Aurinko hehkui. Kuumat hikipisarat valuivat ohimoiltani, kun koitin siristellä vapaata, varjoista pöytää. Elokuun helle oli kuumimmillaan – valmiina näännyttämään vielä kokemattoman pyöräilijän pitkällä matkallaan. Sain kuitenkin täytettyä tiskillä juomapulloni kylmällä hanavedellä ja löysin istumapaikan. Syreenipensas loi lempeän varjon ylleni haukkoessani henkeä joidenkin kymmenien kilometrien polkemisen jäljiltä. Vilkaisin puhelintani aikomuksissa päivittää lenkkini edistymistä, kun huomasin tekstiviestin vanhalta lapsuudenystävältäni, josta en ollut kuullut vuosiin. Viesti alkoi pahoittelevasti. Hän kysyi lääketieteellistä neuvoa muutamista luomistaan, jotka olivat alkaneet huolestuttaa häntä.
Tunnistin itsessäni heti kummastusta. Vaikka olimme aikoinaan paljonkin yhteydessä, emme olleet juurikaan puhuneet vuosiin. Kummastusta seurasi lievä ärtymys. Joutua nyt keskittymään terveysneuvontaan keskellä fyysisestikin haastavaa urheilusuoritusta. Aistin kuitenkin tekstin sävystä, ettei viestien lähettäminen ollut ollut ystävälleni aivan helppoa vuosien hiljaisuuden jälkeen. Hänen huolensa tuntui ehdottoman todelliselta. Olin aistivinani viesteistä miltei hätää. Hädän aiheuttama huoli, ärtymys ja kummeksunta eivät kuitenkaan hiipineet mieleeni yksin. Olisi valehtelua, jos kieltäisin kokemani hennon ylpeyden.
Medisiinari on helposti imarreltavissa. Opinnoissa törmää jatkuvasti vaikeisiin potilastapauksiin ja lääketieteeseen vuosikymmeniä perehtyneiden kliinisten opettajien pulmallisiin kysymyksiin. Kun on tottunut oppipojan asemaan, onkin yhtäkkiä helposti huumaannuttavaa, kun maallikon kanssa keskustellessa onkin itse asiantuntija.
Tämän kaltainen tilanne on samaan aikaan opettavainen, itsetuntoa hivelevä ja vaarallinen. Fysiologisten, anatomisten ja farmakologisten kokonaisuuksien ja prosessien selittäminen kuuluu olennaisesti jokaisen lääkärin arkeen. Ystäviään ja tuttujaan neuvoessa hahmottaa usein tehokkaasti oman ymmärryksensä. Monessa tilanteessa on kuitenkin kiusaus antaa itsestään todellisuutta tietäväisempi ja taitavaisempi kuva. Tunnistan tämän vaaran myös esimerkiksi itsessäni. Olenhan itsekin ylpeyteenkin taipuvainen ihminen. Kuten totta kai valmiin lääkärin, erityisesti medisiinarin on tiedostettava tietotaitonsa rajat, myönnettävä keskeneräisyytensä.
Muistan kouluajoiltani eräät puutarhajuhlat Turun saariston ulkoreunoilla. Minä ja perheeni olimme saaneet kutsun uusilta tuttaviltamme ja vietimme yhdessä iltaa tutustuen toisiimme viehättävässä saaristoidyllissä. Illan kevyt keskustelu eteni ja eräs uusista tuttavista kysyi äidiltäni, mitä tämä tekee työkseen. Huomasin lääkäriäitini vaivaantuvan ja yrittävän kierrellä kysymystä kohteliaasti. Tämä hämmensi minua suuresti. Jännitin itse jo vuosia etukäteen lääketieteellisen pääsykokeita, enkä osannut kuvitella yhtään syytä olla paljastamatta harjoittavansa tätä hienoa lääkärinammattia. Nyt joitakin suku- ja kesäjuhlia, illanistujaisia ja tekstiviestikeskusteluja myöhemmin kuitenkin olen alkanut ymmärtää motiiveja tällaisen aluksi käsittämättömän käytöksen taustalla.
