Esseet

Jalassa ovat uudenkarheat sisäkengät. Oman nimineulan lisäksi varmistetaan, että ystävienkin neulat ovat suorassa eikä rintatasku roiku. Takin isommasta taskusta pilkottaa reuna keltaista opintokorttia. Ryhmässä arvotaan, pitikö opettaja tavata kukkakioskilla vai ehkä kuitenkin infopisteen edessä. Opetuksessa saa ensikertaa esitellä itsensä lääketieteen kandidaattina.

Ensimmäinen klinikkasyksy on kutkuttava ja täynnä ensimmäisiä kertoja. Kliinisen vaiheen alkaessa opiskelijaa opettavat kliinisten opettajien lisäksi ensimmäistä kertaa myös potilaat.

Opetuspotilaiden rooli kliinisen vaiheen opiskelussa on ratkaiseva. Potilas on sekä sairauden kokemusasiantuntija, ongelmanratkaisun kehys että koko opiskelun päämäärä. Potilaslain mukaan lääkärin tulee hoitaa potilasta yhteisymmärryksessä. Näin myös opetuspotilaiden suostumus on tiedusteltava hyvissä ajoin ennen itse opetustilannetta. Potilaan on suostuttava opetukseen vapaaehtoisesti. Todellisuudessa päivystyksessä ja osastokierroilla suostumuksen kysyminen etukäteen on kuitenkin haasteellista. 

Potilaan suojaaminen on kaiken hoitotyön ytimessä. Potilasopetukseen tullessaan sekä potilas että opiskelija toivovat usein samoja asioita. Ahdistavinta potilasopetuksessa on, jos potilas ei ole ennen tuloaan hahmottanut kyseessä olevan opetustilanne. Potilaan ahdistus heijastuu myös opiskelijoihin.

On helppo ymmärtää potilaan epäröinti, jos hänen astuessaan vastaanottohuoneeseen huoneessa istuu yhdeksästä yhteentoista valkotakkista opiskelijaa. Vaikka jokainen opiskelijoista pyrkisi parhaansa mukaan luomaan ja ylläpitämään rauhallista tunnelmaa, on luottamuksen ja turvallisuuden tunteen muodostuminen haasteellista. Potilas voi kokea itsensä subjektin sijaan objektiksi. Tai hän voi kokea tulevansa arvostelluksi tai arvioiduksi. Erityisen vaikea tilanne on, jos lääkärikäynnin aihe on arkaluontoinen. Erityisesti muistan potilaskohtaamisemme lihavuus- ja syömishäiriöpoliklinikoilla.

Olin hyvin jännittynyt ennen syömishäiriöopetusta. Olin huolissani tulevan potilaamme puolesta, ja omasta puolestani. Saisiko hän vastaanottokäynniltä tarvitsemaansa hoidon seurantaa? Saisinko itse kuulla sairaudesta, sen oireistosta ja sen kanssa elämisestä? Pieni vastanottohuone oli täynnä syksyn harmaata valoa ja pienillä jakkaroilla istuvia opiskelijoita. Yllätyksekseni pelkoni kuitenkin osoittautui aiheettomaksi. Ihailin voimakkaasti tapaa, jolla parikymppinen potilas päästi meidät kuulemaan elämästään ja ahdingostaan syömishäiriön varjossa. 

Opiskelijan onkin syytä tuntea kiitollisuutta potilaalle, joka jakaa haavoittuvuutensa ja heikkoutensa. Tämä kiitollisuus on mielestäni aiheellista myös osoittaa potilaalle. Surukseni kuulin omassa opetuksessani erään kliinisen opettajan vain naurahtavan oikeusasiamiehen linjauksille opetuspotilaan oikeuksista. Hänen mukaansa jokaisen yliopistosairaalan potilaan on oltava valmis opetustilanteeseen, eikä suostumuksen kysymisille ole aihetta. Onneksi tällainen toimintatapa lienee kuitenkin vähemmistössä.

Ennen kliinisen vaiheen potilaiden kohtaamista vuorovaikutustaitoja herätellään toisen vuosikurssin aikana potilashaastatteluharjoituksella, jossa opiskelija pääsee ammattinäyttelijän armoille. Näyttelijä on hoidettava potilas ja opiskelija lääkäri. Näyttelijää on hoidettava kuin potilasta, vaivoineen, tunnetiloineen ja kokemuksineen. Harjoitus on hieno tilaisuus. Sitä oli oma kokemuksenikin. Pääsin kuitenkin myös pohtimaan omia taitojani havaita kohtaamani ihmisen tunnetiloja. 

Kun perussairauden hoidon takaa paljastuikin näyttelijävastaanoton viime hetkellä voimakas suru ja ahdistus, jouduin kysymään itseltäni, miksen ollut huomannut potilaani tunnetilaa nopeammin. Voisiko näin käydä vastedeskin – todellisen potilaan kanssa? Millä tavoin voisin herkistää ja virittää itseäni havaitsemaan?

On niin potilaan opiskelijankin etu, että tilanteessa keskitytään tutkittavan sairaustilan lisäksi myös vuorovaikutuksellisiin seikkoihin. Vaikka kohtaaminen on kliiniselle opettajalle rutiinia eivätkä toivottomatkaan diagnoosit enää välttämättä kaivele osaavan kliinikon mielessä aamuyönpimeydessä, saattaa opiskelija ensimmäistä kertaa kohdata potilaan, joka kuulee sairastavansa etenevää muistisairautta.

Eräs hyvä ystäväni esitti minulle neurologian kurssin aikana hienon ajatuksen. Potilasopetuksen päätteeksi käydään huolella kliinisen opettajan kanssa läpi kaikki mieltä askarruttavat kysymykset potilaan oireista, hoidosta sekä opetuksen aiheena olleesta sairaudesta. Ulottuvuus, jolle kuitenkin hyvin harvoin suodaan opetuksessa minuutteja, liittyy kohtaamiseen. Kertaakaan ei opettaja ole ryhmältäni kysynyt, millaisia tunteita kohtaaminen meissä herätti. 

Empatiaa pidetään lääkärin keskeisenä piirteenä ja olennaisena työkaluna. Tämän työkalun käyttöön ja huoltoon ei kuitenkaan tunnuta intensiteetillä paneuduttavan. Opiskelija jää monesti yksin potilaskohtaamisen herättämien ajatusten ja tunteiden kanssa. Jokainen klinikkaryhmä ei myöskään luo otollisia olosuhteita näiden ajatusten purkamiseen. Etenkin opintojen alussa tunteidenkäsittelyn taidot ovat hyvin vaillinaiset. 

Muistelen lämmöllä ja kiitollisuudella ensimmäistä yksin tutkimaani potilasta viime syksyltä. TIA-kohtauksen oireisto oli enää muisto, kun vanhempi rouva istui tutkittavanani sängyn reunalla. Rouva jaksoi kärsivällisesti puuhastella neurologista statusta kanssani eikä häntä edes haitannut, vaikka puoliksi syöty aamiainen alkoi jäähtyä sivupöydällä. Sain haastatella ja tutkia häntä rauhassa, vailla kiirettä. 

Opetustilanne sai uuden sävyn, kun tutkimuskaavakkeen mukaisesti kysyin rouvalta viime aikojen mielialasta. Akuutteihin oireisiin liittyvän huolen alta löytyi myös ahdistusta ja uupumusta, joka kumpusi arjesta muistisairaan puolisona ja hoitajana. Vietimme rouvan kanssa pari tuntia. Vaikkei minulla ollutkaan varsinaista roolia hänen hoitoketjussaan eikä hänen hoitonsa edistämisessä, koin saaneeni olla potilaalle läsnä. 

Vaikkei minulla ollut tietotaitoa, minulla oli aikaa, mielenkiintoa sekä halua kuulla ja kohdata. Sain arvokkaan kokemuksen ja opetuksen kohtaamisesta. Vaikka neurologiset löydökset jäivätkin vähäisiksi; sain oftalmoskoopin lisäksi katsoa silmiin myös paljain silmin.

