Artikkelit

Katson ystäväni minulle lähettämän videon, jossa yliopisto-opiskelija on vuorannut itsensä hoitavilla kivillä pyrkimyksenään lievittää stressiä. Kuulemma erityisesti ametistit auttavat lähestyvien deadlinejen aiheuttamaan paineen tunteeseen ja kaiken lisäksi korjaavat vielä uniongelmatkin. Minua väsyttää, mutta horoskooppini mukaan se on nyt normaalia. Se on helpottava ajatus. Tähdet ovat varmasti pian taas kohdallaan, kuten toivottavasti ovat myös rauta-arvoni.

Kristallit ja horoskoopit ovat molemmat osa New Age -liikettä, joka syntyi 70-luvun tienoilla ja on viime vuosina saanut taas paljon huomiota. Liikkeen kasvanut suosio nykymaailmassa ei yllätä: New Agen keskiössä on yksilö ja oman itsensä parantaminen eri tavoin, mikä sopii hyvinvoinnista innostuneelle ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa kasvaneelle sukupolvelle paremmin kuin hyvin. Itsestä huolehtiminen on tietenkin vain hyvä asia, mutta välillä tuntuu, että New Age -henkiset hoidot yrittävät korjata yksilötasolla ongelmia, joiden juuret ovat paljon syvemmällä.

Kun kaikki vastuu omista saavutuksista ja onnellisuudesta siirretään yksilölle, unohtuu helposti yhteiskunnan rakenteiden vaikutus näihin asioihin. Liian pitkien työpäivien ja liiallisen työmäärän sijaan työuupumuksen syynä ovat yksilön huonot rutiinit ja väärä asenne. Ratkaisuksi burnoutiin tarjotaan lahjakortteja joogastudioon tai hyvinvointimessuille ja kerran vuodessa työpaikalle tulee puhumaan onnellisuusasiantuntijaksi tai positiivisuusguruksi identifioituva tyyppi, joka kehottaa väsynyttä yleisöään unelmoimaan rohkeasti.

Pakko myöntää, että New Age löysi tiensä minunkin elämääni innostuessani manifestoinnista. Tiivistettynä manifestoinnin idea on, että melkeinpä mitä tahansa voisi saavuttaa mielen voimalla. Koronaa en ole vielä onnistunut ajattelemaan pois, mutta voisin sanoa manifestoineeni viime vuonna itselleni lääkispaikan. Toisaalta, minua on aina kannustettu akateemisissa tavoitteissani, lukiokaveriporukastani moni haki huippuyliopistoihin ja oppiminen on minulle melko helppoa. Päätös siitä, lähdenkö baariin vai huomenna aikaisin kirjastoon oli ehkä suurin kohtaamani haaste hakuprosessin aikana.

Ongelmallista manifestaatiossa on, että se toimii pääasiassa vain hyvistä lähtökohdista tuleville ihmisille, kuten monet muutkin New Age -liikkeen harjoitteet ja uskomukset. Kaikki eivät voi manifestoida itselleen miljoonakämppää, vaikka miten sitä universumilta pyytäisivät. Mitä jos on koditon tai niin masentunut, että sängystä nouseminenkin vaatii pinnistelyä? Silloin kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä tai motivoivista lausahduksista on tuskin apua.

New Age -liikkeeseen tulee suhtautua kriittisesti monista syistä, mutta on siinä jotain hyvää ja viihdyttävääkin. Kivien hoitavista ominaisuuksista en tiedä, mutta ne ovat ainakin kovin kauniita, eikä meditaatiostakaan taida olla haittaa kenellekään. Näillä sanoilla toivotankin kaikille hyvää ja parantavaa energiaa kevääseen!

Teksti: Estelle Strandberg

Ei ole sattumaa että tämän Q-kautisen numero on 4/20 ja lehden teemaksi valikoitui päihteet.

