Q-kautinen testaa: lastenohjelmat

Jos IMDb top -lista on plärätty läpi, kofeiini alkanut maistua liian hyvältä ja aamu-tv oikeasti vaikuttaa katsomisen arvoiselta, on tullut korkea aika pysähtyä ja palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, joita Jonnetkaan eivät muista.

Olitko sinäkin yksi niistä lapsista Makuunin hyllyjen välissä, joka hartaasti odotti vuoroaan saada valita illan elokuva? Vai olitko se lapsi, joka oli aina arkisin kellon lyödessä viisi valmiina television ääressä odottamassa tiedät-kyllä-minkä alkamista? Muistatko Eilan, entäs Morson, Myyrän tai Pelle Hermannin? Tai sen pelottavan taidemuseolastenohjelman, jossa oli se outo tunnari? Osasitko Muumit-biisin sanoineen ulkoa? Entä jaksoitko ikinä kuunnella Kylli-tätiä? Ja oletko nyt ihan varma, että täytit sen Pointzin liikuntapäiväkirjan täysin todenmukaisesti?

Q-kautisen toimitus on ottanut teitä lukijoita varten vastaan jättiläismäisen haasteen ja päättänyt empiirisen tutkimuksen muodossa selvittää, onko valituista suosikkilastenohjelmista ja -elokuvista yksikään vielä kykenevä naurattamaan, itkettämään tai innostuttamaan samalla tavalla kuin silloin aikoinaan. Kaiva siis esille oma lapsenmielisyytesi, nappaa kaapista Lauantai-pussi ja Muumi-limu, ota hyvä asento, valitse jokin Q:n testaamista vaihtoehdoista ja valmistaudu kaikkien aikojen nostalgiapärinöihin!

Maikki ja pelottava Pontso

Maikki, taas leikkimaan piirsi liidullaan… Voi juukelis puukelis!

Itselleni Maikki-maassa 2000-luvun alussa seikkailleet Maikki, pelottava Pontso ja Helmeri Hokso ovat hyvinkin tuttuja, sillä lähes koko ala-asteikäni ajan (huomatkaa: tein tätä vielä kuudesluokkalaisena) tallustelin viikonloppuisin naapurikadulla asuvien isovanhempieni luo katselemaan ukkini videokasetille nauhoittamia Maikki-jaksoja ja syömään mummoni tekemiä lettuja. Vaikka jaksot oli jo katsottu moneen kertaan, jaksoivat ne jostain syystä aina, iästä riippumatta, viihdyttää ja naurattaa. Kysymys kuuluukin, onko kanadalaispiirrossarja vielä näin reilun kahdekymmenen vuoden iässä kykenevä samaan!

Aloitan jaksojen etsinnän Yle Areenasta siinä kuitenkaan onnistumatta. Onnekseni jaksoja löytyy muista netin videopalveluista, ja Areenakin lupailee sivuillaan, että jaksoja tulisi nähtäville toukokuun puolivälistä alkaen. Video on 21 minuuttia pitkä ja näyttää sisältävän kolme erillistä tarinaa. Tämä tarkoittaa siis seitsemän minuutin pituisia rupeamia – juuri sopivia pienen lapsen tai malttamattoman nuoren aikuisen makuun!

Alkutunnari on tuttu ja yhtä tarttuva kuin 5-vuotiaanakin. Pakko myöntää, etten muistanut ohjelman soundtrackin olevan näinkin laadukas: koko jakson ajan musiikki on jopa jazzahtavaa, ja seasta voi löytää vaikka kuinka monia vaskipuhaltimia ja rumpuja. Erityismaininta erittäin taitavalle pianistille! Keskittymiseni jakson juonesta herpaantuu äkkiä, kun musiikin kuuntelu vie mukanaan.

Positiivinen yllätys on se, ettei kukaan ääninäyttelijöistä ole edelleenkään tuttu. Asetin nimittäin ennen jakson katsomista hypoteesin, että tutut kasvot vaikkapa Helmeri-porsaan äänen takaa voisivat pilata katselukokemuksen. Mutta näin ei päässyt käymään! Dubbaus on laadultaan hyvää, voittaa mennen tullen Agapio Racing Teamin legendaariseksikin muodostuneet My Little Pony -tunnarit ja Digimon-ääniraidat.

