Q-kautinen testaa

Olen hieman pettynyt. Uhrasin kokonaiset 70 minuuttia viikostani meditointiin, eikä elämäni mullistunut. En päässyt täysin eroon stressistä, en saavuttanut yli-inhimillistä keskittymiskykyä, enkä oppinut edes levitoimaan. Hmph. Eipä tullut minusta jokaiselle vastaantulijalle meditaation ilosanomaa jakavaa joogahippiä.

Meditaatiosta ei siis suureksi harmikseni ollutkaan ihmelääkkeeksi, ainakaan itselleni. Tietysti kyse voi olla vain siitä, etten täysin ymmärrä mistä meditaatiossa on kyse, sillä aivoni hämmentyvät meditaation käsitteen moninaisuudesta niin kuin monesta muustakin newagehörhöilyyn liittyvästä käsitteestä. Itse kuitenkin käsitän meditoinnin idean olevan sellaiseen mielentilaan pyrkiminen, missä ihminen on tietoinen ajatuksistaan ilman, että reagoi niihin mitenkään. Ideana on siis antaa mielen ikään kuin pulputa vapaasti ja antaa ajatusten vain mennä ja tulla. Tähän mielentilaan myös pyrin testatessani päivittäistä meditointia viikon ajan.

Tapoja meditatiivisen mielentilan saavuttamiseen on useita. Voi esimerkiksi keskittyä hengitykseensä, toistaa jotain mantraa tai kuunnella rauhoittavaa musiikkia maaten, istuen tai seisten. Itse koin toimivaksi heti ensimmäisenä kokeilemani tekniikan, jossa keskitän huomioni sisään- ja uloshengityksen väliseen siirtymään. Tätä tekniikka päädyinkin käyttämään koko viikon ajan. Kokeilin myös kerran rauhoittavan musiikin kuuntelua. Musiikkiin keskittyminen tosin tuntui aivan liian helpolta ehkä jopa vähän huijaamiselta, joten omantunnon kolkuttaessa päätin säästää huijaamisen vain etätentteihin ja jatkaa hengitykseeni keskittymistä.

Tulen varmasti jatkamaan päivittäistä täysin rehellistä meditointiani jatkossakin ja kirjoittamishetkellä olen jo onnistunut saamaan siitä joka-aamuisen tavan. 10 minuutin päivittäinen meditointi viikon ajan ei vaadi paljon, eikä maksa mitään. Suosittelen jokaiselle. Helpointa meditointi on aamulla venyttelyn, joogan tai miksi sitä kukin nyt haluaakaan kutsua jälkeen ennen ensimmäistäkään puhelimeen vilkaisua, jottei mieli pääsisi täyttymään ärsykkeistä. Meditointi rauhoittaa mukavasti ja oman kokemukseni mukaan meditoimalla voi tajuta ajatuksistaan jotain uutta, ehkä jopa tajuta elämän olevan perseestä aivan uudella tavalla.

Teksti: Pentti Pesonen

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826

Kämmenellä lepäävä kivi muistuttaa maidonvalkoista menneiden valtakuntien tornitaloa, jonkinlaista ala-asteen uskonnonkirjan Baabelin tornia. Tuttavani koukistaa rannettaan, ja valo kipuaa pitkin kiven suippenevaa kärkeä. Videopätkään on lisätty pieniä, näytön yläreunasta irtoavia sydämiä. Pikkusormen viereen on lisätty tekstiä. “Welcome home, dear <3”.

Miniatyyritorni on valkoinen seleniitti, Keijukoto-verkkokaupan mukaan “puhdas valontuoja”. Kiven kerrotaan puhdistavan yhtä lailla huonetilaa ja sen asukkaita “matalasti värähtelevältä energialta”. Angloamerikkalaisella keskustelupalstalla puolestaan neuvotaan asettamaan seleniitti jokaiseen oleskelutilan kulmaan. Näin maksimoidaan suojaava vaikutus, ja huoneilma kuulemma vapautuu negatiivisesta välittömästi. Luen lisää. Opin, että seleniitti on helppohoitoinen kaveri: se ei siedä vettä, mutta puhdistaa itse itsensä ja soveltuu muiden kivien voimien entisöimiseen. Kuvittelen päässäni huonekasvin ja matkalaturin risteytyksen.

Sosiaalisen median perusteella parantavat kristallit ovat saamassa jalansijaa milleniaalien pirstaleisessa yhtenäiskulttuurissa. Eräs seuraamani parikymppinen asettaa kristalleja täydenkuun aikaan makuuhuoneen ikkunalle. Toinen – uuspakanuutta harjoittava – puolestaan rakentaa nukkekodin kaltaisia alttareita juhlistaakseen pyhiä, joiden nimiä en edes yritä lausua. On vaikea sanoa, kuka rituaaleja harjoittaa puhtaasta uskosta ja kuka taas harrastus- ja estetiikkamielessä. Ulkopuolelta ainakin sivutoimiseen kiviharrastukseen vaikuttaa kytkeytyvän samanlainen vallitseva konsensus kuin astrologiameemien kulttuuriin. Pieni silmänisku, häivähdys ironiaa: merkki siitä, että paranemistarkoitukseen kristallia puristaessa operoidaan eri tasolla totuutta ja puhdassilmäistä uskoa kuin päänsärkyyn Panadolia napatessa. Saatan toisaalta myös tulkita väärin. Kun tähyilee vierasta ilmiötä ikkunan läpi, on sivullisen helppo kirjoittaa oma heijastuksensa lasissa osaksi tarinaa.

Oli miten oli, haluan vierailulle tähän maailmaan.

Minulle kerrotaan kivikaupasta aivan kaupungin ytimessä, arvotalon pohjakiinteistössä. Ensivierailu loppuu lyhyeen, sillä ulkopuolella jonottaa tusinan verran asiakkaita. Pika-arvioni mukaan kaikki ovat naispuolisia ja keski-iältään korkeintaan kahdenkymmenenkahden. Minun ei pitäisi yllättyä, mutta yllätyn silti. Mielikuvissani new age on harmaita nutturoita ja ponchoja, vyötäröä hipovia partoja ja kelttikoruja. On myönnettävä, että tämän kaupan demografiaan kuuluminen huojentaa, enkä tunne olevani enää yhtä vieraalla maaperällä skeptikon luonnostani huolimatta. Vilkaisen ovikylttiä: liike suljetaan alle puolen tunnin kuluttua. Lähden ystäväni kanssa levykauppaan.

Seuraavalla viikolla ajoitan vierailuni keskipäivälle lukiolaisia välttääkseni. Astelen ilokseni sisään liki tyhjään kauppaan. Ja – yhtäkkiä olen seitsenvuotias ja tutkimassa äitini koruhyllyä, niin ylitsevuotava näky lattiasta kattoon korukiviä sisältävä huone on. Valkoiset seinät, fraktaaleja ja värispektrejä. Kuulen olkani yli erään asiakkaan ja myyjän välisen keskustelun. Puheessa vilahtaa hyvinvointikivien hoito ja tunteiden sijainti kehossa. Joku koululainen saa mukaansa rohkeutta tuovan taskukiven. Tunnen sellaista sympatiaa, joka puristaa keuhkoja kiinni sydämeen. Muistan, kuinka lapsena halusin seurakseni tunturipöllön tai Universumien tomu -trilogiassa kuvatun daimonin. Nyt minäkin taidan haluta taskukiven.

Kassakone tulostaa kuitin, ja yhtäkkiä on oma vuoroni. Minua on neuvottu pyytämään luentaa, eräänlaista pikarituaalia, jossa tarvitsemani kivi selviää korua heiluttelemalla ja numeroita papattamalla. Kerron etunimeni. Koru vavahtelee. Myyjä pudistaa päätään: “Vielä ei ole mitään tarpeeksi hyvää sinulle. Odota kaksi viikkoa.”

Harvoin kauppareissu päättyy niin, että asiakasta neuvotaan lähtemään tyhjin käsin. Kokemuksessa on jotain hillitöntä. Samalla arjen maaginen realismi on kääntänyt jotain vinksalleen: kävelen putiikista poistuttuani monen korttelin verran täysin väärään suuntaan, todennäköisesti tyylipuhtaasta hämmennyksestä johtuen. Lähetän naurunsekaisen ääniviestin kiviseikkailun tuoreimmasta käänteestä. Sitten, kuin varkain, teen kalenteriini merkinnän kahden viikon päähän.

Lapsena en osannut uskoa joulupukkiin. Samankaltaisen mentaliteetin vallassa luen nyt ametisteista ja kruunuchakrasta, heilureista ja merisuolapuhdistuksesta. Kysyn neuvoa kristallikaupan etikettiin minut perehdyttäneeltä ystävältäni. Vastaus tulee silmänräpäyksessä. “Siis en mä oikeesti usko tohon yhtään lmao, ne on vaan hauskoja kiviä mulle”.

Me skeptikot pohdimme tovin, mikä saa meidät palaamaan tiikerinsilmien ja fluoriittien äärelle. Osittain kyseessä lienee sama inhimillinen itseriittoisuus, joka tekee nettitestien täyttämisestä niin kovin miellyttävää. On mukava saada räätälöityjä, “objektiivisia” arvioita oman identiteetin perimmäisestä ytimestä. Oli kyseessä iltapäivälehden “Kuka suomalaisjulkkis on juhannusheilasi?”-testi tai käteen ojennettu fluoriitti, jollain tavalla tuntee kysyneensä kuka on – ja saaneensa siihen vastauksen. Ja auttaahan pikkuesineen näpertely lisäksi keskittymään, kuten kaikki fidget spinnerin nelisen vuotta sitten ostaneet tietävät. En mene vannomaan, että matalan taajuuden energiavärähtelyllä olisi osuutta asiaan.

Teksti: Theo Kuoppa

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826

Suomalainen maailmanmatkaaja kertoo mielellään hostellin baarissa tapaamilleen uusille ystäville perisuomalaisesta perinteestä: kalsarikänneistä. Stereotyyppiseen suomalaiseen mielenmaisemaan perehtymätön keskieurooppalainen saattaa aluksi vieroksua ideaa yksin päihtymisestä puolipukeisena vailla mitään suunnitelmia ehostautua saati poistua asunnostaan. Koronapandemia on kuitenkin osoittanut, että mikäli olosuhteet ovat oikeat ja arki on riisuttu rutiineistaan, kalsarikännit alkavat kuulostaa lähestyttävämmältä tavalta viettää viikonloppua. Toimittajamme laittoivat itsensä likoon selvittääkseen mistä kalsarikänneissä on pohjimmiltaan kyse. Mitä ihmiset yksinään tekevät? Mitä he ajattelevat? Onko kalsarikänneissä mitään järkeä?

#1

Korona-ajan vähennettyä etelänmatkani nollaan, olen usein pyrkinyt säästämään rahaa valitsemalla juomakseni Gambinan ja niin päädyn tekemään nytkin. Aloitan kalsarikännini reilulla hörpyllä makunystyröitäni lähes täydellisellä makukombinaatiollaan hivelevästä Gambina-pullostani. Tai no niin reilun hörpyn, kun Gambinan kaltaisesta makuelämyksestä kehtaa kerralla ottaa. Näinkin yksinkertaisen testin aloittaminen ei kuitenkaan ollut aivan yhtä yksinkertaista, kuin voisi olettaa. Tarkoitukseni oli aloittaa testaus heti aamusta, mutta tyhjyyttä ammottava kalenterini onnistui kuitenkin pitämään minut niin kiireisenä, että pääsin aloittamaan vasta iltapäivällä. Lopulta kello 16:31 sateisena sunnuntai-iltapäivänä pääsen vihdoin aloittamaan sivistyneen juomistestini. Kalsarit jalassa totta kai!

Vaikka onkin vaikea keksiä kalsarit jalassa yksin kotona juomista paremmin suomalaisuuteen sopivaa tapaa, en ollut koskaan aikaisemmin vetänyt kalsarikännejä. En ollut koskaan edes oikein ajatellut kokeilevani kalsarikännejä, sillä aikaisemmin olin pitänyt yksin kotona juomista lähinnä surullisena alkoholistien harrastuksena ja alkoholin juomisen olevan sopivaa vain sosiaalisissa tilanteissa. Tämän jutun kirjoittaminen tarjosikin oivan tekosyyn kalsarikännien testaamiselle, sillä eihän journalismin nimissä yksin juominen voisi olla surullista. Pystyisin myös uskotella itselleni olevani aiempaa enemmän suomalainen kalsarikännien testaamisen jälkeen.

Suomalaisuuden ja journalismin nimissä toteuttamani testin aluksi päätin aloittaa Netflixistä Peaky Blindersin kolmannen kauden katsomisen ja jättää suunnittelemani filosofiset pohdinnat myöhemmäksi. Jakso toisensa jälkeen vaihtui kuitenkin seuraavan ja Gambinan kuvottava jälkimaku tuntui säilyvän suussa aina vain pidempään. Alun perin tarkoitukseni oli vain harrastaa sivistynyttä filosofista pohdintaa humalassa ja kehittää nerokkaita oivalluksia tätä juttua varten. Sen sijaan päädyin vain katsomaan Netflixiä jakso toisensa perään. En olisi ikinä uskonut pystyväni prokrastinoimaan humalassa.

Tarpeeksi prokrastinoituani päädyin kuitenkin lopulta lattialle meditoimaan ja tuijottamaan turkoosinsinistä kattolamppuani ihanan rauhallisen hiljaisuuden vallitessa pääni sisällä. Täydellisyyttä hipovan meditatiivisen tilan saavuttamisen lisäksi kokeiluni toisena kohokohtana voin ylpeänä kertoa pärjänneeni kokonaiset kolme tuntia pelkät bokserit jalassa, kunnes Medioman kylmyys lopulta vei voiton. Onnistuin myös nauttimaan Netflixistä lähes zombimaisessa tilassa. Normaalisti mukaansa tempaavat juonen käänteet eivät enää saanetkaan aikaan sykkeen ja vireystilan nousua. Juonenkäänteet eivät oikeastaan enää herättäneet minkäänlaisia tunteita ja jaksoista tuli yhtä monotonista puuroa, joiden katsominen kuitenkin säilyi jotenkin nautinnollisena.

Lopulta katsottuani tunti tolkulla samaa monotonista puuroa tajusin ymmärtäneeni kalsarikännit aivan väärin. Onnistuneisiin kalsarikänneihin kuuluu kaikista odotuksista luopuminen ja itsensä hyväksyminen (mitä ikinä nyt tarkoittavatkaan). Onnistuneille kalsarikänneille ei myöskään voi eikä kuulu asettaa tavoitteita. Tavoitteiden asettamisen takia en onnistunut saavuttamaan täysin autenttista kalsarikännikokemusta. Nyt käteen jäikin vain inho Gambinaa kohtaan, jonka kuvottavan maun tajuamisessa en jostain syystä aiemmin ollut onnistunut. Onneksi Alko on laajentanut valikoimiaan, eikä Gambina ole enää Alkon halvin tuote.

Arvosana: 2/5 (tulevaisuuden Alko-reissujen kuitenkin todennäköisen hinnannousun takia)

#2

Tässä päihdeaiheisessa numerossa Q-kautinen testaa kalsarikännit. Tutkailtuani erilaisia vaihtoehtoja olen juomavalinnassani päätynyt aitoon vuosikerta-aineeseen. Isäni thaimaasta ostama Mekhong-viskipullo on nimittäin lojunut keittiössä 15 vuotta. Sen sisältö ei ole kelvannut edes jäätelökoneen pakkasnesteeksi, koska sen todettiin tahrivan konetta liikaa. Asian eteen on tehtävä jotain, sillä suomalainen ei voi kaataa viinaa viemäriin, paitsi tullimies — ja sekin vain, jos joku on vahtimassa.

Ryhdyn tehtävään varsin vitkuttelevasti ja vastahakoisesti. Minua on varoitettu juoman kehnosta dokabilitysta. En myöskään pidä ajatuksesta juoda humalahakuisesti ilman, että kukaan ulkopuolinen voi todistaa siitä syntyvää komediaa. Tunnelma on heti totinen, sillä juominen alkaa kotitekoisella munatotilla. Sitten onkin aika siirtyä kunnon aineisiin.

Laimennan Mekhong-viskiä asiantuntijan ehdotuksesta thaimaalaisella M150-energiajuomalla. Ei maistu hyvältä laimennettunakaan. Maistuu oikeastaan sanoinkuvaamattoman hirveältä. Tätä suomalaiset turistit kuulemma nauttivat kolan kanssa jäillä. En kyllä taida hyvää kolajuomaa tällä pilata.

Tekisi mieli oksentaa jo muutaman ensikulauksen jälkeen. Jokainen soluni vastustaa juomista. Hampaita vihloo. Maha kipristelee ja levittää polttavia tuntemuksia pitkin kehoa. Virtsaan kuin hoitotasapainoton diabeetikko. Energiajuoman etiketin kolme sanaa kuvaavat tunnelmaa mainiosti: devotion, courage, sacrifice — niistä näissä kalsarikänneissä on kyse.

Suoritettuani erilaisia kokeiluja huomaan, että viina ja energiajuoma menevät paremmin alas erikseen kuin yhdessä. Kärsimyksessä on kuitenkin jotain kaunista, joten pitäydyn autenttisessa kombinaatiossa. Mitä en tekisikään journalismin vuoksi?

Kauneus perustunee lähinnä haasteeseen niellä tätä nestettä, joka tuo virtsa-assosiaatiot mieleen. En voi suositella kalsarikännejä kenellekään. Yksin juominen ei yksinkertaisesti ole kovinkaan hohdokasta. On parempi säästää humaltuminen ajalle, jolloin sen voi tehdä yhdessä.

Tyhjennettyäni viinapullon siirryn talon ruoanlaittoviinin jämiin: Kaiken Estate Malbec 2018. Etänä konsultoimieni kaverien vastusteluista huolimatta päätän lantrata sitäkin energiajuomalla. Never stop the madness. Yllättäen punkku maistuukin paremmalta energiajuomalla laimennettuna. Taidankin juoda kaiken.