420 on kannabiskulttuuriin viittaava numero, jonka inspiroimana joka vuosi huhtikuun 20. päivänä eli amerikkalaisittain 4/20 vietetään kansainvälistä kannabispäivää.

Numeron alkuperästä on liikkunut monia toinen toistaan erikoisempia huhuja. Jotkut uskovat, että 420 olisi ollut Yhdysvalloissa poliisien salainen koodi kannabikselle ja toiset taas, että numero viittaisi Bob Dylanin polttelusta kertovaan Rainy Day Women #12 & 35 -biisiin (12 * 35 = 420).

Aidoimpana selityksenä numeron alkuperästä pidetään kuitenkin tarinaa 70-luvulla Pohjois-Kaliforniassa asuneista koulukavereista, jotka kokoontuivat säännöllisesti kello 4:20 iltapäivällä polttaakseen salaa yhdessä kannabista. Jotkut pojista kävivät jalkapallotreeneissä koulun jälkeen ja 4:20 oli aika, jolloin kaikki porukasta ehtivät paikalle. Kaveriporukka antoi itselleen nimeksi “Waldot”, joka on mahdollisesti viittaus siihen, että he tapasivat usein koulun ulkopuolella seinän lähellä (engl. wall). Porukan nimestäkin on kuitenkin monia eri teorioita.

420 oli ensin niin sanottu underground-termi, mutta se yleistyi nopeasti. Erityisesti The Grateful Dead rock-yhtye vaikutti aikanaan termin yleistymiseen käyttämällä sitä kiertueillaan. Nykyään numero on popularisoitunut maailmanlaajuisesti ja sitä näkee niin printti-T-paidoissa kuin elokuvissakin. Esimerkiksi Quentin Tarantinon kulttileffa Pulp Fictionissa lähes kaikki kellot näyttävät aikaa 4:20.

Teksti: Estelle Strandberg

KIRJA: Fear and Loathing in Las Vegas: A Savage journey to the heart of the American Dream (1971)

Eetteri on koko kehon päihde. Täydellinen Las Vegasiin. Eetteriä käyttävän mieli pysyy kutakuinkin selvänä, mutta muu kehon koordinaatio on täysin hallitsemattomissa. Eetterihöyryissä käytös on kuin lastenohjelmien juopolla, mikä moraalin ja solidaarisuuden jättäneessä Las Vegasissa on pääsylippu jokaiseen kasinoon ja hupiluolaan kaupungissa. Ja sehän sopii toimittajalle, joka haluaa ensi kädessä tuntea, mihin amerikkalainen unelma on matkalla.

Hunter S. Thompsonin Fear and Loathing in Las Vegas: A Savage journey to the heart of the American Dream (1971) on alun perin Rolling Stone -lehdessä sarjana julkaistu teos. Se on toimittaja-kirjailijan kenties kuuluisin ja ensimmäisiä niin kutsutun gonzojournalismin ruumiillistumia. Gonzotyyliin kirjoitettu artikkeli on määritelmällisesti vailla objektiivisuutta ja usein kirjoitettu siten, että toimittaja itse on kertoja ja osana juttua. Fear and Loathingin gonzoilun pohjana ovat Thompsonin Las Vegasiin tekemät reissut 1971 alkupuolella.

Tarinan päähenkilö on Thompsonin toinen minä, itseään journalismin tohtoriksi tituleeraava Raoul Duke. Duke ja hänen asianajajansa tri Gonzo ovat saapuneet Las Vegasiin seuraamaan New Yorkilaisen urheilulehden toimittajina Mint 400 -aavikkoajoja. Aavikkoajot jäävät kuitenkin alusta lähtien taustalle, kun Duken ja Gonzon jatkuva LSD:n, meskaliinin, kokaiinin ja muiden päihteiden käyttö ja yleinen rellestäminen ottavat tärkeämmän roolin. Ahneuden kaupungin ihmisistä ja paikoista Duke löytää allegorioita USA:n 60- ja 70-lukujen taitteen politiikkaan, julkiseen keskusteluun ja kulttuuriin, mikä hiljalleen avaa lukijalle matkan todellisen tarkoituksen.