“I’ll give you two a short high school biology lesson. You might remember seeing a picture like this? All these squiggly lines are chromosomes. We all have 46 of them in all of our cells, 23 from mom and 23 from dad.” Tämän lyhyen alustuspuheen kuulin kymmeniä kertoja ollessani kesän vaihdossa sikiödiagnostiikan yksikössä Columbia Universityssä New Yorkissa. 

Puheenvuoro pidettiin lähes jokaiselle neuvontaan tai toimenpiteeseen tulleelle parille tai yksin tulleelle äidille. Terveiden karyotyyppien jälkeen neuvonnassa käytiin neuvontavihon sivulta läpi trisomiat 13, 18 ja 21 sekä sukupuolikromisomien häiriöt. Down oli useimmille, ei kuitenkaan kaikille tuttu. Patau, Edwards, Klinefelter tai Turner olivat pariskunnille vieraampia hahmoja.

Geneettisen tiedon käsittely ja geneettisistä häiriöistä puhuminen oli yksikön arkipäivää. Toki jokapäiväisiä ilmiöitä olivat myös inhimillinen kärsimys, pelko, epävarmuus ja suru, joskus välillä onneksi myös huojennus ja onni. Kun geenipaneeleita tilataan useita päivässä, tuloksista soitetaan ja opetuslehtiön karyotyyppejä selataan läpi viikon jokaisena arkipäivänä, unohtuu helposti, miten peruuttamattomasta ja perustavanlaatuisesta informaatiosta on kyse. Muistan nielaisseeni, kun eräs isä oli kysynyt vastaanotolla kuultuaan sikiön perinnöllisestä häiriöstä: Then, how do we treat this?

Minua ohjanneet perinnöllisyyslääkäri ja perinnöllisyysneuvojat olivat järjestäneet minulle päivän lastensairaalan neljännessä kerroksessa sijaitsevassa genetiikan laboratoriossa. Olin muutamaa päivää aikaisemmin vienyt laboratorioon putken omaa vertani. Minun seikkaillessani kiireisessä sairaalassa ja sitä ympäröivässä kiihkeässä kaupungissa olivat soluni kasvaneet liuoksessa laboratoriossa odottaen paluutani. 

Laboratoriopäivän tarkoituksena oli havainnollistaa minulle, kuinka genetiikan laboratoriossa suoritetaan sieltä tilattuja tutkimuksia. Tällä kertaa potilaana olin minä ja luupin alla omat kromosomini. Puhuin etukäteen minua ohjanneiden neuvojien kanssa karyotyyppitutkimuksesta, jonka he olivat ohjelmaani sisällyttäneet. He kertoivat samanlaisen työn aiemmin olleen osa perinnöllisyysneuvojien koulutusohjelmaa. Työ oli kuitenkin poistettu opetuksesta, kun erään opiskelijan kromosomeista oli löytynyt tasapainoinen translokaatio.

Tasapainoisen translokaation tapauksessa kaksi henkilön kromosomia ovat vaihtaneet osia keskenään. Henkilö itse on terve, mutta translokaatio lisää huomattavasti lapsettomuuden riskiä. Jos sikiö on perinyt kopion kromosomeista, joissa on vaihtunutta perimää, saattaa geneettisen materiaalin määrä ja kokoonpano vaihdella normaalista, jolloin keskenmenon tai kehityshäiriön riski on suuri. 

Keskustelu herätti minussa monenlaisia tunteita. Samat vaarat piilivät minunkin tutkimuksessani. Vaikka huolestuttavan tuloksen saamisen todennäköisyys oli häviävän pieni, olivat ohjaajani valmiit riskinottoon. Minun suostumustani tai halukkuuttani tutkimukseen ei varsinaisesti oltu tiedusteltu missään vaiheessa – edes käymämme keskustelun jälkeen. Entä jos joutuisin vastaanottamaan epämiellyttävän sattumalöydöksen vieraassa ympäristössä ilman varsinaista turvaverkkoa tai perinnöllisyyslääketieteellistä hoitosuhdetta. Sain punnita uteliaisuuteni ja oppimisenhaluni potentiaalista hintaa. Vastausten kuulemista edeltävänä iltana oli hyvä pitää itsensä kiireisenä ja mielensä kepeänä. Metropolin lämmin, valojaan välkyttävä yö oli lempeä harhautus ahdistukseeni. 

Keskustelin ohjaajieni kanssa useaan otteeseen geenitestauksesta. Esitin parhaani mukaan varovaisia ja hienotunteisia kysymyksiä myös ohjaajieni näkemyksistä omien geeniensä testaamiseen. Molemmat neuvojat, joita seurasin tiiviisti, kertoivat suhtautuvansa testaamiseen positiivisesti. Toinen oli osallistunut jopa tutkimukseen, jossa seulotaan koko eksomi. Kolmas minulle läheisistä perinnöllisyysneuvojista kuitenkin vastasi, ettei tekisi edes kantajuusseulaa, jollaisia osastolla tehtiin lukuisia päivässä.

Olin yllättynyt kuullessani hänen kantansa. Hänen näkemyksensä kuitenkin aukesi keskustellessamme. Mikäli pariskunnassa molemmilta löytyisi sama harvinainen resessiivinen sairaus, olisi alkiodiagnostiikka ainoa selkeä jäljelle jäävä ratkaisu. Siinä tilanteessa itsensä löytääkin jo valitsemasta alkioita, päättämästä siitä, kenellä on oikeus syntyä. Yhtäkkiä olikin helppo ymmärtää, miksi joku kieltäytyisi tästä tiedosta, sen tuomasta taakasta – lopulta vastuusta ja vallasta.

Entä jos selviäisi, että oma äitini odottaessa minua olisikin teettänyt geneettisiä testejä?

Kysymystä pohtiessani koko ilmiö sai uudet kasvot. Neutraalina pitämäni rutiinitoimenpide muodostuikin henkilökohtaiseksi tutkiskeluksi oman olemassaoloni oikeutuksesta. Entä jos testeistä olisi löytynyt jotain poikkeavaa; entä jos minua ei olisikaan haluttu. 

Kaikesta ahdistuksesta sekä sen kirvoittamasta tutkistelusta ja kyseenalaistuksesta huolimatta omalla kohdallani uteliaisuus kannatti. Tunsin, kuinka lapsenomainen into ja hämmästys puhkesi sisälläni nähdessäni oman itseni ytimen mikroskoopin läpi. Edessäni aukesivat oman olemiseni ohjeet. Olin liikutuksen vallassa, kun järjestelimme yhdessä geneetikon kanssa raidalliset, pulleat ja kiemuraiset kromosomini omaksi ikoniseksi karyotyypikseni. 

Kipeimmillään karyotyyppi voi kuitenkin paljastaa raastavan todellisuuden. Tapasin parin, jonka raskautta tutkittaessa oltiin päädytty tekemään karyotyyppi. Tutkimuksessa oli selvinnyt sikiön kantavan perimässään ylimääräistä X-kromosomia. Tila on hyvin lievä ja usein oireeton. Lapsella voi olla puheenkehityksen hitautta ja hän saattaa kasvaa odotettua pidemmäksi. Älykkyysosamäärä voi olla normaali tai jäädä noin kymmenen yksikköä sisaruksia matalammalle. Poikkeavuus ei tulisi vaikuttamaan lapsen hedelmällisyyteen. Ylimääräistä kromosomia ei todennäköisesti kukaan koskaan tulisi aavistamaankaan. Kuitenkin vanhemmat olivat suunniltaan.

Tieto, pelko ja ahdistus kuristivat vanhempia. Diagnoosi oli muuttanut perusteellisesti tavan, jolla he kokivat odottamansa lapsen. Tieto mahdollisista haasteista ei jättäisi heitä enää. Tieto ei enää ollut peruttavissa. Jäin pohtimaan, kuka on vastuussa, kun lasta kauan kaivannut pari päätyy keskeyttämään toivotun raskauden, vain kolmannen X-kromosomin vuoksi.

Letaalien kromosomihäiriöiden rinnalla vanhempien ahdinko tuntui suhteettomalta. Tilanteessa kuitenkin kiteytyi geneettisen testaamisen ydin. 