Kokonaisuudessaan ohjelma oli hyvinkin viihdyttävä, tosin jokseenkin eri näkökulmasta. Lapsenmielistä Q-toimittajaa se jopa myös nauratti. Hahmot olivat sellaisia kuin muistelinkin: näsäviisas Helmeri pelkäsi käärmeitä ja asui loputtomasti neliömetrejä omaavassa laatikossaan, hieman hömelöllä Pontsolla oli aina nälkä ja viisas Maikki löysi aina ratkaisun joka ongelmaan! Ohjelmaa katsoessa tuntui jopa siltä, että Pontso ja Helmeri ovat Maikin mielikuvituskavereita. Maikki taisi jopa itse piirtää Maikki-maan alkutunnarissa paperille?

Suosittelen ohjelmaa jokaiselle hieman lapseksi heittäytymiseen kykenevälle ja itseironiaa rakastavalle lääkisläiselle, joka arvostaa lyhyyttä ja ytimekkyyttä tai hyvää musiikkia. Jaksoja voi katsoa tylsyyden iskiessä vaikkapa kaverin tai kumppanin kanssa tai vaikkapa yksin aamupalapöydässä sen iänikuisen Aamu-tv:n sijasta.

Arvosana: 4,5/5

Ria Holstein

Olipa kerran elämä

Esikoulussa minulle ostettiin Olipa kerran elämä -videokokoelma Anttilasta. Tämä kattava pikakurssi valoikin sitten kivijalan lääketieteelliselle yleistuntemukselleni vuosikausiksi. Muistikuvissani sarjalla on viisitoista vuotta myöhemminkin myyttisiä piirteitä. Listaan vaikuttavimmat muistot paperille. Niitä on kolme:

1) Joka jakson avaa tyylitelty, aavistuksen groteski animaatio yhteen sulautuvasta alastomasta parista. Lihasta tehtynä Aurinkona he nousevat taivaalle hilpeän tunnuskappaleen tahtiin. Maahan sataa ihmisvauvoja.

2) Päähenkilönä ja sarjan tapahtumapaikkana toimiva poika taisi saada kuulovaurion korvaa käsittelevässä jaksossa. Voisin vannoa, että melulle hän altistui rock-konsertissa tai jossain vastaavassa paheen pesässä. Varma en kuitenkaan ole, sillä hahmo oli muistikuvissani jopa piinallisen tervehenkinen ja säntillinen.

3) Vanhenemista käsittelevässä teemajaksossa päähenkilö on elämänsä ehtoopuolella. Ennen salamannopeasti viestejä vieneet solut raahustavat nyt autioita käytäviä pitkin. En muista, päättyykö jakso kuolemaan. En muista, mainitaanko koko sanaa.

Seuraa tiedonhakutauko. Kuten muistelin, Olipa kerran elämä on ranskalaista tuotantoa: alkuperäinen nimi on sanatarkasti käännöstä vastaava Il était une fois… la vie. Valitsen parinkymmenen jakson tarjonnasta minuun syvimmin vaikuttaneen osan. Nimi on mielikuvituksellisesti “Osa 12: Korva”.

Ensimmäinen jakso ei ole lainkaan hullumpaa katsottavaa. Keittiöpedagogin näkökulmasta opetuspuoli on liitetty dialogiin nerokkaasti. Lähtökohtana lienee, että ruudun eteen istutettu perheen pienin on biologian tuntemukseltaan tabula rasa. Jakso alkaakin maltillisesti: pianoläksyjen ääniaallot väreilevät korvakäytävään, ja kertojaääni toteaa korvan olevan kuuloelin. Toisaalta kahdeksas aivohermo mainitaan sivulauseessa, ja natriumionit nähdään marssilla kanaviensa läpi. Muistan yhtäkkiä yläastetuttavani, joka selvisi omien sanojensa mukaan useammastakin kokeesta Olipa kerran elämä primaarilähteenään. Toimisikohan sama strategia vappuviikon Hermoston tentissä?

Kuten jokainen Agapio Racing Team -yhtiön Digimon-dubbauksia lapsena todistanut tietää kertoa, suomennoksen luokattomuus korreloi tietyn pisteen jälkeen suoraan lastenohjelman viihdearvon kanssa. Olipa kerran elämä ei – ehkä pettymyksekseni, pakko myöntää – kilpaile so bad it’s good -kategoriassa ensinkään. Erityisen nautinnollista kuunneltavaa on sarjan kertojaääni, jonka lukemana kuuntelisin äänikirjan vaikka kenkätalkin historiasta. Toisaalta tahatonta komiikkaakin löytyy: muistan jo lapsena ihmetelleeni, miksi parrakkaan professorin suu liikkuu välillä kolmekin sekuntia lauseen loppumisen jälkeen.