Kirja on puhdasverinen sekoilutarina ja kuten useimmat lajitoverinsa, hauska sellainen. Duke ja Gonzo suorastaan hakevat pienimuotoisia konflikteja ja juuri ennen kuin edellinen melkein-jäin-kiinni-tilanne on ohi, otetaan uutta psykedeeliä ja suunnataan kohti ampumarataa. 70-luvun alussa lievienkin huumetuomioiden pituudet määriteltiin vuosikymmenissä, jota lukijan huviksi erityisesti Duke kuumottelee jatkuvasti.

Fear and Loathingin keskeinen teema on Thompsonin näkemys amerikkalaisen unelman murroksesta 70-luvulla. Thompson itse vietti parikymppiset ikävuotensa 60-luvulla ja kokee aikansa energian, vetävän hengen ja vapauteen ja hyvään uskovan ideaalin olevan hiipumassa. Thompson saa lukijan jakamaan sekoilevan tarinan avulla ahdistuksen amerikkalaisuuden muuttumisesta ja 60-luvun vastakulttuurin vaiheittaisesta kuolemasta. Jos lukijan taustatiedot ajan henkilöistä ovat edes hieman vajavaiset, on Wikipediasta aika ajoin hyötyä vitsien ja monologien avaamiseksi.

Vaikka Fear and Loathingin suurin merkitys kirjallisuuden maailmassa perustuu omaperäiseen tyyliin ja syvään kulttuuriseen analyysiin, on se silti helposti lähestyttävä ja mukaansatempaava teos.

Teksti: Henri Savander

ELOKUVA: Unelmien sielunmessu (2000) – riippuvuus huumeista ja haaveista

Darren Aronofskyn ohjaama Unelmien sielunmessu (2000) on vaikuttava, mutta samalla erittäin ahdistava elokuva neljän riippuvaisen elämästä. Elokuva kertoo siitä, miten huumeet ottavat vuodessa täyden vallan Harrysta (Jared Leto), hänen äidistään Sarasta (Ellen Burstyn), hänen tyttöystävästään Marionista (Jennifer Connelly) ja hänen ystävästään Tyronista (Marlon Wayans). Vaikka päähenkilöt ovat tekemisissä toistensa kanssa, heillä on kaikilla omat tarinansa ja elokuvassa korostetaan heidän yksilöllisiä kokemuksiaan.

Leskeksi jääneen Saran tarina tuntuu erityisen traagiselta, mikä on etenkin Ellen Burstynin upean roolityön ansiota. Saran riippuvuus alkaa, kun hän luulee pääsevänsä esiintymään televisiossa ja haluaa laihduttaa, jotta mahtuisi esiintyessään punaiseen mekkoonsa. Hän ryhtyy syömään laihdutuspillereitä, jotka myöhemmin paljastuvat amfetamiiniksi. Lopulta laihtunut Sara kyllä mahtuu mekkoonsa, mutta on tällöin jo liian huonovointinen ja sekava pärjätäkseen omin avuin arjessa. Punainen mekko on motiivi, joka edustaa amerikkalaista unelmaa ja haaveilua saavuttamattomasta. Sara ajattelee televisioon pääsemisen ratkaisevan jotakin, vaikka oikeasti hän tarvitsisi tarkoituksen elämälleen ja helpotusta kokemalleen yksinäisyydelle.

