Q

Monesti luullaan, että luovan työn tekemiseksi tarvitaan suuria ideoita ja uusia innovaatioita. Todellisuudessa kaiken kauniin ajattelun ja pohdinnan edelle menee aina itse lopputuote: toteutus. Ajatukset ja ideat eivät ole minkään arvoisia ennen kuin ne kaapataan henkimaailmasta ja kahlitaan fyysiseen maailmaamme muotoilun muodossa. Arkkitehtuurissa kauniin ja karmivan rakennuksen erotus voi olla inspiraation köyhyys, mutta toteutuksen epäonnistuminen tahraa hyvänkin idean. Tällä kertaa Q-kautisen Hot or Not -kolumnissa tarkastellaan miten toteutuksella voidaan kruunata tai pilata erinomainen idea.

IDEA: Vastaus modernismille

HOT: Brutalismi

Brutalismi kehittyi toisen maailmansodan jälkeen 1900-luvun modernismista, kun sodan aikana varttuneet nuoret arkkitehdit pääsivät korjaamaan pommien ja aiempien sukupolvien vaurioittamia kaupunkeja. Sille tyypillisiä piirteitä ovat rakennusten massiivinen koko, kulmikkaat ja geometriset linjat sekä laaja betonin, tiilen ja teräksen käyttö rakennusaineena. Aatteellisesti se oli pikemminkin seuraaja kuin korvaaja modernismille, sillä modernismin pääeetokset, kuten Mies van der Rohen “muotoilu seuraa tarkoitusta” ja Le Corbusierin “talo on kone, jossa voi elää”, näkyvät vahvasti äärimmäisen utilitaristisen rakennustavan brutalismissa. Miellyttäväksi brutalismin tekee sen tasa-arvoistava grandiositeetti, Salk instituutin jylhien ja kulmikkaiden rakennusten suuruuden alla jokainen tutkija harjoittelijasta laboratorionjohtajaan on saman arvoinen. Toiseksi ulkoseinien raaka betoni ja teräs pakottaa brutalististen rakennusten ilmaisemaan ajatuksensa koristeellisten materiaalien sijaan vahvan muotoilun kautta.

NOT: Postmodernismi

Postmodernismi oli alkujaan brutalismin tapaan vastaliike modernistiselle arkkitehtuurille. Erotuksena modernismin pääeetokset pitäneeseen brutalismiin, postmodernistit pyrkivät irtautumaan vanhoista konservatiivisista toiminnallisuutta ylistävistä opeista. Postmodernistiset rakennukset tarjosivat kaarevia muotoja, asymmetriaa, kirkkaita värejä ja koristeellisia elementtejä. Monitulkintaisuutta ja ristiriitoja. Vanhojen oppien vastustaminen on välttämätön osa arkkitehtuurin kehitystä ja postmodernismin raivaamasta tiestä versosi useita kauniita ja innovatiivisia uusia tyylisuuntia. Tästä huolimatta itse postmodernismin kulta-ajan aikaiset rakennukset kilpailivat tositensa kanssa rumuudessaan. Jättäessään taakseen vuosikymmenien aikana hioutuneen maltillisen suunnittelun perinteen, joutuivat postmodernistit ottamaan ensiaskeleensa ilman perinteiden tukea. Tämä johti etupäässä siihen, että postmodernistiset rakennukset vaihtelivat tasoltaan hyvin paljon. Tästä hyvä esimerkki on Frank Gehryn portfolio, josta löytyy kerrassaan kauhistuttavan näköinen Prahan Dancing House vuodelta 1996, mutta myös maailmanluokan suunnittelun mestariteos Bilbaon Guggenheim museo vuodelta 1997. Vanhoilliset muotoilu- ja väriopit hylättyään postmodernistiset rakennukset näyttivät helposti hyvin lapsenomaisilta kirkkaine värineen ja hullunkurisine muotoineen. Monesti näiden rakennusten havittelema tuoreus ja kuviteltu vitsikkyys meni täysin kitschin puolelle. Suomikaan ei täysin välttynyt postmodernistisilta silmän jomotuksilta, muun muassa Pikku-Huopalahdessa pääsee katsomaan miten hullunkuriset värikkäät talot ovat kestäneet ajan koetusta.

