Anteeksi, olet varmasti kiireinen

Anteeksi, mistä löytäisin kirjaamoon?” ”Onko tämä osasto K4?” ”Onkohan osastonlääkäriä näkynyt vielä tänään?” ”Aa, osaisitko sanoa, kuinka kauan miitingi kestää tänään?”

On mukavaa aloittaa harjoittelu uudessa sairaalassa, kun joku on ottamassa vastaan, neuvomassa suojavaatevarastoon ja tarkistamassa, että tunnukset toimivat. Usein näin ei kuitenkaan ole.

Matkustaessaan ympäri Suomen harjoittelusta toiseen pääsee näkemään monta sairautta, sairaalaa ja työyhteisöä. Helmikuussa suoritin sisätautien harjoittelua eräässä pienessä keskussairaalassa. Vaikka mukana olisi suklaarasia kahvihuoneeseen ja iloinen terveyhdys jokaiselle osastolla työskentelevälle, ei aina onnistu muodostamaan hyvää vuorovaikutussuhdetta ohjaajaansa tai muuhun harjoittelupaikan henkilökuntaan.

On monesti arpapeliä, mihin keskussairaalaan, osastolle kukakin opiskelija päätyy harjoitteluun, kuka on päivystys- tai osastovuorossa ja kuka missäkin sattuu sairastumaan. Muuttujia tuntuu usein olevan enemmän kuin vakioita.

Ennen harjoitteluja opettajat usein teroittavat opiskelijoille seuraavaa: opiskelijan oma aktiivisuus on tärkeää. Omissa korvissani tämä on kuulostanut ennemmin vastuunvapautuslauseelta kuin kannustukselta. Aktiivisuutta ei aina palkita.

Olin sisätautiharjoittelussa samalla osastolla kaksi viikkoa. Ohjaajani ei kuitenkaan katsonut minua silmiin kuin muutaman kerran. Nimeni hän lausui kerran puhutellessaan minua. Tällöin tiedossa oli usein negatiivista palautetta, kuten pyyhkeitä liian pitkistä ja perusteellisista epikriiseistä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa on paljon selittämätöntä. En yrityksistäni huolimatta saanut otetta siitä, mikä välillämme oli ongelmana.
Vaikka ohjaajani harvoin jaksoi vastata kysymyksiini tai selventää tautioppia, päätin harjoittaa oma-aloitteisuutta. Pyysin tilaisuuden tarjoutuessa saada ottaa keuhkoahtaumatautipotilaasta arteria-astrupin. Muistan hyvin ohjaajan typertyneen katseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastasi. ”No ota sitten. Mutta älä sitten tuhoa sitä suonta.” Havaitsin tekemäni virheen jo ohjaajan ilmeestä. Kommentin jälkeen vastasin järkytystä ja loukkaantumistani nieleskellen, että jos ohjaajani oli tätä mieltä, oli ehkä parempi, etten suorittaisi näytteenottoa lainkaan.

Kandin asema on haastava. On osattava uida uusiin tilanteisiin, oppia ja oma-aloitteisesti hakeutua parhaansa mukaan hetkiin ja toimenpiteisiin, joissa oppiminen on mahdollista. Ympärillä ovat uudet sairaalat, tietojärjestelmät ja ihmiset. On oltava jatkuvasti tarkkaavaisena: tapahtuuko jossain jotain, josta voisin oppia? Laitetaanko jossain kanyyli? Poistetaanko jossain pleuradreeni? Vieläkö vajaatoiminnan statuslöydökset ovat nähtävissä?

Samalla on pysyttävä poissa tieltä. Harkittava, koska on niin kiire, ettei kysymyksille tai palautteen pyytämiselle ole aikaa. Samalla on kannettava vastuu omasta oppimisestaan.

Työsuhteessa opiskelijallakin on erilaisia oikeuksia ja tukevampi lattia, jolla seistä. On lakiperusteisia määräyksiä ohjaajalääkäreistä ja legitiimimpi rooli ja asema työyhteisössä. Harjoittelussa kandi on kaikkien vaivoina, heittopussi, pallo jalassa ja piikki lihassa. Hajautusten suorittaminen ei kuitenkaan ole keskussairaaloiden suorittamaa hyväntekeväisyyttä, vaan taustalla on yliopiston solmimia sopimuksia, joita keskussairaaloidenkin on noudatettava. Vaikka ohjaaja tai muu ympäristö antaisi ymmärtää mitä, ei kandi ole velvollinen pyytämään läsnäoloaan anteeksi.

On lukuisia syitä, joilla epäonnistunut ohjaus selittyy tai tarvittaessa voidaan selittää. Kiire lienee kaikkein helpoin tapa paeta ohjausvastuuta. Tänä keväänä myös poikkeustila ja sen luomat ennen kokemattomat olosuhteet ovat luonnollisesti täysin ymmärrettäviä syitä. Monella opettajalla ja ohjaajalla on ohjaamista kriittisempiä tehtäviä. Jokaisen on ymmärrettävä ja joustettava; tilanne vaatii notkeutta ja perspektiiviä.

