Kämmenellä lepäävä kivi muistuttaa maidonvalkoista menneiden valtakuntien tornitaloa, jonkinlaista ala-asteen uskonnonkirjan Baabelin tornia. Tuttavani koukistaa rannettaan, ja valo kipuaa pitkin kiven suippenevaa kärkeä. Videopätkään on lisätty pieniä, näytön yläreunasta irtoavia sydämiä. Pikkusormen viereen on lisätty tekstiä. “Welcome home, dear <3”.
Miniatyyritorni on valkoinen seleniitti, Keijukoto-verkkokaupan mukaan “puhdas valontuoja”. Kiven kerrotaan puhdistavan yhtä lailla huonetilaa ja sen asukkaita “matalasti värähtelevältä energialta”. Angloamerikkalaisella keskustelupalstalla puolestaan neuvotaan asettamaan seleniitti jokaiseen oleskelutilan kulmaan. Näin maksimoidaan suojaava vaikutus, ja huoneilma kuulemma vapautuu negatiivisesta välittömästi. Luen lisää. Opin, että seleniitti on helppohoitoinen kaveri: se ei siedä vettä, mutta puhdistaa itse itsensä ja soveltuu muiden kivien voimien entisöimiseen. Kuvittelen päässäni huonekasvin ja matkalaturin risteytyksen.
Sosiaalisen median perusteella parantavat kristallit ovat saamassa jalansijaa milleniaalien pirstaleisessa yhtenäiskulttuurissa. Eräs seuraamani parikymppinen asettaa kristalleja täydenkuun aikaan makuuhuoneen ikkunalle. Toinen – uuspakanuutta harjoittava – puolestaan rakentaa nukkekodin kaltaisia alttareita juhlistaakseen pyhiä, joiden nimiä en edes yritä lausua. On vaikea sanoa, kuka rituaaleja harjoittaa puhtaasta uskosta ja kuka taas harrastus- ja estetiikkamielessä. Ulkopuolelta ainakin sivutoimiseen kiviharrastukseen vaikuttaa kytkeytyvän samanlainen vallitseva konsensus kuin astrologiameemien kulttuuriin. Pieni silmänisku, häivähdys ironiaa: merkki siitä, että paranemistarkoitukseen kristallia puristaessa operoidaan eri tasolla totuutta ja puhdassilmäistä uskoa kuin päänsärkyyn Panadolia napatessa. Saatan toisaalta myös tulkita väärin. Kun tähyilee vierasta ilmiötä ikkunan läpi, on sivullisen helppo kirjoittaa oma heijastuksensa lasissa osaksi tarinaa.
Oli miten oli, haluan vierailulle tähän maailmaan.
Minulle kerrotaan kivikaupasta aivan kaupungin ytimessä, arvotalon pohjakiinteistössä. Ensivierailu loppuu lyhyeen, sillä ulkopuolella jonottaa tusinan verran asiakkaita. Pika-arvioni mukaan kaikki ovat naispuolisia ja keski-iältään korkeintaan kahdenkymmenenkahden. Minun ei pitäisi yllättyä, mutta yllätyn silti. Mielikuvissani new age on harmaita nutturoita ja ponchoja, vyötäröä hipovia partoja ja kelttikoruja. On myönnettävä, että tämän kaupan demografiaan kuuluminen huojentaa, enkä tunne olevani enää yhtä vieraalla maaperällä skeptikon luonnostani huolimatta. Vilkaisen ovikylttiä: liike suljetaan alle puolen tunnin kuluttua. Lähden ystäväni kanssa levykauppaan.
Seuraavalla viikolla ajoitan vierailuni keskipäivälle lukiolaisia välttääkseni. Astelen ilokseni sisään liki tyhjään kauppaan. Ja – yhtäkkiä olen seitsenvuotias ja tutkimassa äitini koruhyllyä, niin ylitsevuotava näky lattiasta kattoon korukiviä sisältävä huone on. Valkoiset seinät, fraktaaleja ja värispektrejä. Kuulen olkani yli erään asiakkaan ja myyjän välisen keskustelun. Puheessa vilahtaa hyvinvointikivien hoito ja tunteiden sijainti kehossa. Joku koululainen saa mukaansa rohkeutta tuovan taskukiven. Tunnen sellaista sympatiaa, joka puristaa keuhkoja kiinni sydämeen. Muistan, kuinka lapsena halusin seurakseni tunturipöllön tai Universumien tomu -trilogiassa kuvatun daimonin. Nyt minäkin taidan haluta taskukiven.
Kassakone tulostaa kuitin, ja yhtäkkiä on oma vuoroni. Minua on neuvottu pyytämään luentaa, eräänlaista pikarituaalia, jossa tarvitsemani kivi selviää korua heiluttelemalla ja numeroita papattamalla. Kerron etunimeni. Koru vavahtelee. Myyjä pudistaa päätään: “Vielä ei ole mitään tarpeeksi hyvää sinulle. Odota kaksi viikkoa.”
Harvoin kauppareissu päättyy niin, että asiakasta neuvotaan lähtemään tyhjin käsin. Kokemuksessa on jotain hillitöntä. Samalla arjen maaginen realismi on kääntänyt jotain vinksalleen: kävelen putiikista poistuttuani monen korttelin verran täysin väärään suuntaan, todennäköisesti tyylipuhtaasta hämmennyksestä johtuen. Lähetän naurunsekaisen ääniviestin kiviseikkailun tuoreimmasta käänteestä. Sitten, kuin varkain, teen kalenteriini merkinnän kahden viikon päähän.
Lapsena en osannut uskoa joulupukkiin. Samankaltaisen mentaliteetin vallassa luen nyt ametisteista ja kruunuchakrasta, heilureista ja merisuolapuhdistuksesta. Kysyn neuvoa kristallikaupan etikettiin minut perehdyttäneeltä ystävältäni. Vastaus tulee silmänräpäyksessä. “Siis en mä oikeesti usko tohon yhtään lmao, ne on vaan hauskoja kiviä mulle”.
Me skeptikot pohdimme tovin, mikä saa meidät palaamaan tiikerinsilmien ja fluoriittien äärelle. Osittain kyseessä lienee sama inhimillinen itseriittoisuus, joka tekee nettitestien täyttämisestä niin kovin miellyttävää. On mukava saada räätälöityjä, “objektiivisia” arvioita oman identiteetin perimmäisestä ytimestä. Oli kyseessä iltapäivälehden “Kuka suomalaisjulkkis on juhannusheilasi?”-testi tai käteen ojennettu fluoriitti, jollain tavalla tuntee kysyneensä kuka on – ja saaneensa siihen vastauksen. Ja auttaahan pikkuesineen näpertely lisäksi keskittymään, kuten kaikki fidget spinnerin nelisen vuotta sitten ostaneet tietävät. En mene vannomaan, että matalan taajuuden energiavärähtelyllä olisi osuutta asiaan.
Teksti: Theo Kuoppa
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826
Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826