IDEA: Vanhojen tyylien uusi tuleminen

HOT: Neoklassismi

Antiikin Kreikan koristeellisista pilareista ja roomalaisista pedimenteistä inspiroitunut pelkistetty neoklassinen arkkitehtuuri ajoittui toisen maailman sodan diktaattorien nousun ja romahduksen ajalle. Klassisesta tyylistä poiketen, neoklassismissa koristeellisuus on saanut väistyä pelkistetympien linjojen edestä ja kuten tyylinsä suosijoista, siitä paistaa puhdas megalomania ja totalitarismi läpi. Kookkaat rakennukset, tasakatot, rakennusten yhtenevyys ja koristeiden vähyys oli aikanaan omiaan luomaan Münchenissä tunteen yhtenäisyydestä, monumentaalisuudesta ja valtapuolueen omnipresenssistä, mutta nykypäivänä näistä rakennuksista pystyy onneksi nauttia ilman taustalla jyllännyttä agendaa. Pelkistetty neoklassismi pääsee täyteen loistoonsa suurissa julkisissa rakennuksissa, kuten stadioneissa, pankeissa ja kouluissa. Sen muotoilukielessä tulee kauniisti esiin näiden rakennusten tasapaino toiminnallisuuden ja näyttävyyden välillä, rakennukset pyrkivät tuomaan itseään esille, mutta samalla toimittavat tehtävänsä mallikkaasti.

NOT: Neojugend

Neojugend on joidenkin arkkitehtien lanseeraama käsite, jolla tarkoitetaan 2000-luvulla rakennettuja rakennuksia, jotka yrittävät simuloida 1900-luvun taitteessa rakennettuja jugend-tyylisiä taloja. Suomess tästä ilmiöstä kuullaan etupäässä Helsingissä, art nouveaun luvatussa maassa. Tyytymättömyys neojugendissa täysin aatteellisella tasollakin on se, että siinä ei edes yritetä luoda mitään uutta eikä edistää arkkitehtuurin kehitystä, vaan ainoastaan paapotaan uusrikkaita asuntosijoittajia, jotka janoitsevat jugend-asuntoja paremmalla energiatodistuksella. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että jugend-tyylisiä rakennuksia on vaikea rakentaa oikein, sillä yhteiskunta ja ilmapiiri on nykypäivänä aivan erilainen kun sata vuotta sitten. Jugendin kulta-aikoina taloja ei rakennuttanut voittoa tavoittelevat asuntosijoitusyhtiöt, vaan yhdistykset, seurat ja muut ryhmittymät. Tällöin jokaisella rakennuksella oli aivan oma uniikki tarkoitus ja omat vaatimukset, sillä rakennettu talo tuli yhdistyksen omien jäsenten käyttöön, eikä voittojen havitteluun. Milloin haluttiin koristeellisia rappukäytäviä satamatyöläisten asuntoihin ja milloin suuria ikkunoita raittiusseurojen kerhotilohin. Rakennukset muovautuivat käyttötarkoituksensa mukaisiksi ja niistä tuli uniikkeja ja mielenkiintoisia, kun rakennusten tehtävänä oli käyttäjänsä miellyttäminen eikä sijoittajien. Toinen häiritsevä tekijä neojugend taloissa on niiden ulkofasadit. Joskus neojugend-talojen rakentamista puolustettiin sillä, että haluttiin säilyttää alueen arvokas ulkonäkö jugend-taloihin sulautuvan rakentamisen avulla. Totuus on kuitenkin se, että suurimmassa osassa tapauksista neojugend-talot eroavat esivanhemmastaan silmiin pistävästi. Se ei sinänsä ole ihme, on vaikea saada täysin uusi talo menemään satavuotiaasta. 