Vanhempien itkuisen puheen joukosta kuului sydäntäsärkevä kysymys, joka veti minut hiljaiseksi: Why did you test for this?

Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen

“When you see patients I really feel that empathy is present”, sanoin perinnöllisyysneuvojalle, jonka työtä olin seurannut usean viikon ajan. Yhdessä kohtasimme potilaita, joilla oli omien sanojensa mukaan elämänsä kamalin päivä. Tapasimme tulevia äitejä ja isiä, jotka olivat juuri saaneet kuulla, ettei heistä ehkä tulekaan vanhempia.

Kaikesta kohtaamastani surusta huolimatta olen suuresti kiitollinen, että pääsin kuluneena kesänä osallistumaan opiskelijavaihtoon newyorkilaiseen Columbia Universityyn muutaman muun helsinkiläisen L2-kollegani kanssa. Jokainen meistä pääsi omaan tutkimusprojektiinsa. Itse sain mahdollisuuden tutustua sikiödiagnostiikkaan, perinnöllisyysneuvontaan ja koko eksonisekvensointiin eli WES:iin. Vaihtoni oli laboratoriatutkimuksen sijaan kliinisempää. Seurasin potilasvastaanottoja, lääkärin suorittamia toimenpiteitä, kuten istukka- ja lapsivesinäytteiden ottoa sekä osallistuin kokouksiin, joissa käytiin läpi poikkeavia tuloksia.

Sain vaihtoni aikana nähdä, kuinka haastavassa asemassa neuvoja työssään on, etenkin sikiödiagnostiikassa. Neuvojan on huomioitava potilaan usein voimakas pelkotila ja huoli. Vain harva odottava äiti tai isä osaa varautua siihen, että rutiinilla otetut raskaudenaikaiset verikokeet voisivat paljastaa aihetta todelliseen huoleen tulevan lapsen kehityksestä ja selviytymisestä. Suurin osa vanhemmista menee ultraääneen mukanaan vain hehkuva into nähdä lapsensa ensi kertaa. Harva odottaa huonoja uutisia poikkeavasta kehityksestä tai vakavasta perinnöllisestä sairaudesta; mitä tapahtuu, jos niskapoimussa onkin nestettä tai nenän luut eivät olekaan kehittyneet?

Usein neuvoja aloitti kohtaamisensa potilaiden kanssa kartoittamalla sen, millainen ymmärrys ja tieto heillä oli sikiön tilasta ja siitä, mitä testitulokset tai ultraäänilöydökset saattaisivat merkitä. Useimmiten vanhemmat olivat shokissa. Moni kertoi viettäneensä viimepäivät googlaillen, mikä oli lähes poikkeuksetta tehnyt vanhemmista entistä ahdistuneempia ja murheellisempia. Epävarmuus, epätietoisuus ja pelko olivat monta kertaa huurruttaa kahdennessatoista kerroksessa sijaitsevan potilashuoneen ikkunat. Murhe himmensi ikkunat, joiden takana arkinen ja kiireinen Washington Heightsin kaupunginosa osti hampurilaisiaan, kiirehti metroon ja istui koulubussissa – vailla aavistusta lastensairaalan vierailijoiden surusta.

Lohduttamisen ja rauhoittelun lisäksi neuvojan on kuitenkin kyettävä kommunikoimaan potilaalle hyvin monimutkaisia perinnöllisyystieteellisiä tosiasioita. Monet potilaista ovat vasta maahan muuttaneita, tai heillä on sellainen koulutustausta, ettei kromosomeja voinut tarjoilla heille ilman mittavaa alustusta, puhumattakaan eksoneista, pistemutaatioista tai mosaikismista. Myös todennäköisyyksien ja riskien selittäminen oli monta kertaa yllättävänkin haastavaa. Lempeys, kärsivällisyys ja konkretia kuitenkin muuntuivat neuvojien käsissä hyödyllisiksi työkaluiksi.

Käytössä olevan ajan rajallisuus langettaa kuitenkin raskaan varjonsa potilaiden ylle voimakkaammin kuin monellakaan muulla alalla. Tutkimustulosten, kuten yksittäisten geeninen testaaminen tai kromosomitason muutosten saaminen vie usein päiviä ja viikkoja. Koko eksonin sekvensoinnin kohdalla jopa kuukausia. Sikiödiagnostiikassa jokainen päivä vie kärsivät vanhemmat lähemmäksi abortin laillista rajaa. Joskus raskaita päätöksiä jouduttiin tekemään nopeastikin. Toiset potilaat joutuivat matkustamaan eri osavaltioihin, voidakseen yhä tehdä abortin, kun New Yorkin osavaltion yläraja oli ohitettu.

Ennen tutkimusmatkaani ja matkustamistani New Yorkin osavaltioon pääsin onnekseni osallistumaan Anna Keski-Rahoksen vetämälle valinnaiselle kurssille ”Tunne-elämän ensiaputaidot”. Tiivis kurssi vei pari kymmentä opiskelijaa syvälle empatian anatomiaan. Meitä heräteltiin erilaisiin toimintamalleihin, kuuntelemaan ja kommunikoimaan. Vaikka olen kokenut olevani kohtuullisen harrastunut tunteiden käsittelyn, tukemisen ja kuuntelun osa-alueilla, tarjosi kurssi minulle valtavasti.

Kurssin oleellisimmat annit kiteytyivät validointiin ja onnistuneeseen anteeksipyyntöön. Validoinnissa, eli hyväksyvässä oikeuttamisessa toisen ihmisen taikka oma tunne tai kokemus hyväksytään ja ilmaistaan ymmärrettäväksi. Naurettavan yksinkertaisen opin paino on kiistaton. Hämmennyn itse ajatuksen suoraviivaisuuden äärellä. Validaatio on inhimillisen tyydytyksen ja hyvinvoinnin ytimessä.

Onnistuneen anteeksipyynnön kaava osoittautui kurssilla niinikään mutkattomaksi. Ratkaisevaa on erityisesti olla pahoillaan, katua ja myöntää vastuunsa. On myös validoitava loukatun ihmisen kokemus ja korostaa muutosta. Sama ei saa toistua. Kompensaation tarjoaminen on myös tärkeää. Jo kysymys ”onko mitään, mitä voisin tehdä” voi riittää. Lopuksi on hyvä pyytää anteeksiantoa.

Ainoa asia, joka painoi mieltäni kurssilla oli, että tiesin, kuinka moni kollega jäisi ilman näitä perustavanlaatuisia oppeja. Jokainen tulee urallaan tilanteeseen, jolloin potilaan kohtaamisessa on todellisuudessa kyse potilaan tunteiden ja kokemusten hyväksymisestä ja oikeuttamisesta, ei nipusta reseptejä tai listasta elämäntapamuutoksia. Jokainen tulee myös tilanteeseen, jossa ainoa ratkaisu on pyytää anteeksi.

Olin onnekas, kun olin saanut vaihtoon huonekaverikseni hyvän ystäväni ja opiskelutoverini. Jaksamiselleni oli olennaista, että pääsin käymään hänen kanssaan läpi päivieni aikana kohtaamiani raskaita asioita ja kohtaloita samalla kun kävelimme kaupungin lämpimässä yössä.

Tapaus, joka kosketti minua kaikkein eniten, alkoi ensimmäisenä päivänäni klinikassa. Sydämeni jätti lyönnin väliin, kun seurasin neuvojan perässä osaston pieneen kokoushuoneeseen ja näin pöydän ääressä istuvat vanhemmat, joiden kasvoilla valuivat hiljaiset kyyneleet. Odottava äiti piti hennosti värisevässä kädessään sarjaa ultraäänikuvia. Vaikka ainoa löydös oli hieman hidastunut pitkien luiden kasvu, nosti pelko päätään. Seuraavina viikkoina taustalta paljastui vakava kolesterolisynteesiin vaikuttava perinnöllinen sairaus. Sikiön ennuste heikkeni hetkessä käytännössä olemattomaan.

Muistan, kun minä ja neuvoja puhuimme vaihtoni viimeisellä viikolla parin kanssa puhelimessa, kun he olivat keskeyttämässä raskautta satojen kilometrien päässä kotoaan. Kaiken surunsa keskellä lapsensa menettäneet vanhemmat olivat kiitollisia neuvojalle saamastaan hoidosta. Olin äärimmäisen vaikuttunut, liikuttunut ja surullinen. Äänettömät kyyneleet putoilivat syliini.

Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen

Aamupäivän kirpeä aurinko pehmenee ilmassa leijailevaan hentoon pölyyn ja hartaaseen kuiskailuun. Huimat kiviset salit eivät ole huomaavinaankaan ympäriinsä silmäileviä supattelevia vierailijoita. Marmorinen vinoneliöinen lattia on tyynenä kannatellut miljoonia ihailijoita. Kultaukset kiemurtelevat salien ja käytävien, kaarien ja kupolien pinnoilla tilasta toiseen nurkissa piilotellen ja kiilteleviä kiemuroita purskahdellen. Tunnelma on häkeltynyt, henkeähaukkova. Seiniä peittävät monimutkaisiin, reheviin kehyksiin pingotetut kankaat, joiden pinnalta elegantit ihmishahmot silmäilivät vierailijoita.

Botticellin kylmähköin värein ja lempein piirtein maalatut ihmiset ovat levollisia ja heidän katseensa pehmeä. Taiteilijan vähäeleisenviehkeän, ylvään Primaveran kuhmuraiset, runsaat naiset juhlivat luonnosta uhkuvaa kevättä ja uutta elämää. Botticellin Primavera on osa taiteilijan nuoruuden mesenaattien Medicin suvun kokoelmaa Galleria degli Uffizissa.

Vaikka nimi viittaa muuhun, Medicin suku kerrytti varallisuutensa pankkitoiminnalla. Euroopan suurinta pankkia kahisevissa silkkivaatteissa hallinnoineen suvun nimi tarkoittaa italiaksi lääkärisanan monikkoa. Medicien merkitys eurooppalaisella taiteelle on suunnaton. Suvun nuorille taiteilijoille tarjoama tuki on jättänyt taidehistoriaan erityislaatuisen luvun. Medicien tuella taidetta tekivät Sandro Botticellin lisäksi niin Rafaello, Michelangelo Buonarrotti, ja Leonardo da Vinci.

Renessanssitaiteessa kaikuvat antiikin ajatukset; keskiössä on lihallinen ihminen, jonka tutkimiselle monet taiteilijat antautuivat. On kutkuttava ajatus, että juuri Mediceillä oli roolinsa tässä anatomian ja ihmisyyden juhlassa.

Vierailin syksyllä eräässä töölöläisessä kodissa, jossa asui kerran toisenlainen taiteen rakastaja, mesenaatti ja keräilijä. Kyseessä ei ole pelkkä museo tai näyttelytila, vaan lämmin ja inhimillinen koti, joka huokuu asukkaansa persoonaa ja ennen kaikkea intohimoa taiteeseen. Kaikki seinätila on käytetty tarkkaan ja  harkiten. Asunto on kuin palapeli, jossa jokainen taideteos on omassa kolossaan ympäröitynä toisilla teoksilla. Kirpilän taidekodin seinillä on ripustettuna Halosta ja Simbergiä, Schjerfbeckiä ja Churbergiä, Enckelliä ja Edelfeltiä. Kokoelma on kiehtova, maukas lajitelma kotimaista taidetta, jota Kirpilä ja jo hänen vanhempansa aikanaan keräsivät.

Kuljin uteliaana taidekodin huoneesta toiseen. Juhlahuoneessa oli ylväs ja ryhdikäs henki. Uusklassistinen sohvaryhmä ja kultakauden taiteilijoiden teokset  muodostavat ylellisen kokonaisuuden. Erkkerihuoneen suuret ikkunat, itämainen matto ja katosta kettingeillä roikkuva massiivinen ja rosoinen kasviasetelma rikkoivat ja leikillistivät vakavaa ja hivenen jäykkääkin tunnelmaa. Tullessani kirjastohuoneeseen näin pöydällä stetoskoopin.

Huoneessa minulle selvisi, että Juhani Kirpilä oli opiskellut lisensiaatiksi Helsingissä 40- ja 50-lukujen taitteessa ja tehnyt elämäntyönsä sisätautien ja reumatologian erikoislääkärinä. Kirjastohuoneen hyllyissä oli kaunokirjallisuutta, taidekirjoja ja lääketiedettä. Pöydällä oli Kirpilän kirjoittamia lehtijuttuja ja pakinoita. Kiinnostus ihmiseen oli läsnä monissa muodoissaan: ei vain sairaalan osastolla reumapotilaita tutkiessa vaan myös  koottaessa muotokuvakokoelmaa kodin seinälle, kirjoitettaessa terveydestä aikakauslehdissä tavallisille suomalaisille. Kirvinen testamenttasi asuntonsa ja laajan taidekokoelmansa kulttuurirahastolle ja sitä kautta kaikille meille nautinnoksi ja innostukseksi.

Alan opiskelijan arkista innostusta ei välttämättä tule taiteeksi oivaltaneeksikaan. Kun työskentelin kuvataidekoululla, työparini kerran selitti oppilaillemme, etteivät esimerkiksi pohjapiirrokset, tai havaintokuvat ole taidetta. Kyseessä oli hänen mukaansa tiedonvälittämisen muoto, eikä taiteellisen ilmaisun tuotos. Analyysi jäi vaivaamaan minua. En kykene itse hahmottamaan kysymystä näin mustavalkoiseksi. Missä kulkevat taideteoksen, kuvituksen tai havaintokuvan rajat? Onko kyse intohimosta, perimmäisestä motivaatiosta, päämäärästä vai tekotavasta? Kuitenkin myös renessanssin aikana useimmat teokset olivat tilaustöitä, jotka toteutettiin tilaajan toiveiden mukaisesti. Entä miksei anatomiankirja olisikin kokoelma taideteoksia?

Frank Netter syntyi Manhattanilla 1900-luvun alussa. Äitinsä toiveen mukaisesti kuvan tekemiseen kiehtoutunut nuori mies, ehkä hieman vastahakoisestikin, aloitti opintonsa New Yorkin City Collegessa. Medisiinarista tuli lopulta MD ja hän alkoi työnsä sairaalassa.

Netter kuitenkin tapasi viimeisen potilaansa jo vuonna 1934. Hän vaihtoi tällöin stetoskooppinsa lopullisesti lyijykynään ja akvarelleihin. Seurauksena olemme jokainen saaneet nauttia aivohermojen, COPD:n tyyppien ja mesenterica valtimoiden kulun visualisoinnista.

Atlas of Human Anatomyn selaaminen on aivan liian harvalle meistä arvoisensa kuvataiteellinen nautinto. Ehkä seuraavalla vilkaisullasi arteria cerebri mediaan voit päästää katseeni karkuun, ja eksyä hetkeksi Netterin siveltimenvetoihin ja kynän jälkeen. Niin Frankin varmasti olisi toivonut.

Teksti ja kuvitus: Ellamaija Kasanen

“Ketkä ovat sitä mieltä, että hallituksen alkoholilainuudistus tulisi hyväksyä?”, avasi neurofarmakologian luennoitsija alkusyyskuisessa lämpimässä iltapäivässä. Biomedicumin luentosalin karheat istuimet olivat hyvin miehitetyt. Alkusyksyn innokkuus ei ollut haihtunut. Kysymyksen jäljiltä ilmassa oli pohdiskelevia katseita ja joitakin viittaavia käsiä. Kysymys toistettiin uudistusta vastustavan tahon kulmasta ja käsiä kohotettiin. Merkittävä enemmistö ilmoitti vastustavansa muutosta. Myös luennoitsijamme nyökytteli äänestystulokselle myöntyvästi.

Keskustellessamme luennolla alkoholinkäytöstä eräs kurssitoverini toi ilmoille ajatuksen: ”Vaikka opiskelijat käyttävät juhliessaan joskus suuriakin määriä alkoholia, eihän meistäkään kenelläkään ole alkoholiongelmaa.”  Kommentti kummastutti minua. Eivätkö riskirajat ylittävät viikoittaiset annokset kerro huolestuttavasta alkoholinkulutuksesta vain sen vuoksi, että yksilö opiskelee? Mitä tapahtuu, kun ihminen saa lisensiaatin paperit käteensä yliopiston juhlasalissa ja vannoo lääkärinvalan arkkiatrin silmäillessä uutta lääkärierää?