Ilokseni kuulovauriokohtaus löytyy. Hetken ajan kuvataan atonaalista konsertti-infernoa, jossa korvan aistinsolut murenevat tomuksi. Kuulijana tosin oli nimetön sivuhenkilö, ei muistikuvieni koulupoika. Hämmentävä sivuhuomio on, että lääkärinä toimii makroskooppinen versio kehon “komentosillalla” hääräävästä, omaan partaansa pukeutuneesta professorista. Patogeenit muistuttavat myös kasvonpiirteiltään kummasti niitä huligaaneja, jotka eräässä makrotason kohtauksessa kaahailevat ylinopeutta. Ja välillä päähenkilön pikkuversio lentelee kapselinmuotoisella aluksella ihmiskokoisen itsensä verisuonissa… Ajattelen venäläisen kirjakaupan maatuskoita, jotka hymyilevät itsensä sisällä, ja kerroksia on ehkä kaksi, ehkä viisikymmentä, ehkä järjenvastaisella tasollakin vielä yksi lisää. Päätäni alkaa särkeä.

Arvosana: 5/5

Theo Kuoppa

Muumilaakson tarinoita – vanha vs uusi dubbaus

Jos minulta kysyttäisiin lapsuuden ajan televisio-ohjelmasuosikkia, olisi vastaus selvä: Muumilaakson tarinoita. Kyseinen sarja oli iso osa lapsuuttani. En valehtele, kun sanon, että olen nähnyt jokaisen jakson varmasti useampaan kertaan. Muumien seikkailut ovat tavallaan myös yhdistäneet minua ja sisaruksiani, sillä melko suurista ikäeroista huolimatta olemme kaikki katsoneet Muumeja. Joku meistä saattaa nykyäänkin välillä heittää keskustelun sekaan ohjelmasta tutun lausahduksen tai muita ohjelmasta inspiraationsa saaneita vitsejä. Jopa vanhempamme ovat oppineet monia repliikkejä ulkoa.

On sanomattakin selvää, että minulle on lapsena muodostunut tunneside näihin televisiossa seikkaileviin sympaattisiin satuhahmoihin ja samalla myös niiden ääniin (enkä usko olevani tässä asiassa yksin). Olikin mielenkiintoista, kun vuonna 2017 uutisoitiin, että tämä rakastettu legendaarinen animaatiosarja palaa ruutuun, tällä kertaa MTV:llä, ja samalla se uudistuu. Muutokset olivat monilta osin perusteltuja – käsikirjoituksesta poistettiin esimerkiksi joitakin liian rajuilta kuulostavia haukkumasanoja ja sukupuolittuneita ilmauksia. Samalla kuitenkin hahmot saivat uudet äänet, mikä herätti tunteita suuntaan jos toiseen. Voiko Pikku Myy olla Pikku Myy ilman Elina Saloa? Voiko kukaan olla yhtä lempeän kuuloinen Muumimamma kuin Ulla Tapaninen? Sen haluan ehdottomasti selvittää. Toisaalta minua kiinnostaa, onko kieltä nykyaikaistettu paljonkin (myönnettäköön, että järkytyin hieman, kun kuulin, että legendaarinen vaapukkamehu on uudessa dubbauksessa vadelmamehua).

Tämän jutun kirjoittaminen antaa mainion mahdollisuuden palata vuosien tauon jälkeen vanhan suosikkisarjani pariin. Päätän katsoa saman jakson vanhaa ja uutta versiota – rinnakkain kohtaus kohtaukselta. Näin vertailu onnistuisi varmasti parhaiten.

Valikoin syyniini ohjelman ihka ensimmäisen jakson, jossa nähdään ja kuullaan useimpia sarjan tärkeimmistä hahmoista. Jakso kuuluu myös omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Jaksossa muumit heräilevät talviuniltaan ja löytävät mystisen silinterihatun, mistä seuraa lopulta (muutamien käänteiden kautta) Muumipeikon muodonmuutos täysin tunnistamattoman näköiseksi hahmoksi.

