä. Sisäinen maailma voi olla hyvinkin vilkas, vaikkei kuormittunut potilas tätä ilmaisisikaan.
Havahduin tähän, kun keskustelimme pitkän uran tehneen sairaanhoitajan kanssa yhdessä hoitamastamme potilaasta. Potilas oli viikkoja maannut huoneessaan. Vaikka hänelle oli myönnetty ulkoilulupia, ei hän ollut osoittanut kiinnostusta ulkona liikkumiseen tai edes kotona käymiseen. ”Paljon pitää pään sisällä tapahtua, että jaksaa viikkoja maata sängyssä ja tuijottaa kattoa”, totesi hoitaja. Kiinnostuksen herääminen ja päivittäisen reviirin laajeneminen viestivät hienosti toipumisesta. Viimeisessä hoitokokouksessamme ennen paluutani opintoihin potilas sanoi jopa harkitsevansa klotsapiinin käytön jatkamista kotiuduttuaan. Työtä tehdään osastolla yhdessä, pienin askelin.
Psykoosiosastolla oireilu on usein voimakasta. Askeettisissa ja riisutuissa potilashuoneissa viipyy messiaita, mafian vainoamia ja valtion vihollisia. Heillä on vastauksia ja salaista tietoa. Moni on tietty, valittu ja ratkaisevassa roolissa. Katseet ovat intensiivisiä, tuijottavia ja arvioivia. Etenkin osastouran alkuun käytävillä teki usein mieli liikkua nopeasti ja päättäväisesti – katseita vältellen.
Armottomien katseiden lisäksi osaston käytävät täyttyvät pinttyneestä tupakanhajusta. Voimakkaimmin ilman kuitenkin sakeuttaa ahdistus. Pelko, huoli ja turhautuminen näkyvät jokaisen potilaan kasvoilla. Hoitokokoukset keskittyvät statuksen, hoidontarpeen ja lääkevasteen lisäksi luottamuksen rakentamiseen ja turvallisuudentunteen vahvistamiseen. Potilasta kehutaan ja yhteistyöhön kannustetaan.
Toistaiseksi lyhyen psykiatrisen urani hienoimpia hetkiä oli, kun keskustelin nuoren psykoosiin ensimmäistä kertaa sairastuneen korkeakouluopiskelijan kanssa. Istuimme osaston neuvotteluhuoneen nojatuoleissa vastakkain. Kesäiset kumpupilvet kiirehtivät aurinkoisen peltomaiseman yllä. Potilas puhui hoitokokouksessa lyhyin, häpeilevin lausein ja kysyi minulta, kuinka pitkään luulen hänen olleen psykoosissa. ”Onko sekin voinut olla psykoosia?” hän kysyi ja viittasi kumppaniinsa kohdistuneisiin syviin epäluuloihin. Vaikken osannut antaa hänelle ehdotonta tai vapauttavaa vastausta, huomasin, kuinka toipumisen edellytykset olivat hänessä heränneet. En tiedä, onko mitään ihmeellisempää ja toisaalta nöyrryttävämpää, kuin tajuta olleensa psykoosissa.
Nöyrryttävän ja nöyryyttävän välinen ero on hieno. Opin pian, että tällaisissa kohtaamisissa keskeistä on psykoedukaatio, normalisointi ja syyllisyyden hälventäminen. Yksi tapaamani psykiatri vertasi psykoosia rajuun keuhkokuumeeseen. Tämän esimerkin kautta monen oli helpompi hyväksyä psykoosi vakavana sairautena, josta toipuminen vie aikaa ja energiaa. Päivittelylle tai voitonriemulle ei luonnollisesti ole sijaa. Syyllisyyden ja hämmennyksen lievitykseksi kuulin erään kokeneen sairaanhoitajan sanoneen toipuvalle potilaalle: ”Et sinä voinut tilanteelle mitään. Se kaikki oli sinulle totta.”
Kuinka hienoa onkaan olla erehtynyt. Vainon taakka väistyy ja pelko haihtuu pois. Toipuvalle tietenkin lankeaa raskas työ sairastumisen hyväksymisessä ja kokemuksen käsittelyssä. Potilas joutuu uudella tavalla kyseenalaistamaan ajatuksiaan, aistimuksiaan ja tulkintojaan; suhde todellisuuteen muuttuu lopullisesti.
Jokaisella meistä on oma todellisuutemme. Tämä on kristalloitunut jokaiselle median kuluttajalle vaihtoehtoisten faktojen, internet-trollien ja salaliittoteoreetikoiden maailmassa. Q-anonilla on kannattajia jopa Suomessa; beningin näköiset tädit parveilevat eduskuntatalon edessä osoittamassa kannatustaan käsittämättömille, vihamielisille ja järkeä uhmaaville tapahtumaketjuille ja syy-yhteyksille.
Amerikkalaisesta näköalattomuudesta ja vihan värittämästä sisäpolitiikasta si’innyt selitysmalli on viruksen tavoin infektoinut kansoja ympäri maailmaa. On hämmästyttävää, kuinka suuri r-luku puhtaasti trumpilaisella salaliitolla on maailmanlaajuisesti ollut. Ideologia on asettunut asumaan niin Suomen kaltaiseen pieneen parlamentaristiseen demokratiaan kuin populöösiin, populistista yksinvaltaa kosiskelevaan Brasiliaan. Oleelliset yksityiskohdat muokataan paikalliseen kulttuuriin sopiviksi. Q:n kannattajien Amerikassa pelastaja on Trump ja Brasiliassa Bolsonaro.
Rajankäynti pinttyneen harhaluulon, salaliiton ja psykoosin välillä ei aina ole helppoa. Salaliittoteorioiden teemat, kuten rokotteet, Bill Gates ja korona, kaikuivat useiden tapaamieni potilaiden psykooseissa. Keskeisinä työkaluina tässä erottelussa ovatkin tutkittavan tiedonkäsittely, tunne-elämä sekä toimintakyky. Pelkkä käsittämätön maailmankatsomus ei oikeuta tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Maailmanpolitiikassa näkyy toipumisen kajo. Olisi kuitenkin täysin naiivia odottaa maailman poliittisen pään selkiävän nelivuotisesta psykoosistaan yhtä kirkkaasti kuin hoitoon hyvin reagoivan ensipsykootikon. Jää nähtäväksi, millainen on totuuden jälkeisen ajan jälkeinen aika. Onko Bidenin myötä tiedossa paluu totuuteen vai yhteen sovittamattomien jakautuneiden todellisuuksien rinnakkaiselo. Kuten psykoosista toipuminen, on repivästä ja syvästi epärehellisestä hallinnosta toipuminen pitkä ja kivulias prosessi, joka vaatii hoitomyöntyvyyttä ja sitoutumista. Empatialla ja psykoedukaatiolla lienee kuitenkin omat roolinsa tässäkin murroksessa.
Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826