IDEA: Suuntausten yhdistäminen

HOT: Eklektismi

Eklektismi on 1900-luvun vaihteen arkkitehtuurin suuntaus, jossa vanhojen tyylien ominaisia piirteitä sekoitetaan toisiinsa aikaansaaden täysin uusi ja tuore tuotos. Rakennuksissa saattoi olla elementtejä goottilaisista kappeleista, itämaisia koristeita ja barokkimainen katto. Tämä sääntöjen ja rajoitusten puute mahdollisti suuren taiteellisen vapauden, mutta samalla keräsi kritiikkiä arvostelijoilta, silloin kun tyylisuuntaukset eivät sulavasti mukautuneet yhteen. Riski epäonnistumiselle oli erittäin suuri ilman edes kohtalaisia suuntaviivoja. Vaikka mitään uutta ei sinänsä luotu, oli kauniitten eklektisten rakennusten suunnittelu pitkä prosessi. Improvisoidun jazzin tapaisesti rakennuksen eri elementit ja nuotit yhdistyvät täydentäen toisiaan, resonoiden omassa maailmassaan, kunnes täydellinen sävellys laskeutuu piirretyksi paperille. Maailman kuuluisimman eklektisen rakennuksen, Sagrada Familian, rakentaminen on kestänyt 140 vuotta ja rakentamisen ja remontoinnin vibeily jatkuu yhä.

NOT: McMansionit  

McMansionit ovat niitä tornein, pedimentein ja pilarein koristeltuja omakotitaloja, joilla amerikkalaisissa TV-ohjelmissa signaloidaan henkilön kuuluvan ylempiin sosiaaliluokkiin. Nämä laatikkomaiset, popcorn-seinäiset, ei-omaperäiset, neliöitä hukkaavat ja mauttomat asunnot ovat rasvakeittimessä paistettuja ja ketsupin kanssa tarjoiltuja bensa-asemasusheja. Niiden karmeus syöpyy katsojiensa silmiin mitä pidempään niitä tuijottaa ja sulattaa kaiken arvostuksen luovuudelle ja yksilöllisyydelle. Niiden löyhkäävä jälki on jäänyt koko Amerikan mantereen päälle kuin etanan limavana kuoritakille asuinrakentajien huomatessa amerikkalaisten haluavan leveitä, halpoja ja yksinkertaisia asuntoja, joiden näennäistä arvoa on nostettu rakentamalla sisäänkäynnin yläpuolelle täysin hyödyttömiä pedimenttejä ja pilareita. Nämä Rooman ajoilta lainatut koristeet ovat asuinrakennuksille mitä synthol on kehonrakennukselle: ulkonäön parannusta varten annettuja myrkkyruiskuja, jotka loppupeleissä tulevat vain huonontamaan koko tilannetta.

Otto Makkonen

Keuhkoharjoitteluviikolla erehdyin esittäytymiseni yhteydessä mainitsemaan jotain ”keuhkotaudeista”, ja osaston ylilääkäri oikaisi sanavalintaani pikaisesti: ”Me hoidamme täällä pääasiallisesti keuhkosairauksia, emme keuhkotauteja, vaikka kyllä harvakseltaan keuhkotautipotilaisiinkin täällä törmää”. Sittemmin olen opinnut puhumaan oikeassa asiayhteydessä keuhkosairauksista, sillä keuhkotauti on vanha nimitys nykyään jo hieman eksoottiselle infektiotaudille: tuberkuloosille.

Vaikka tuberkuloosi onkin tätä nykyä melko harvinainen sairaus Suomessa, 1900-luvun alussa sen saattelemana päätti päivänsä täälläkin useampi tuhat ihmistä vuosittain. Hygieniastandardeissa oli rutkasti parantamisen varaa, ja hyvin purevia antibiootteja ei vielä kunnolla tunnettu. Hoito perustui lähinnä potilaiden makuuttamiseen ja arpaonneen. Hoidettavia riitti ylimitoin ja parhaansa lääkärit tietysti tahtoivat yrittää, joten samaisen vuosisadan alussa lääkäriseura Duodecimin myötävaikuttamana ympäri Suomea alettiin rakentaa parantoloita varta vasten keuhkotautisten hoitoon ja kuntoutukseen. Nimekkäin näistä on arkkitehtipariskunta Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Turun lähistöllä sijaitseva Paimion parantola.