Laitetaan pyörimään. Hetkeksi mieleni valtaa kotoisa ja ihanan nostalginen tunne. Sitten alkaa melkein jännittää. Uusien ääninäyttelijöiden nimet vilahtelevat ruudussa intron aikana. Alku lähtee hyvin käyntiin Muumipeikon herätessä ihanaan kevääseen. Hyvin pian alkaa kuitenkin uudessa versiossa tapahtua. Melkein heti kättelyssä joudun kokemaan pettymyksen: yksi kaikkien aikojen suosikkirepliikeistäni on poistettu. Vanhassa versiossa juuri sängystä noussut Muumipeikko kohtaa portaikossa myös vastikään heränneen Pikku Myyn. Myy on herännyt Muumipeikon huutoon ja kertoo tälle ainutlaatuisesta unestaan: ”Näin juuri unta, että asuin vesimelonissa.” Tämä legendaarinen repliikki sen sijaan korvautuu uudessa versiossa alkuperäiseen nähden melko tylsällä toteamuksella: ”Sinä kuitenkin herätit minut juuri, kun näin mahtavaa unta.”

Yleisesti jaksossa uusi käsikirjoitus kunnioittaa kyllä hyvin edeltäjäänsä. Joissakin kohdissa tosin huomaan, että repliikkien sävy on usein hieman laimeampi ja kiltimpi verrattuna alkuperäisiin. Välillä varsinainen viestikin muuttuu. Esimerkiksi kun Niiskuneiti kertoo Niiskun haaveilevan lentohärvelin rakentamisesta, kuittaa alkuperäisessä dubbauksessa Muumipeikko tämän toteamalla, että ”aina voi haaveilla”. Uudessa ääniraidassa Muumipeikon repliikki sen sijaan kuuluu: ”Haaveilu on mukavaa.”

Jakson loppu saa hieman yllättäen kulmakarvani kohoamaan. Puhun kohtauksesta, jossa piiloleikin ja siitä seuranneen taikurin hattuun piiloutumisen takia muodonmuutoksen kokenut Muumipeikko yrittää vakuuttaa Muumimammalle olevansa tämän poika. Alkuperäisessä dubbauksessa Muumimamma ei kertaakaan kyseenalaista edessään seisovaa hahmoa. Hän vain kuuntelee ja lohduttaa tuota silminnähden panikoivaa olentoa. Uudessa käsikirjoituksessa Muumimamma taas kysyy: ”Kuka ihme hän on?” Ja perään: ”Et ollenkaan näytä Muumipeikolta.” Pian hän sanoo kiihtyneelle pojalleen: ”Rauhoitutaanpas vähän. Meluaminen ei auta. Jos todella olet Muumipeikko, niin kaikki järjestyy kyllä.” Vanhan dubbauksen vastaavan kohdan repliikki on taas sävyltään erilainen, lempeämpi, muumimammamaisempi: ”Rauhoitu, rauhoitu. Kyllä tämä tästä selviää. Sinulla ei ole mitään hätää, jos todella olet Muumipeikko.”

Puhutaan kuitenkin vielä hetki niistä äänistä. Täytyy myöntää, että uudet ääninäyttelijät onnistuvat hyvin. Totta kai näyttelijöiden vaihtumisen huomaa, mutta tärkeintä on, että uudet äänet eivät särähdä korvaan eivätkä häiritse liikaa. Tietynlainen ”yleisfiilis” hahmojen olemuksessa siis säilyy, sillä jokainen ääninäyttelijä toteuttaa rooliaan omalla tyylillään mutta kuitenkin alkuperäistä ääniraitaa kunnioittaen. Muumimamman ääni kuulostaa edelleen lempeältä, Pikku Myyn temperamenttiselta ja Nipsun sympaattisella tavalla hieman pelokkaalta. Uuden kertojan äänestä välittyy sama lämminhenkisyys kuin alkuperäisestäkin dubbauksesta.

Kokonaisuus on mielestäni hyvä. Voisi sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt uudesta dubbauksesta. Yhteenvetona totean, että melkein muuttuneita ääniä enemmän kiinnitän huomiota repliikkien sinänsä pieniltä tuntuviin muutoksiin, jotka kuitenkin luovat välillä merkittäviäkin nyanssieroja alkuperäisiin dubbauksiin. Yhdestä ajatuksesta en vaan meinaa päästää irti.

Miksei Pikku Myyn anneta nähdä unta vesimelonista?

Arvosana vanhalle dubbaukselle: 5/5
Arvosana uudelle dubbaukselle 3,5/5

Iris Lassila

Tekstit: Ria Holstein, Theo Kuoppa, Iris Lassila