Alkoholi on koulutusohjelman toisena vuonna esillä enemmän kuin ehkä yksikään toinen aihe. Ensin nautintoainetta käsitellään neurofarmakologiassa, sitten sairauksien ehkäisyssä ja vielä ruoansulatus ja ravitsemus -kurssin päihdeseminaarissa. Tässä vaiheessa toista opintovuotta ainoakaan opiskelija ei voi kieltää tuntevansa viisasten juoman haitat ja vaikutukset. Suomalaisten alkoholinkäyttö kun on kansainvälisesti verraten varsin huoltahuokuvaa.

Lancetissä julkaistussa analyysissä* on koottu eri maiden tautitaakkaan vaikuttavia tärkeimpiä tekijöitä. Länsi-Euroopassa ei ollut Suomen lisäksi ainoatakaan maata, jossa alkoholi olisi ollut kolmen tärkeimmän toiminnallisia elinvuosia rajoittavan tekijän joukossa. Tilastokeskuksen mukaan  vuodesta 1971 lähtien työikäisten tärkeimmistä kuolinsysistä ainoat, joiden esiintyvyys  on kasvanut vuoteen 2013 mennessä, ovat alkoholiperäiset kuolinsyyt. Voguen ja The Guardianin tulisi ehkä harkita tarkemmin suitsutuksen kohteitaan. Kalsarikännit eivät ehkä olekaan niin kovin terveellinen tai hyvinvointia edistävä, juhlimisen arvoinen kulttuurinen ilmentymä.

Silti aiheesta puhuminen opiskelijapiirissä on vaikeaa. Suunsa avaava on ikävä saarnaaja ja sitseille alkoholittoman vaihtoehdon valitseva epäilyttävä, tuomitseva ilonpilaaja. Juomattomuus kielii ongelmasta, joka on perusteltava; juominen on luonnollinen ja kannustettava toimi, lähtemätön osa kulttuuria. Erityisen kiperä on löytää tasapaino tuutoroidessa, jolloin on huojuttava toisaalta ensikosketustaan yliopistoelämään hapuilevien juhlannälkäisten ja -janoisten opiskelijoiden ja toisaalta alkoholia kaipaamattomien nuorten kollegoiden tarpeiden välillä. Kuinka pidetään huoli siitä, ettei ketään painosteta ja samalla vältetään tuomitsemasta juhlijoita.

Vierailin lokakuussa Diakonissalaitoksen Auroratalossa. Talon asukkaat ovat entisiä pitkäaikaiskodittomia, nykyisiä kodillisia. Monella on taustassaan vaikeuksia, mielenterveysongelmia ja päihteitä. Psykiatrinen hoitaja vei meitä kerroksesta toiseen, karusta kodikkaaseen, yksityisestä yhteiseen ja synkäntunkkaisesta kirkkaaseen. Päivä oli kirpeän syksyinen ja alppipuiston vaahterat loistivat oranssinpunaisina. Kontrasti rakennusten tuhrittujen käytävien ja parvekelasien takana hehkuvien värien välillä oli raju, lähes tyrmäävä.

Rajua oli myös nähdä muutama rakennuksessa olevista asunnoista. Yksinkertaiset yksiöt olivat tupakansavulla ahdattuja. Tavaraa oli usein yli tarpeen. Mieleeni painui vahvasti lause, jolla hoitaja kuvaili rakennuksen koteja. Hän sanoi monilta asukkailta puuttuvan ”asumisen taitoja”. Oli pysäyttävää hahmottaa, millä tavoin kodittomuus voi muuttaa ihmistä. Laitoksissa ja kadulla elämisen jälkeen monille muille itsestään selvät asiat, kuten siivoaminen tai ruoanlaittaminen, saattavatkin olla hyvin haastavia.

Vaikka Auroratalo oli pakoin jopa vihamielisenoloinen autioine käytävineen, raskaine ilmoineen ja lukittuine ovineen, koimme oleskeluhuoneessa juuri ennen lähtöämme häkellyttävän inhimillisen ja lämpimän hetken. Yllätyin vahvasti, kun aamupalalle kerääntyneet asukkaat alkoivat yhtäkkiä laulaa nimipäiväonnitteluaan yhdelle paikalla olleista sosiaaliohjaajista. Piilossa ollut yhteisöllisyys, läheisyys ja välittäminen kuplivat keveinä pintaan.

Tammikuun lopussa minulle myös tarjoutui ystäväni kautta mahdollisuus tutustua kodittomien yösuojaan Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa. Monet Auroratalon asukkaista olivat viettäneet ensin vuosia Hietanimenkadulla. Onnekkaimmat ovat saaneet pääsylipun Hietanimenkadun ylemmissä kerroksissa sijaitseviin yksiöihin tai juuri Aurorataloon.

Me sen sijaan saimme ystäväni kanssa seurata aamupäivän päihdelääkärin vastaanottoa. Sankka lumisade ja ilmainen aamupala olivat saaneet monet yösuojassa viipyneet jäämään palvelukeskuksen ruokalaan ja matalille käytäville. Tunnelmassa oli samoja vivahteita kuin Aurorassa, mutta elämää enemmän. Vastaanottohuoneiden edessä oli useampi avuntarvitsija.

Luottamuksen luominen on päihdetyötä tekevän lääkärin arjessa ytimessä. Seuratessamme vastaanottoa emme muiden vierailujen tapaan sonnustautuneet valkoisiin lainatakkeihin, vaan istuimme omina itseinämme omissa nahoissamme. Myös lääkärin olemus poikkesi vahvasti totutusta. Takin sijasta hänellä oli yllään musta huppari, jossa oli Helsingin kaupungin vaakuna. Myös vuorovaikutus oli hyvin toisenlaista. Suurin yllätys minulle oli, kun lääkäri joutui suostuttelemaan ja motivoimaan potilasta menemään määrättyihin tutkimuksiin. Verikokeeseen tai keuhkokuvaan meno on harvalle terveyskeskuspotilaalle force majeure. Hietaniemenkadulla moni hoitoketju katkeaa siihen.

Keskustellessamme lääkärin kanssa muistin Auroratalon psykiatrisen hoitajan sanoneen, että hänen työtään oli helpottanut hetki, jolloin hän ymmärsi, ettei hänen tarvitse tehdä kenestäkään raitista. Lausunto oli vaivannut minua, sillä koin, että päihteidenkäyttö värittää monen kodittoman arkea ja luo pohjan syrjäytymiselle. Kun kysyin päihdelääkärin kantaa asiaan, hän oli yllätyksekseni osin yhtämielinen tapaamani hoitajan kanssa. Lääkäri toki näki myös, että kuntouttamisen kannalta riippuvuuden hoito on välttämättömän tärkeä. Hän sanoi kuitenkin, että potilaat muut vaivat ja murheet on huomioitava päihdeongelmasta huolimatta eikä päihteidenkäyttö saa olla este muulle avulle. Kohtasin jälleen oman jyrkän mustavalkoisuuteni ja kasvoin.

MTV kirjoitti viime keväänä uutisen ”Pirtun myynti on romahtanut – ’Nykyisin vain lääkäriksi opiskelevien juoma’”. Uutisessa kummastellaan, kuinka Spiritus fortis ei enää maistu nykylääkäreille. Pirtua suorastaan vanhenee apteekkeihin eripuolille Suomea. Liekö kyse kulinarismista vai muuttuvasta ammattietiikasta?

Hallituksen ajaman alkoholilain uudistuksen myötä muutoksessa ovat ainakin suomalaisten juomistavat. Myyntiä ja anniskelua vapauttava lakiuudistus on jo tuonut vahvemmat oluet ja lonkerot kauppoihin. Pian uudistus varmasti näkyy myös päivystyksessä ja alkoholikuolemina. On kiinnostavaa, kuinka keskustelussa painoarvoa saivat lähinnä sympaattiset pienpanimot ja eteläeurooppalaista juomakulttuuria ihannoivat puheenvuorot. Olisiko keskustelu ollut erilaista, jos uudistus olisi konkretisoitu uusien työpaikkojen ja helpommin saatavien käsityöoluiden sijaan uudistuksen myötä menetettävinä ihmishenkinä?

Eikä meillä millään perusteella ole syytä olettaa, että lääkärikunta olisi immuuni alkoholin haitoille. Väärinkäyttäjiä lienee ammattikunnassa yhtenevä osuus muun kansan kanssa.  Ja aine vaikuttaa myös oman kurssini medisiinarin ruumiissa samojen boronististen lainalaisuuksien mukaan kuin kaikissa muissakin kuolevaisissa – sieluiltaan heikoissa.

*Global, regional, and national comparative risk assessment of 79 behavioural, environmental and occupational, and metabolic risks or clusters of risks in 188 countries, 1990–2013: a systematic analysis for the Global Burden of Disease Study 2013

Teksti & kuvitus:     Ellamaija Kasanen

Ollessani vaihdossa Taiwanissa kysyivät kaikki rahasta. Paljonko terveyskeskuslääkäri Suomessa tienaa – paljonko erikoislääkäri? Kuinka paljon lääkäreitä Suomessa arvostetaan? Miten palkka suhteutuu suomalaiseen keskipalkkaan? Kun taas kysyin taiwanilaisilta lääketieteenopiskelijoilta, miksi he hakivat alalle, toistuivat samat teemat: taloudellinen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen asema. Myös perheen tahto korostui motiiveina. Suomessa vastaavanlaisten ajatusten esille tuonti olisi hyvin poikkeuksellista. Olemme vaatimattomia ja tuomme esille sosiaalisia motiiveja: auttamista, merkityksen kokemusta ja ihmisten kanssa työskentelyä. Taiwanilainen ote oli päinvastainen. Ilmiö tuskin selittyy suomalaisten lääketieteenopiskelijoiden korkeammalla moraalilla tai puhtaammalla sielulla, vaan kulttuurilla. Kenties sosiaaliset motiivit täyttävät taiwanilaisessa kulttuuripiirissä vieroksuttavan ja kartettavan teeman kriteerit.

Painiessani suomalaiskansallisten rahaan ja asemaan liittyvien tabuntuntemusteni kanssa, en keksinyt kun kaivaa esille Lääkäriliiton kokoaman tilaston ”Lääkärit Suomessa”. Faktoihin tukeutuen saatoin etäännyttää tilanteen omasta suhteestani rahasta puhumiseen. Suurin ihmetys paikallisissa kuitenkin ilmeni, kun esittelin heille itse tilastoja. Taiwanissa kaikki on salaista, sopimuksenvaraista ja villiä. Suomessa lääkärit, palkat, erikoisalat ja opiskelijat taipuvat vastustelematta taulukoihin, piirakoihin ja pylväisiin. Kaikki on paperilla.

Suomessa yhtä lääkäriä kohti on 262 asukasta. Tämä lukema on muuttunut sairaanhoidon, lääkärikoulutuksen ja yhteiskunnan muovautuessa ajan vahvoissa kourissa. 1600-luvulle asti maan sairaita hoitivat kylvettäjät, parturit ja kiertävät parantajat. 1700-luvun puoliväliin saakka Turun Akatemian lääketieteen professori oli koko Suomen ainoa tieteellisesti  koulutettu lääkäri. 1800-luvun lopulle tultaessa yhtä lääkäriä kohti oli vielä 41 000 suomalaista. Alueelliset erot ovat Suomessa edelleen lääkäritiheyden kannalta suuret. Länsi-Pohjassa yhtä lääkäriä kohti on 667 asukasta, kun taas Pohjois-Savon sairaanhoitopiirissä lääkäriä kohti on ainoastaan 180 asukasta.

Lääkärin sosiaalinen vastuu ry järjesti lokakuussa tilaisuuden Syyrian terveydenhuollon tilasta sodan keskellä. Tilaisuudessa puhuneet syyrialaislääkärit kertoivat raakoja lukuja maan tilasta ja terveydenhuollosta. Viisi vuotta jatkunut konflikti on tehnyt 11 miljoonasta syyrialaisesta pakolaisia joko maan rajojen sisällä tai ulkopuolella. Erityisesti maasta ovat paennut koulutettu, maata ja järjestelmää kannatteleva luokka, mukanaan suurin osa Syyrian lääkäreistä.

Vuonna 2010 Syyriassa oli yksi lääkäri 800 asukasta kohden, mikä vastaa tilannetta Suomessa noin vuonna 1975. Kriisin edetessä lääketieteellisen avun tarve on kasvanut niin paljon, että 13,5 miljoonaa Syyrialaista on lääketieteellisen tai humanitaarisen avun tarpeessa. Lääkäreiden määrä on laskenut merkittävästi ja lääkäreitä on Syyriassa enää yksi seitsemää tuhatta henkeä kohti. Suomessa oltiin samanlaisessa tilanteessa 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä. Konfliktin säälimättömyydestä ja epäinhimillisyydestä kertoo myös se, että konfliktin aikana tuhat ilmaiskua on kohdistunut suoraan tai välillisesti sairaaloihin ja terveyskeskuksiin. Lääkärit työskentelevät raunioissa henkensä uhalla.

Suomalaista lääkäriyttä ja terveydenhuoltoa ovat itsenäisyyden aikana luoneet monet todelliset ja fiktiiviset hahmot. Arvo Ylpön kehittämät äitiys- ja lastenneuvola ovat ikonisia suomalaisen lääketieteen kruununjalokiviä. Samassa rivistössä loistavat muun muassa Leena Peltonen-Palotien tautigeenitutkimus ja Pekka Puskan luotsaama Pohjois-Karjala-projekti. Sosiaali- ja terveysministerinäkin toiminut Vappu Taipale, sekä kulttuuriministerinä ja kirjailijana tunnettu Claes Andersson ovat molemmat julkisen ja lääkärintyönsä kautta edistäneet sosiaalista vastuunkantoa ja empatiaa. Ehkä tätäkin kautta auttaminen ja välittäminen mielletään suomalaisen lääkärinammatin harjoittamisen ytimeen.

Suomen rakkain kirja kertoo nuoren lääkärin kasvun orvosta ottopojasta hovin suuriin saleihin. Waltarin Sinuhe on haikeudessaan ja lohduttomuudessaan porannut tiensä suomalaisten mieliin. Sinuhen elon myötä suomalaiset ovat voineet pukea ylleen valkoisen vaatteen ja päässeet mukaan vastaanottohalliin kiskomaan hampaita väkevien miesten suusta, sitomaan haavoja, puhkaisemaan paiseita sekä lastoittamaan taittuneita jäseniä. Armollisuus, välittäminen ja omistautuminen värittävät Sinuhen lääkäriyttä. Uskonto on ajanut Sinuhen maailman murrokseen; Sote ahdistaa nuorta medisiinaria. Jokainen meistä voi kuiskata, kuten Sinuhen lapsuudenystävä Thotmes. ”Sinuhe, ystäväni, synnyimme outoon aikaan.”

Ellamaija Kasanen

Fabianinkadulla on harmaata. Hyinen räntäsade ajaa kulkijat sisälle Thirsty Scholarin tummasta ovesta. Hetken aprikoiduttuamme sijoittautumistamme asetumme Kompleksin lehden toimituksen kanssa istumaan tiiviisti kahdelle vuosia palvelleelle nahkasohvalle pohtimaan ainejärjestöjen jäsenille tehtävää gallupia. Keskustellaan ainejärjestöistä, opiskelijoista ja opiskelusta. Yhtäkkiä ystäväjärjestöläisemme toteaa ”Mutta meistähän tulee syksyllä kollegoita!”. Jännityn.  Yritän hienovaraisesti raottaa lääkärikunnassa vallitsevia kollegan ja kollegiaalisuuden käsitettä. ”Voisiko joku lääkäri oikeasti työelämässä olla kutsumatta psykologia kollegakseen?”, jatkaa hän. Mielessäni vastaan omastakin puolestani hiljaa myöntävästi.