Vuonna 1933 valmistunutta Paimion parantolaa pidetään Aallon uran läpimurtotyönä. Uransa alkutaipaleella hän pidättäytyi enimmäkseen aikakautensa arkkitehtonisen tyylipuhtauden vaalijana. Vaikka Paimion parantola onkin selvästi Aallon myöhempää tuotantoa, kuten Finlandia-taloa, konservatiisisempi, sen myötä hän alkoi enenevissä määrin tuoda töissään esille omaa omintakeista kädenjälkeään. Korkea, valkoinen ja monisiipinen parantolarakennus edustaa funktionalistisen arkkitehtuurin eli funkkiksen tyylisuuntausta, jossa rakennuksen käytännönläheisyys korostuu koristeellisuuden ja prameuden sijasta. Monet muutkin Suomeen samoihin aikoihin rakennetut tuberkuloosiparantolat ovat oppikirjaesimerkkejä funkkiksesta, mutta Paimion parantolassa oli pelkän arkkitehtuurinsa lisäksi jotain aivan erityistä, josta sairaala-arkkitehtuurilla on vielä nykyäänkin opittavaa.

Ennen kuin sairaalan suunnitelutyö alkoi, Aalto oli itse ollut vuoteenomana sairaalassa, jossa joutui havaitsemaan, että sairaala näyttää potilaalle erilaiselta kuin siellä työskentelevälle terveelle hoitohenkilökunnalle. Oivalluksestaan inspiroituneena hän päätti alusta alkaen suunnitella parantolansa sängyssä makaava potilas arkkitehtuurin keskiössä. Kantavana ajatuksena oli, että itse sairaalarakennus toimisi siellä harjoitettavan lääketieteen kanssa osatekijänä tuberkuloosista toipumisen prosessissa ja osittain siis myös funktionalistisen arkkitehtuurin periaatteita kunnioittaen. Aalto kuvasi rakennustaan ”mediciniseksi instrumentiksi”. Potilaiden haluttiin vellovan valossa ja puhtaudessa. Ikkunat olivat suuria ja ilmansuunnat otettiin tarkkaan huomioon huoneiden valaistusta suunniteltaessa. Vaaleat pinnat rakennettiin helposti puhdistettavista materiaaleista, koska hygienian merkitystä haluttiin korostaa. Ympäristö ja sijaintikin oli suunnitelmallista, ja Paimion parantola rakennettiin kauemmas urbaanista vilskeestä; luonnon helmaan keskelle silminkantamattomiin ulottuvaa mäntymetsää, jonka raikastaman ulkoilman ajateltiin olevan hyväksi potilaiden toipilaille keuhkoille. Ympäröivää kaunista Varsinais-Suomea saattoi ihailla rakennuksen huipulla sijainneelta kattoterassilta, jossa potilaat paistattelivat päivää toistensa kanssa kilpaa keuhkotautejaan rykien.

Oli Aallon tapaista suunnitella rakennuksensa viimeistä yksityiskohtaa myöten. Parantolan sisustus on potilashuoneiden pesualtaita myöten Aallon kädenjälkeä. Sairaalaa varten visioitiin myös nimekäs Paimio-tuoli, joka oli suunniteltu myötäilemään ihmisen selkärangan luonnollista asentoa ikään kuin hengitystä tukien. 2020-luvun keuhkolääkäri saattaisi varovaisesti kyseenalaistaa tuolin ergonomian vaikutuksen tuberkuloosin hoidossa, mutta pysyvän jäljen se eittämättä suomalaiseen muotoiluun jätti, sillä Paimio-tuoli löytyy edelleen Artekin valikoimista.

60-luvulle tultaessa tuberkuloosin hoito oli jo kehittyneempää ja Paimion parantolakin mukautui laventamalla toimintaansa laaja-alaisemmaksi keuhkosairauksien hoidoksi ja 2015 rakennus poistui kokonaan sairaala käytöstä. Tätä nykyä tuberkuloosipotilaat saavat tyytyä mäntyjen sijaan ihastelemaan esimerkiksi Helsingin kattojen takaa siintävää Itämerta Meilahden tornisairaalasta. Ei hassumpi maisema sekään!

Asser Seppä