So, where is home?

”So, where is home?” Niin vaikea kysymys third culture kidille*. Kerronko missä olen syntynyt? Kerronko missä olen viettänyt koko lapsuuteni? Vai kerronko missä asun nyt? Se on sekä vaikeaa että ihanaa, kun ei ole vain yhtä paikkaa, jota kutsua kodiksi. Tuntuu, että elämäni on ollut vähän sekamelska eri kulttuureita. Olen syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta ensimmäiset 18 vuotta elämästäni kotini on ollut Dar-es-Salaam, Tansania.

(*Third culture kids (TCK) are persons raised in a culture other than their parents’ or the culture of the country named on their passport (where they are legally considered native).)

Aloitin 5-vuotiaana kansainvälisessä, kristillisessä koulussa, ”Haven of Peace Academy” (HOPAC), ja olin siellä, kunnes valmistuin 17 vuotiaana. HOPAC:ssa oli oppilaita yli kolmestakymmenestä eri maasta, vielä useammasta eri kulttuurista ja myös eri uskonnollisista taustoista. Kun valmistuin, tulin Suomeen lääkikseen. Samalla tavalla lähes kaikki luokkatoverini lähtivät maailman eri nurkkiin: Intiaan, Amerikkaan, Englantiin, ja heitä harvemmin enää näkee. Mirjam Adeney joskus sanoi: “You will never be completely at home again, because part of your heart always will be elsewhere. That is the price you pay for the richness of loving and knowing people in more than one place.” Mutta vaikka monet tärkeät ihmiset ovat nyt kaukana, olen löytänyt lääkiksestä mitä ihanimpia ihmisiä, people who I would be lost without.

HOPAC on Tansanian paikallisiin kouluihin verrattuna erittäin korkeatasoinen, ja olin etuoikeutettu saadessani opiskella siellä, sillä yleensä vain Tansanian eliitillä on varaa kansainvälisiin kouluihin. Paikallisissa kouluissa on suuret luokat (keskimäärin jopa 70 oppilasta!), eikä yksilöopetusta ole juuri ollenkaan. Yliopistoja on ja niihin olisi erittäin lahjakkaita oppilaita valtavasti, mutta pätevistä opettajista ja professoreista on suuri pula. On niin hienoa nähdä, miten koulutus on Suomessa kaikkien ulottuvilla. Jos olet täällä valmis tekemään kovasti töitä sen eteen, voit päästä opiskelemaan mitä tahansa, mikä kiinnostaa, riippumatta vanhempiesi varakkuudesta. Tämä asia ei ole itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa.

Kotona asuessani melkein kaikki oli Englanniksi: kirjat, koulu, kaverit, musiikki. Swahiliä (Tansanian ensimmäinen virallinen kieli) käytin asioidessani ja Suomea tuli puhuttua vain kotona vanhempieni kanssa. On siis ollut paljon opittavaa muuttaessani tänne, kun yht’äkkiä kaikki onkin suomeksi.

Olen ollut kiitollinen siitä turvallisuudesta ja vapaudesta, jota olen saanut kokea ensimmäistä kertaa Suomessa. Tansaniassa talojen ympärillä on korkeat tiili- tai rautalanka-aidat, ikkunoissa ja ovissa kalterit, yöllä yövahdit sekä vahtikoirat kiertelemässä tonttia, mutta täällä saan liikkua vapaasti ilman vartijan seuraa – saan jopa kävellä keskustassa yksin illalla ilman pelkoa.

Parhaiten Tansaniasta jäi mieleen ihmiset ja rentous! Kauniit naiset ja voimakkaat miehet, sekä nuppisilmäiset, söpöt lapset. Siellä kulttuuri on avoin ja lämmin ja ihmiset pehmeitä sydämiltään. Kaduilla moikataan ohikulkijoita ja bussissa ei istuta hiljaa, vaan vierustoverin kanssa käydään läpi kaikkien sukulaistenkin kuulumiset matkan aikana! Linja-autot sitä paitsi lähtevät silloin, kun ne ovat täynnä, oli se ennen tai jälkeen aikataulun. Pitkän matkan autojen katoilla kulkevat kanat ja jopa vuohetkin mukavasti maissisäkkien kanssa. Oli siis maisemanmuutos astua Suomessa bussiin, jossa ihmiset istuvat mahdollisimman kaukana toisistaan puhumatta mitään, elleivät ole tuttuja. Tansaniassa elämä on jotenkin rentoa; eletään päivä kerrallaan eikä kiireellä tunnu olevan siunausta.

On ollut suuri seikkailu saada elää kahden (tai oikeastaan monen muunkin) niin eri kulttuurin keskellä ja tiedän, että minne tahansa menenkin ne tulevat olemaan aina osa minua.

Teksti: Petra Nygren