Kollegiaalisuus määritellään lääkärikunnan keskuudessa vallitsevaksi ammattitoveruudeksi. Uudet opiskelijat kiedotaan tähän pehmeänturvalliseen yhteyteen jo syksyn ensimmäisistä tervetuliaispuheenvuoroista lähtien. Termi on tästä hetkestä alkaen lääketieteenopiskelijan perussanastoa, eikä ole asiayhteyttä, johon nokkela medisiinari ei käsitettä osaisi luikauttaa.  Montakohan kertaa Mocsunkin seinät ovat tätä sanavalintaa saaneet todistaa?

Kollegiaalisuuteen ja kollegana olemiseen liittyy ehkä varsinkin prekliinisissä opinnoissa paljon huumoria, mutta myös erityisyyden ja yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys ei kuitenkaan kokemukseni mukaan ammenna erityisyydentunteeseensa muiden opinalojen tai ammattiryhmien alentamisesta. Paino on vahvalla ammatillisella  yhteydellä, tietopohjalla ja perinteellä, kuten  myös vaativalla karsinnalla ja sitä edeltäneellä kovalla työllä.

Pääsykokeet ja -rajoitteetkin ovat olleet käytössä Helsingin yliopiston lääketieteen koulutusohjelmassa vuodesta 1933. Kilpailu oli alusta pitäen kova.  Esimerkiksi Sari Aallon väitöskirjassaan ”Medisiinarit, ammattiin kasvaminen ja hiljainen tieto” (2016) esitetään , että vuonna 1935 sisään otettiin hakijoista vain alle 20%. Kollegiaalisuuden varsinainen arjen arvo kuitenkin korostuu klinikassa, jossa ammattikunnan periaatteet muuttuvat yhteisten päämäärien mukaiseksi toiminnaksi.

Ammattikunnan yhteisillä kollegiaalisuusohjeillakin on jo ikää yhtä paljon kuin satavuotiaalla Suomella, sillä Lääkäriliitto julkaisi vuonna 1917 ensimmäisen kollegiaalisuusohjeen. Voisimme siis tänä vuonna juhlistaa myös satavuotiasta kollegiaalisuusohjetta, vaikka kollegiaalisuus itsessään ulottuu Hippokrateen kirjoituuksiin, aina 500 eaa. asti.

Kollegiaalisuusohje on Lääkäriliiton yhdeksänkohtainen linjaus siitä, kuinka  lääkrintyötä tehdään potilaan parhaaksi ja lääkärikunnan yhteisten päämäärien edistämiseksi. Ohje mm. velvoittaa lääkärin hyödyntämään kollegoiden osaamista tilanteissa, joissa on potilaan hoidon suhteen epävarma. Kollegiaalisuus ei ole vain ammattikunnan etujen ja yhtenäisyyden valvontaa, vaan itse profession keskeisiä edellytyksiä.

Toinen näistä edellytyksistä on vaitiolovelvollisuus. Voiko Mocsussa pian enää purkaa potilasopetuksen kirvoittamia ajatuksia? Kenelle näitä kokemuksia yleensäkään saa jakaa? Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä, 17. pykälä,  salassapitovelvollisuus määrää terveydenhuoltoalan ammattilaisen pitämään salassa kaiken potilaisiin liittyvän arkaluontoisen tiedon. Velvollisuus velvoittaa jokaista medisiinaria ensimmäisestä opiskelupäivästä hautaan. Samaan aikaan lääkärin on ymmärrettävä oman  tietämyksensä rajallisuus sekä osattava ja uskallettava konsultoida kollegoitaan.

Ammatillisen kasvun ja kehityksen kannalta on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että kokemuksiaan voi kollegoiden keskuudessa puida anonyymillä tasolla – potilaan yksityisyyttä luonnollisesti suojaten. Keskusteltaessa kohtaamistaan potilastilanteista lääketieteenopiskelijoiden on myös ylläpidettävä aukotonta hienotunteisuutta. Lääkärikuvan ylläpito kuuluu kollegiaalisuuden mukaan jokaisen lääkärin ja lääketieteenopiskelijan velvollisuuksiin. Varomattomat ja liian avoimet puinnit saattavat horjuttaa luottamusta lääkärikuntaan. Tässäkin yhteydessä lääkärikunnan sisäisen yhtenäisyyden ja kollegoiden välisen luottamuksen merkitys korostuu.  

Salassapidon ja vaitiolovelvollisuuden taakka on raskas ja elinikäinen. Vaikka lääkäreiden puolisoiden sanotaan kautta aikojen kantaneen myös oman osansa tästä lastista, kuuluu  painolasti periaatteesta kollegalle.

Työ- ja opiskelutovereita toki ovat kaikki työ- ja opiskeluyhteisön jäsenet. Tarkkarajainen ja suhteellisen yhtenäinen professio satavuotisine perintöineen kuitenkin ohjaa ammattikuntamme jäsenet ajatukseen, jonka mukaan vain toinen lääkäri on kollega – kollegiaalisuuden piiriin vihitty virkasisar ja –veli. Minustakin niin on hyvä.

Teksti // Ellamaija Kasanen

Helmikuu on alussa. Ikkunan takana pimenee. Tukholmankadulta eksyy huoneeseen satunnaisia väläyksiä, jotka hukkuvat huoneen kellertävään valaistukseen. Betoniseinämää kohti katsovat ikkunat heijastavat kuin peili. Ilma on jännittynyt. Paljaat käsivarret ja olkapäät – sormet puristavat laboratorioluokan hyllyn reunaa toisen käsiparin kosketellessa alastonta ja jännittynyttä yläselkää. Löytyy M. Trapezius pars descendens ja M. Supraspinatus. Koskettavat kädet tekevät kaikkensa ollakseen päättäväiset. Palpoija ei kuitenkaan täysin onnistu piilottamaan epäröintiään. Kosketus on vielä varovainen ja epävarma. Kiusaantumisen pelosta tilannetta kevennetään huolettomilla lausahduksilla ja leppoisilla naurahduksilla. Ilmassa on nuoruutta, lihallisuutta ja oppimisen kutkutusta. Tämä on ensimmäinen askel ammatilliseen koskettamiseen oppimisessa. Oppitunti, jonka tarkoituksena on oppia herättämään luottamus ja levollisuus paljaassa ihmisessä.

Muistan lukioajoilta kokemuksen epävarmasta kosketuksesta. Muistan herkän opiskeluorientoituneen pariskunnan, joka istui vieretysten differentiaalilaskennan jatkokurssilla. Kainot, vienot ja hienovaraiset hellyydenosoitukset olivat niin varovaisia ja epäröiviä. Minua puistatti. Kiusaannuin jo vain seuratessani etäältä tätä harjoittelevan kiintymyksenosoituksen toimitusta.

Tässä professiossa epävarmuudella ja kiusaantumuksella ei kuitenkaan ole sijaa.

Vaikka suomalainen kasvaa perheen yhteisestä saunavuorosta koululiikuntatunnin pukuhuoneeseen ja edelleen uimahallin saunan uimapukukieltoon, ei alastomuus ole monellekaan luontevaa. Kansainvälisesti suhteemme alastomaan ihmiseen on poikkeuksellinen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä osa ihmisistä ei ole koskaan nähnyt vanhempiaan alasti. Saamme kiittää suvaitsevaisuudestamme maantieteellistä eristäytymistä, joka osin suojeli meitä viktoriaanisilta sosiaalisilta suuntauksilta.

Aloitettuani lääketieteenopinnot ilahduin suunnattomasti havaitessani opiskelijayhteisömme piirissä vallitsevan mutkattoman suhtautumisen alastomuuteen. Tontturallin jatkopaljussa ilmapiiri on hyväksyvä ja jännitteetön. Erityisesti naisena asetelma tuntuu voimauttavalta.