Nämä kiireellisyyden verukkeet eivät kuitenkaan aina ole oikeutettuja. Kiirettä tai ei, olen opetuksissa kohdannut opettajia ja ohjaajia, jotka nöyryyttävät opiskelijoita milloin omaa turhautumistaan ja milloin taas perinteisen pedagogiikan tai huumorin verukkeella. On lähes huvittavaa, kuinka osalle alojensa huippuosaajista näyttöön perustuva lääketiede on kaikki kaikessa, mutta näyttöön perustuva pedagogiikka taas on pelkkää pehmoilua.

Harjoittelusta on kaikesta huolimatta koitettava kuitenkin ottaa irti kaikki, mikä suinkin on otettavissa. Harjoittelut tuntuvat ainakin kliinisen vaiheen alussa korvaamattomilta, ainutkertaisilta mahdollisuuksilta nähdä, kokeilla ja harjoitella. Ainoa tilaisuus harjoitella arteria-astrupin ottoa, seurata gastroskopiaa tai osallistua tekonivelleikkaukseen. Todellisuudessa suurin osa asioista varmasti tulee eteen toistekin ja tilaisuuksia koittaa myöhemminkin matkalla kohti jatkuvaa henkistä ja ammatillista kasvua. Tämä luottamus ei kuitenkaan ole niin helppoa – varsinkaan kun harjoittelun jälkeen Biomedicumin käytävillä ja sairaalan pukuhuoneissa kuplivat jännitys-, sankari- ja kauhukertomukset kliinisten harjoittelujen huippukohdista. Tunnelma on monesti kuin ala-asteen välitunnilla kesäloman jälkeen.

Muistan hyvin, kuinka istuessani auton etupenkillä matkalla kotiin kolmannen opiskeluvuoden ensimmäisestä harjoittelusta vannoin mielessäni – ehkä ääneenkin – saman kuin monet kerrat sen jälkeenkin. Vannoin, etten koskaan valmistuttuani olisi epäkohtelias kandille. Ainakin oma psyykeeni on rakennettu niin, että negatiivisesti ladatut viestit ja kommentit pysyvät mukanani pitkään. Vaikka leikkaussalissa steriilit hanskat olisivat puolta numeroa liian suuret tai käsienpesutekniikassa hiomista, on nöyryytys harvoin paikallaan.

Jokainen lääkäri tulee poikkeuksetta uransa aikana olemaan sekä ohjaaja että ohjattava monissa eri vaiheissa uraa ja oppimista. Aivan ensimmäisen hajautukseni vahvin oppi ei ollutkaan lonkkamurtuman hoitopolku tai olkapääkipuisen potilaan statustaminen, vaan se, kuinka olla ohjatavana, ottaa palautetta vastaan ja se, kuinka erilaisissa muodoissa tätä palautetta voidaan tarjoilla.

Kurssin päätteeksi kerättävä palautelomake on usein kandin ainoa kanava, johon pakata läpikäymänsä. Lomakkeeseen voi purkaa murheensa, vaikka oman sohvan turvasta, oli ohjaava lääkäri halukas ottamaan palautetta vastaan tai ei. Tietenkään ei ole itsestäänselvää, että annettu palaute koskaan kantautuu kyseessä oleville ohjaajille. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Eihän?
Totta kai palautetta on hyvä pyrkiä antamaan parhaansa mukaan kasvotusten. Näin pyrin itsekin erityisesti positiivisen palautteen kanssa aina toimimaan. Positiivisella palautteella voin palkita vuolaasti varsinkin ohjaajat, jotka ovat nähneet vaivaa, kuunnelleet ja antaneet palautetta, jonka pohjalta kehittyä.

Ilman muuta omallekin kohdalleni on osunut näitä erinomaisia ohjaajia. Olen useampaan otteeseen kuullut käytävillä ja ruokaloissakin kehuttavan samoja ohjaajia, joiden kanssa olen itsekin päässyt työskentelemään. Ystävälliset, taitavat ohjaajat muistetaan pitkään. Ja sana kiirii.

Myöhemmin harjoitteluni aikana pääsin viimein ottamaan elämäni ensimmäistä arteria-astrupia. Löysin hyvin suonen ja sain pistettyä radiaalivaltimoon ongelmitta. Painaessani näytteenoton jälkeen ruiskuun jäänyttä ilmaa pois käytin kuitenkin kohtuuttomasti voimaa ja syöksin pistämäni veren ruiskusta potilashuoneen seinälle ja ikkunaan kauniissa verenpunaisessa kaaressa.

Ohjaajanani toiminut nuori lääkäri ohjeisti minua rauhallisesti. Pistin uudestaan, ja pian uusi näyte oli jo matkalla tutkittavaksi. Myöhemmin kävimme läpi näytteenottoni ja tekemäni virheen. Lopuksi hymähtelimme yhdessä epäonnistumiselleni.

Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen