q-kautinen testaa: kalsarikännit

Suomalainen maailmanmatkaaja kertoo mielellään hostellin baarissa tapaamilleen uusille ystäville perisuomalaisesta perinteestä: kalsarikänneistä. Stereotyyppiseen suomalaiseen mielenmaisemaan perehtymätön keskieurooppalainen saattaa aluksi vieroksua ideaa yksin päihtymisestä puolipukeisena vailla mitään suunnitelmia ehostautua saati poistua asunnostaan. Koronapandemia on kuitenkin osoittanut, että mikäli olosuhteet ovat oikeat ja arki on riisuttu rutiineistaan, kalsarikännit alkavat kuulostaa lähestyttävämmältä tavalta viettää viikonloppua. Toimittajamme laittoivat itsensä likoon selvittääkseen mistä kalsarikänneissä on pohjimmiltaan kyse. Mitä ihmiset yksinään tekevät? Mitä he ajattelevat? Onko kalsarikänneissä mitään järkeä?

#1

Korona-ajan vähennettyä etelänmatkani nollaan, olen usein pyrkinyt säästämään rahaa valitsemalla juomakseni Gambinan ja niin päädyn tekemään nytkin. Aloitan kalsarikännini reilulla hörpyllä makunystyröitäni lähes täydellisellä makukombinaatiollaan hivelevästä Gambina-pullostani. Tai no niin reilun hörpyn, kun Gambinan kaltaisesta makuelämyksestä kehtaa kerralla ottaa. Näinkin yksinkertaisen testin aloittaminen ei kuitenkaan ollut aivan yhtä yksinkertaista, kuin voisi olettaa. Tarkoitukseni oli aloittaa testaus heti aamusta, mutta tyhjyyttä ammottava kalenterini onnistui kuitenkin pitämään minut niin kiireisenä, että pääsin aloittamaan vasta iltapäivällä. Lopulta kello 16:31 sateisena sunnuntai-iltapäivänä pääsen vihdoin aloittamaan sivistyneen juomistestini. Kalsarit jalassa totta kai!

Vaikka onkin vaikea keksiä kalsarit jalassa yksin kotona juomista paremmin suomalaisuuteen sopivaa tapaa, en ollut koskaan aikaisemmin vetänyt kalsarikännejä. En ollut koskaan edes oikein ajatellut kokeilevani kalsarikännejä, sillä aikaisemmin olin pitänyt yksin kotona juomista lähinnä surullisena alkoholistien harrastuksena ja alkoholin juomisen olevan sopivaa vain sosiaalisissa tilanteissa. Tämän jutun kirjoittaminen tarjosikin oivan tekosyyn kalsarikännien testaamiselle, sillä eihän journalismin nimissä yksin juominen voisi olla surullista. Pystyisin myös uskotella itselleni olevani aiempaa enemmän suomalainen kalsarikännien testaamisen jälkeen.

Suomalaisuuden ja journalismin nimissä toteuttamani testin aluksi päätin aloittaa Netflixistä Peaky Blindersin kolmannen kauden katsomisen ja jättää suunnittelemani filosofiset pohdinnat myöhemmäksi. Jakso toisensa jälkeen vaihtui kuitenkin seuraavan ja Gambinan kuvottava jälkimaku tuntui säilyvän suussa aina vain pidempään. Alun perin tarkoitukseni oli vain harrastaa sivistynyttä filosofista pohdintaa humalassa ja kehittää nerokkaita oivalluksia tätä juttua varten. Sen sijaan päädyin vain katsomaan Netflixiä jakso toisensa perään. En olisi ikinä uskonut pystyväni prokrastinoimaan humalassa.

Tarpeeksi prokrastinoituani päädyin kuitenkin lopulta lattialle meditoimaan ja tuijottamaan turkoosinsinistä kattolamppuani ihanan rauhallisen hiljaisuuden vallitessa pääni sisällä. Täydellisyyttä hipovan meditatiivisen tilan saavuttamisen lisäksi kokeiluni toisena kohokohtana voin ylpeänä kertoa pärjänneeni kokonaiset kolme tuntia pelkät bokserit jalassa, kunnes Medioman kylmyys lopulta vei voiton. Onnistuin myös nauttimaan Netflixistä lähes zombimaisessa tilassa. Normaalisti mukaansa tempaavat juonen käänteet eivät enää saanetkaan aikaan sykkeen ja vireystilan nousua. Juonenkäänteet eivät oikeastaan enää herättäneet minkäänlaisia tunteita ja jaksoista tuli yhtä monotonista puuroa, joiden katsominen kuitenkin säilyi jotenkin nautinnollisena.

Lopulta katsottuani tunti tolkulla samaa monotonista puuroa tajusin ymmärtäneeni kalsarikännit aivan väärin. Onnistuneisiin kalsarikänneihin kuuluu kaikista odotuksista luopuminen ja itsensä hyväksyminen (mitä ikinä nyt tarkoittavatkaan). Onnistuneille kalsarikänneille ei myöskään voi eikä kuulu asettaa tavoitteita. Tavoitteiden asettamisen takia en onnistunut saavuttamaan täysin autenttista kalsarikännikokemusta. Nyt käteen jäikin vain inho Gambinaa kohtaan, jonka kuvottavan maun tajuamisessa en jostain syystä aiemmin ollut onnistunut. Onneksi Alko on laajentanut valikoimiaan, eikä Gambina ole enää Alkon halvin tuote.

Arvosana: 2/5 (tulevaisuuden Alko-reissujen kuitenkin todennäköisen hinnannousun takia)

#2

Tässä päihdeaiheisessa numerossa Q-kautinen testaa kalsarikännit. Tutkailtuani erilaisia vaihtoehtoja olen juomavalinnassani päätynyt aitoon vuosikerta-aineeseen. Isäni thaimaasta ostama Mekhong-viskipullo on nimittäin lojunut keittiössä 15 vuotta. Sen sisältö ei ole kelvannut edes jäätelökoneen pakkasnesteeksi, koska sen todettiin tahrivan konetta liikaa. Asian eteen on tehtävä jotain, sillä suomalainen ei voi kaataa viinaa viemäriin, paitsi tullimies — ja sekin vain, jos joku on vahtimassa.

Ryhdyn tehtävään varsin vitkuttelevasti ja vastahakoisesti. Minua on varoitettu juoman kehnosta dokabilitysta. En myöskään pidä ajatuksesta juoda humalahakuisesti ilman, että kukaan ulkopuolinen voi todistaa siitä syntyvää komediaa. Tunnelma on heti totinen, sillä juominen alkaa kotitekoisella munatotilla. Sitten onkin aika siirtyä kunnon aineisiin.

Laimennan Mekhong-viskiä asiantuntijan ehdotuksesta thaimaalaisella M150-energiajuomalla. Ei maistu hyvältä laimennettunakaan. Maistuu oikeastaan sanoinkuvaamattoman hirveältä. Tätä suomalaiset turistit kuulemma nauttivat kolan kanssa jäillä. En kyllä taida hyvää kolajuomaa tällä pilata.

Tekisi mieli oksentaa jo muutaman ensikulauksen jälkeen. Jokainen soluni vastustaa juomista. Hampaita vihloo. Maha kipristelee ja levittää polttavia tuntemuksia pitkin kehoa. Virtsaan kuin hoitotasapainoton diabeetikko. Energiajuoman etiketin kolme sanaa kuvaavat tunnelmaa mainiosti: devotion, courage, sacrifice — niistä näissä kalsarikänneissä on kyse.

Suoritettuani erilaisia kokeiluja huomaan, että viina ja energiajuoma menevät paremmin alas erikseen kuin yhdessä. Kärsimyksessä on kuitenkin jotain kaunista, joten pitäydyn autenttisessa kombinaatiossa. Mitä en tekisikään journalismin vuoksi?

Kauneus perustunee lähinnä haasteeseen niellä tätä nestettä, joka tuo virtsa-assosiaatiot mieleen. En voi suositella kalsarikännejä kenellekään. Yksin juominen ei yksinkertaisesti ole kovinkaan hohdokasta. On parempi säästää humaltuminen ajalle, jolloin sen voi tehdä yhdessä.

Tyhjennettyäni viinapullon siirryn talon ruoanlaittoviinin jämiin: Kaiken Estate Malbec 2018. Etänä konsultoimieni kaverien vastusteluista huolimatta päätän lantrata sitäkin energiajuomalla. Never stop the madness. Yllättäen punkku maistuukin paremmalta energiajuomalla laimennettuna. Taidankin juoda kaiken.

Alkaa oksettaa. Pyrin säilyttämään neitsyyteni alkoholioksennusten suhteen, mutta pidän ämpäriä seuranani — ihan vain varmuuden vuoksi. Ehkä oksentaminen olisi sittenkin viisasta. Yökin lavuaarin äärellä, mutta mitään ei tule ulos. Enää en kykene pitäytymään säännössäni juoda yhtä paljon vettä kuin poistan kehostani. Onneksi nautin energiajuomia niin, etten voi noin vain nukkua tätä laskuhumalaa pois.

Lopulta tulee uni. Seuraa yksi aamuinen herätys vessahätään sekä vimmaisat vedenjuonnit. Tämän jälkeen saan nukuttua vielä viimeisen unisyklini. Sitten onkin vuorossa dagen efter. Tähän astisissa kokemuksissa hyvä puoli on ollut se, että kirjoittaminen on ollut helppoa: kännissä kun ei ole yhtä perfektionistinen. Nyt tilanne on toisin.

Toimittajalla on kova paikka. Miten kuvailisin krapulaa niitä harvoja lukijoita varten, jotka eivät ole sitä kokeneet? Päässä jomottaa, tyhjä maha kipristelee ja olo on edelleen oksettava. Omaolo-kyselyn täyttämällä pääsisin varmaankin koronatestiin. Olen kiitollinen itselleni siitä, että tankkasin koko edellisen illan vettä ja Acetiumia: muuten oireet olisivat todennäköisesti pahemmat.

Polttava tunne siellä, missä kuvittelee oman ruoansulatuskanavansa kulkevan, jatkuu koko päivän. Aivan kuin koko suolistoa närästäisi. Kysymys kuuluu, johtuuko tämä ensisijaisesti viinan määrästä vai laadusta. Oireet helpottavat vasta dagen efter dagen efterinä. Never kalsarikännit again.