Kontrasti lääkis- ja teekkarikulttuurin välillä tuli minulle järkytyksenä. Oktoberfest-sitsien jatkoilla sai kokea tuijotusta ja  kuunnella jatkuvaa ehdottelua. Pilvisessä lokakuun yössä tunnelma oli hetkittäin jopa uhkaava. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt aavistaa, että vaikka teekkarit ovat kuuluisia saunakulttuuristaan ja avoimesta alastomuudestaan, on alaston nainen heille asia uusi. Traumaattisen kokemukseni jälkeen en voi kuin ylistää omaa paljukulttuuriamme ja tuntea kiitollisuutta terveestä suhteestamme alastomaan ihmiseen.

Suhtautumisemme alastomuuteen on pohjimmiltaan virittynyt evoluution myötä. Vuonna 2011 Tampereen yliopiston ja Aalto yliopiston tutkimuksessa selvitettiin koehenkilöiden aivojen sähköistä aktiviteettia, kun näille esitettiin kuvia ihmisistä täysissä pukeissa ja ilman vaatteita.  Aktiviteetti oli voimakkainta ja reaktio nopein, kun henkilöille näytettiin kuvia alastomista ihmisistä. Reaktio hidastui sitä mukaa, mitä enemmän kuvan henkilöllä oli vaatteita. Miesten reaktio oli voimakkainta alastomien naisten kuvien kohdalla, mutta naisilla ei ollut havaittavissa eroa sukupuolten välillä. Tutkimuksen tulos tuskin yllättää montaa maailmassa, jossa mainonta ja media takovat rahansa vähäpukeisella kuvastolla.

Lääkärin on kyettävä riisumaan aseista tämä sähköinen aktivaatio. Vaikka professiossa vallitsisi yhteisymmärrys kehon luonnollisuudesta, sama mutkattomuus saattaa uupua potilaalta. Jotta luottamus ammatinharjoittajan ja potilaan välillä säilyy, on jännityksettömyydestä pidettävä kiinni. Epäröinti ja arkailu ruokkivat epäluottamusta, joka voi pahimmassa tapauksessa saada potilaan tuntemaan häpeää. Jokainen ammattikunnan jäsen on osaltaan velvollinen ylläpitämään ja edistämään lääkärin ja potilaan välistä luottamusta. Jokainen negatiivinen kokemus voimistaa alastomuuden ja henkilökohtaisen kosketuksen tabuja.

Alaston ihminen on ammattilaiselle oma varianttinsa Netterin sivujen anatomisesta entiteetistä, Vesaliuksen ja Da Vincin täydellinen kokonaisuus lihaksineen, luineen ja ligamentteineen. Ihmiskeho on kaunis ja täydellinen, luonnollinen ja luonteva oppiemme lihallistuma.

Teksti ja kuva // Ellamaija Kasanen

Ilma väreilee kuumuudesta – ilosta ja onnesta. Korkeapaine on puhdistanut ilman pilvenharsoista ja haituvista. Jäljellä on kesän hehkuva lämpö, rauhallisesti kaarteleva rantatuuli ja kupliva into. Laiturissa lepäävän pienen mutta merikelpoisen matkaveneen avotilassa istumme me: äitini, siskoni ja minä. Iltapäivä on kesän ja mahdollisesti elämäni elämän kaunein, sillä olen tullut hyväksytyksi lääketieteelliseen tiedekuntaan. Iloisen naurun, mansikoiden, tuulihattujen tai kenties vastakorkatun Moët’n houkuttelemana paikalle astelee venekerhoon kuuluva pyylevä (herras)mies. Tiedusteltuaan ilonpitomme aihetta hän jakaa tovillisen kertomuksia lääkäriystävistään ja jatkaa matkaa. Kanssavenekerholainen pistäytyy veneemme äärellä vielä muutamaan otteeseen. Viimeisellä piipahduksellaan hän lausuu, ontuvasti piilotettu katkeruus ja pahennus äänessään: Kyllä suomalainen nainen osaa juhlia.

Juhlimisen aihetta oli myös vuonna 1871, kun Helsingin yliopistossa lääketieteen opintonsa aloitti ensimmäinen nainen – Rosina Heikel. Hänelle myönnettiin Keisarillisen kirjelmän nojalla erikoislupa, jolla hän sai osallistua tiedekunnan opetukseen. Erillinen erikoislupa tarvittiin jokaista tenttiä varten. Vaikka Heikel sai osallistua luennoille, esimerkiksi dissektiot hänen oli suoritettava erillään muista opiskelijoista. Myös opiskelijarientoihin osallistuminen oli kaikin puolin sopimaton ajatus.

145 vuotta myöhemmin tätä todellisuutta on vaikea kuvitella. Tänä syksynä Helsingin yliopistossa yleislääketieteenopinnot aloitti 89 naista. Lukumäärä vastaa 59,7 prosenttia yleisen opiskelijoista. Prosenttiosuus on korkein Galenoksesta luopumista seuranneina keväinä ja 17,3 prosenttiyksikköä korkeampi kuin keväällä 2015. Lääkäriliiton Tilastoja lääkäreistä ja terveydenhuollosta 2014 selvityksen mukaan naislääkäreiden osuus saavutti 50 prosenttia kaikista lääkäreistä vuonna 2004. Työikäisistä lääkäreistä naisten osuus on tätäkin suurempi. Lääkärikantamme on naisvaltaisimpia maailmassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa naisia on lääkäreistä kolmannes. Tosin kehitys Yhdysvalloissakin noudattaa samaa suuntausta, sillä yhdysvaltalaisen lääketieteen ammattilaisten seuran AACM:n raportin mukaan vuonna 2015 47% alan opiskelijoista oli naisia.

Edes valmistumistuttuaan Pohjoismaiden ensimmäiseksi naislääkäriksi Heikel ei päässyt erikoislupien ikeestä. Hänelle myönnettiin poikkeuslupa, jolla hän sai harjoittaa lääkärinammattia, mutta ainoastaan, jos potilaina oli naisia tai lapsia. Heikelille ei koskaan myönnetty täysiä lääkärinoikeuksia. Vuonna 1914 Suomen senaatti sääti asetuksen, joka mahdollisti lääkärinvirkojen haun naisille. Sama asetus kuitenkin erikseen kehotti nimityksestä päättäviä harkitsemaan, oliko ”sopivaa”, että virkaa hoitaisi naislääkäri.

Suomen ensimmäisiä naislääkäreitä yhdisti voimakas palo ammatinharjoittamiseen, mutta nyky-Pakistanissa tilanne on toinen. BBC uutisoi syksyllä 2015, että Pakistanissa lääketieteen opiskelijoista huomattava enemmistö, 70% on naisia. Samaan aikaan naislääkäreistä on vahvoja sukupuoliroolien maassa huutava pula. Epäsuhdan taustalla ovat aktiiviset naimamarkkinat ja naimisissa olevien naisten työssäkäyntiä vieroksuvat perinteet. Merkittävä osa lääkäriksi opiskelevista naisista ei valmistuttuaan tule koskemaankaan potilaaseen vaan kääntävät huomionsa kotiin ja perheeseen, kuten perinteisesti on tapana. Korkeasti koulutettu naislääkäri on jokaisen pakistanilaisen unelmavaimo. Lääkäreiden kouluttaminen kotirouviksi on kuitenkin köyhälle maalle suuri taloudellinen rasite, ja maassa keskustellaankin mieskiintiöiden asettamisesta lääketieteellisiin koulutuksiin hakeville.

Sukupuolijakaumaltaan voimakkaasti painottunut lääkärikunta tuskin on etu Suomessakaan. Avoin ja heterogeeninen lääkäriyhteisö sen sijaan on rikas näkökulmissaan. Siksi on toivottavaa, etteivät miespuoliset medisiinarit tulevina vuosikymmeninä uhanalaistu. Itse koen ylpeyttä saadessani jatkaa 145-vuotiasta tasa-arvoisemman lääketieteenopiskelun perinnettä Helsingin yliopistossa. Toivon että tämän ylpeyden jakavat myös kanssaopiskelijani – sukupuoleen katsomatta.

Kohdatessani paheksuvaa mutinaa tai aliarviointia voin vain kohottaa maljan ja myöntää osaavani ja haluavani juhlia, kun vain löytyy syy juhlaan. Olkoon syy henkilökohtainen akateeminen saavutus tai jotain monin verroin banaalimpaa.

Teksti ja kuvat // Ellamaija Kasanen