Jokaisella päähenkilöllä on omat unelmansa, jotka ovat kuitenkin todellisuuteen nähden liian suuria. He jäävät koukkuun näiden unelmien jahtaamiseen ja toivon tunteeseen samalla tavalla kuin he ovat jääneet koukkuun huumeisiin. Lupaus paremmasta elämästä antaa heille onnea, joka ei ole kuitenkaan kestävää, vaan tarjoaa ainoastaan hetkellisen mahdollisuuden paeta kurjuutta. Elokuvan viimeisissä otoksissa huumeiden takia pohjalle vajonneet päähenkilöt käpertyvät lapsenomaisesti sikiöasentoon etsiessään turvan tunnetta, mikä kuvaa hyvin sitä, että elämässä edistymisen sijaan he ovat taantuneet ja unelmien saavuttaminen on kauempana kuin koskaan.

Sielunmessu (engl. requiem) on katolilainen jumalanpalvelus, jossa rukoillaan ja surraan kuolleiden puolesta. Elokuvan nimi viittaa siis suoraan toteutumattomiksi jääneiden (kuolleiden) unelmien suremiseen.

Amerikkalaisen unelman lisäksi yksinäisyys on elokuvan tärkeä teema. Päähenkilöiden ihmissuhteet ovat enimmäkseen pinnallisia ja heidän kaikkien todellisuuttaan värittää syvä erillisyyden tunne. Tämä tulee hyvin esille kohtauksessa, jossa Harry ja Marion makaavat sängyssä yhdessä. Kohtauksen kuva on jaettu kahteen osaan, joista toisessa on Harry ja toisessa Marion. Vaikka pari keskustelee ja ajoittain toinen koskettaa toista, heidän välillään on etäisyys, josta kahteen jaettu ruutu kertoo. Joissain kohtauksissa kamera on myös kirjaimellisesti kiinni näyttelijöissä, liikkuen heidän mukanaan ja kuvaten läheltä heidän näyttelemien hahmojen tuskaisia ilmeitä. Tämä kuvaustyyli korostaa päähenkilöiden kokemusten subjektiivisuutta ja tuo heidät lähelle elokuvan katsojaa.

Ripeällä tahdilla vaihtuvat lähikuvat pilleripurkkien avaamisesta ja laajentuvista pupilleista toistuvat aina kun päähenkilöt käyttävät huumeita. Näiden lähikuvasarjojen nopeus kuvaa sitä, miten nopeasti aika kuluu huumeiden vaikutuksen alaisena ja miten ohikiitävää huumeiden tuoma hyvä olo on. Elokuva syöksyy niin hengästyttävää vauhtia kohti loppuaan, etteivät päähenkilöt ehdi ymmärtämään heitä edessäpäin odottavia ongelmia ennen kuin on jo liian myöhäistä. Taustalla soiva Clint Mansellin säveltämä musiikki ja muu äänimaailma mukailevat päähenkilöiden kokemia tunteita ja kertovat heidän tilanteidensa vakavuudesta. Vaikka päähenkilöt hymyilevät ja puhuvat huolettomia, musiikki viestii, ettei tässä tule käymään hyvin.

Erityisesti loppua kohden elokuvassa on paljon pelon ja inhon tunteita herättäviä sekä suorastaan raakoja otoksia. On lähes mahdotonta olla sulkematta silmiään, kun Harry piikittää huumeneulalla hänen infektoituneen kätensä mädäntyvään pistoskohtaan. Herää kysymys siitä, mitä vaaditaan, että ihminen tekee itselleen jotain niin kamalaa. Vastaus tähän tiivistyy hyvin elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa lähes kaiken menettänyt Marion hymyilee sohvallaan väsyneenä ja halaa heroiinipussia, jonka hän on saanut ostettua myymällä seksiä. Marion on yksin ja tilanteensa epätoivoinen, mutta huumeet ja niiden hankkiminen antavat hänen elämälleen edes jonkinlaisen tarkoituksen.

Kaikessa ahdistavuudessaan Unelmien sielunmessu on katsomisen arvoinen. Monet ovat luonnehtineet Unelmien sielunmessua parhaaksi elokuvaksi, jota ei halua nähdä uudestaan.

Teskti: Estelle Strandberg