Auttaminen ja ihmisten kohtaaminen ovat olleet merkittävimmät taustalla vaikuttaneet tekijät omassa uravalinnassani. Tästäkin syystä minun on vaikea suhtautua pidättyväisesti apua pyytäviin läheisiini. Toivoisin voivani tulevaisuudessa ja jo nyt edistää oppimani kautta myös läheisteni terveyttä ja hyvinvointia. Koen ehkä osin tästä syystä velvollisuudekseni vastata kaukaistenkin sukulaisten ja uusien tuttavuuksien ferritiiniarvoihin tai kroonisiin kipuihin. Ja vaikka osaamiseni olisi vajaa ottamaan kantaa terveydelliseen pulmaan, usein huomaan jääneeni kuuntelemaan, kohtaamaan ja validoimaan. Eikä tällaisessa tilanteessa liene ongelmaa niin kauan, kun voimavarat eivät ehdy tai lääkärinrooli itsessään ahdista.
Substanssin ohella jokainen medisiinari varmasti oppii vuosien myötä myös oman tapansa kantaa rooliansa. Etenkin opintojensa alussa olevalle tämä rooli saattaa olla kauan odotettu, hohtava ja ihmeellinen, mutta hohto oletettavasti ainakin useimmilla himmenee ajan – toisilla hitaammin, toisilla nopeammin. On olennainen kysymys, tuleeko kohdatuksi lähipiirissään liiaksi lääkärinä vai kuten kuka tahansa muu, ihmisenä. Tämä pureutunee jokaisen omiin toiveisiin, identiteettiin ja niihin osiin, joista se jokaisen omalla kohdalla koostuu.
Rajojen hakeminen kuuluu jokaisen henkilökohtaiseen oppimiseen ja kasvamiseen. Kuinka erotetaan elinikäinen oppiminen, opiskelu ja vapaus olla. Olen itse syksyn myötä havainnut monesti, kuinka avuton olen joutuessani jatkuvasti auttamaan. Haluan, että minulle läheiset ihmiset pystyvät kertomaan minulle ahdingoistaan. Toisaalta haluan myös ajoittain vain olla.
Oma oppituntini aiheeseen on edennyt ahdistuneen lapsuudenystäväni kanssa tilanteeseen, jossa olen vastaanottanut viestejä, kysymyksiä ja vuolasta ahdistuksen virtaa pahimmillaan monia kertoja päivässä. Kysymykset ovat olleet toisiaan spesifimpiä ja vaatineet lukemista ja selvittämistä. Olen ohjannut ystäväni terveydenhuollon piiriin ja pyrkinyt lisäämään hänen tiedostustaan oireitaan ja luomaan toivoa ja rauhaa. Monesti olen myös joutunut valamaan realismia netistä löydettyihin kauhukertomuksiin eri syövistä ja niiden laajasta oirekirjosta. Ahdistus ja uupumus on hetkittäin ollut jo löytämäisillään uuden kodin minun luotani.
Pahimmillaan lääketiedettä opiskeleva ystävä voi oireilevalle olla tekosyy olla hakeutumatta varsinaisen sairaanhoidon piiriin. Takertuva läheinen voi olla kohtuuton rasite. Tällä kertaa ystäväni kanssa yhteys terveydenhuoltoon on kuitenkin saatu muodostetuksi ja vointi jo hieman kohentunut. Kysymysten tulva ei kuitenkaan ole tyrehtynyt, enkä vielä uskalla uumoilla tulevaa.
Vastatessani odottamattomaan yhteydenottoon kesken pyörälenkin elokuun helteessä en vielä aavistanutkaan, millaiseen vaiheikkaaseen kirjeenvaihtoon olin ryhtymässä. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko voinut asettaa joitain sääntöjä tai ehtoja? Tästä aiheesta ei ole käypähoitosuositusta tai valinnaista kurssia. Kenties rajat hahmottuvat hennosti ja hiljalleen vuosien varrella. En vain jaksaisi odottaa ja pohtia. Kelle lähettäisinkään omat tekstiviestini – omat avunhuutoni?
Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826