Tuttuja, mutta tuntemattomia

Q-kautisen pikkujouluja juhlittiin tänäkin syksynä perinteitä noudattaen, eli niin aikaisin kuin mahdollista. Tänä vuonna se tarkoitti syyskuun viimeistä perjantaita. Kun kynttilät oli sytytetty, glögi lämmitetty ja CircOpera laitettu näkymään valkokankaalta, pidimme esittäytymiskierroksen, jonka aikana tuli kertoa nimen ja vuosikurssin lisäksi siitä, miten kukin on päätynyt mukaan Q-kautiseen. Oopperan, joulutunnelman ja Suvilahden tummuvan taivaan herkistämänä päädyinkin kierroksen aluksi muistelemaan, miten orvoksi ja epävarmaksi tunsin itseni ensimmäiset puoli vuotta lääkiksessä ja miten Q:n toimitukseen liittyminen oli minulle uusi alku. Varsinainen tunnelmankohottaja siis.

Onneksi kierros jatkui hilpeämmissä merkeissä. Tiedän kuitenkin, etten ole ainoa, jolle tottuminen lääkiselämään ei ollut täysin ruusuilla tanssimista. Oman porukan ja paikan löytyminen ei aina ole yksinkertaista. Aluksi juostaan ryhmäytystapahtumasta toiseen, mutta saattaa tuntua, että niiden loputtua ei edelleenkään ole tutustunut kehenkään kunnolla. Alfasyksykin päättyy joskus, ja sen jälkeen uusiin ihmisiin tutustuminen jää omille harteille.

Jos jotain olen lääkisvuosina olen oppinut, niin sen, että tutustuminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Alfavuonna ajattelin, että se oli siinä, nyt olen tavannut kaikki ihmiset joihin tulen koskaan kunnolla tutustumaan. Kuitenkin edelleen nyt viidennen vuoden syksynä minua kaikkein eniten ilahduttanut asia on ollut se, kuinka monta uutta tuttua olen kohdannut. Uusimpina tietysti alfat, joista monen kanssa olen jo ehtinyt jutella ja joiden naamat ovat nyt tätä lehteä tehdessä tulleet tutuiksi – lehteä taittaessa alkoi tehdä mieli tutustua koko alfakurssiin!

Olen kuitenkin tänä syksynä tutustunut myös mielettömän hienoihin ihmisiin, jotka ovat olleet ympärilläni monta vuotta – jotka ehkä jo kuvittelin tuntevani ja olin ehtinyt luokitella ei-minun-tyyppiäni –kansioon. On vaarallista ajatella tietävänsä, millainen toinen ihminen on. Yksi alfavuoden jälkeinen ilmiö on varmasti jokaisella vuosikurssilla klikkiytyminen: ihmiset, jotka vielä alfasyksynä juttelivat kenelle tahansa, istuvat enää oman porukkansa seurassa luennoilla ja Raviolissa. Kurssien sisälle ja välille muodostuu roolijako.

Klikkien ja roolien varaan jättäytymisellä on huonot puolensa. Ehkä aluksi päätyy porukkaan, joka ei lopulta olekaan omanhenkinen, ehkä omat kiinnostuksenkohteet muuttuvat. Vaikka joskus voi tuntua siltä, ettei ketään omanhenkistä ihmistä löydy, kannattaa muistaa, ettei alfasyksynä muodostunut mielikuva välttämättä enää ole ajankohtainen muutaman vuoden kuluttua. Jos antaa ennakkokäsitysten ohjata itseään, voi väliin jäädä monta hienoa kokemusta ja ystävyyttä. Lääkis on niin pitkä aika ja niin iso porukka, ettei turhaan klikkiytymiseen yksinkertaisesti ole varaa.

Valoisaa loppusyksyä toivottaen,

Minna Lehtisalo

Päätoimittaja

P.S. Käsissäsi oleva lehti on myös vakuuttava todiste siitä, että uuteen tutustuminen ei koskaan ole liian myöhäistä. Tämä on neljäs Alfa-Q, jota olen ollut tekemässä, ja kolmas, jonka taitoin. Tämä oli kuitenkin Q-urallani ensimmäinen kerta, kun pääsin taittamaan värillistä Q-kautista. Uutta opittavaa oli paljon, ja kieltämättä aluksi kauhistutti vähän. Kyllä minun nuoruudessani kaikki oli vain harmaan eri sävyjä.