Alkaa oksettaa. Pyrin säilyttämään neitsyyteni alkoholioksennusten suhteen, mutta pidän ämpäriä seuranani — ihan vain varmuuden vuoksi. Ehkä oksentaminen olisi sittenkin viisasta. Yökin lavuaarin äärellä, mutta mitään ei tule ulos. Enää en kykene pitäytymään säännössäni juoda yhtä paljon vettä kuin poistan kehostani. Onneksi nautin energiajuomia niin, etten voi noin vain nukkua tätä laskuhumalaa pois.

Lopulta tulee uni. Seuraa yksi aamuinen herätys vessahätään sekä vimmaisat vedenjuonnit. Tämän jälkeen saan nukuttua vielä viimeisen unisyklini. Sitten onkin vuorossa dagen efter. Tähän astisissa kokemuksissa hyvä puoli on ollut se, että kirjoittaminen on ollut helppoa: kännissä kun ei ole yhtä perfektionistinen. Nyt tilanne on toisin.

Toimittajalla on kova paikka. Miten kuvailisin krapulaa niitä harvoja lukijoita varten, jotka eivät ole sitä kokeneet? Päässä jomottaa, tyhjä maha kipristelee ja olo on edelleen oksettava. Omaolo-kyselyn täyttämällä pääsisin varmaankin koronatestiin. Olen kiitollinen itselleni siitä, että tankkasin koko edellisen illan vettä ja Acetiumia: muuten oireet olisivat todennäköisesti pahemmat.

Polttava tunne siellä, missä kuvittelee oman ruoansulatuskanavansa kulkevan, jatkuu koko päivän. Aivan kuin koko suolistoa närästäisi. Kysymys kuuluu, johtuuko tämä ensisijaisesti viinan määrästä vai laadusta. Oireet helpottavat vasta dagen efter dagen efterinä. Never kalsarikännit again.

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826

Q-kautisen lukijoilla oli mahdollisuus ehdottaa ja äänestää raadin testattavaksi BÄNGEREITÄ. Vaikka bängerin määritelmä onkin melko hatara ja subjektiivinen, kaikkia bängereitä yhdistää tunnistettavuus, jorattavuus ja tunnelman nostatus. Bängerit pyrittiin testaamaan mahdollisimman autenttisessa ympäristössä valjastamalla makuuhuone diskolamppujen valaisemaksi tanssilattiaksi, jossa toimittajat pääsivät kuittaamaan vuoden aikana kertyneitä biletysvelkojaan.

Darude – Sandstorm (13 ääntä)

Jos tanssilattia alkaa näyttää elottomalta, eikä mikään tunnu nostattavan tunnelmaa, voi DJ aina viimeisenä oljenkortenaan turvautua Sandstormiin. Eihän tämän tahtiin voi olla reivaamatta! Intro antaa aikaa latautua juuri sopivasti ja kaikkien tunnistaman dropin kohdalla energian voi antaa estottomasti purkautua. Rehellistä riehumista ei tarvitse hävetä, sillä Sandstormin soidessa voi olla varma ettei jää riehuessaan ainoaksi. Intensiivisen alun jälkeen tanssijoille suodaan pieni tauko, jonka aikana ehtii pyyhkiä hikeä, riisua vaatekerroksia ja valmistautua eeppiseen finaaliin. Tämän bängerin kuuleminen ei ole tavatona ulkomaillakaan, jolloin suomalaiselle tarjoutuu oiva tilaisuus small talkille: ”This song is from Finland!” Biisiin kuuluu siis myös kansallistuntoa nostattava elementti. Eläytyminen on vaikeampaa koska sanoja tähän bängeriin ei ole mahtunut. Koreografioiden sovittelukin on haastavaa. Kysessä on ennen kaikkea reivibiisi, joka sopii bileisiin kuin bileisiin eikä jätä kylmäksi.

”Sandstorm on bängereiden makaronilaatikko!”

Bomfunk MC’s – Freestyler (20 ääntä)

Freestyler lukeutuu niihin biiseihin, jotka tunnistaa erehtymättömästi jo sekunnissa. Mieleen palaa ikoninen musiikkivideo metroineen, verkkapukuineen ja breakdanceineen. Biisi lähtee käyntiin kovin verkkaisesti ja pitkähkön intron aikana raati ehti jo kyseenalaistaa Freestylerin bängeriyden. Pitkä odotus kuitenkin palkitaan ja yhtäkkiä biisi tempaisee mukaansa. Lantio alkaa keinahdella kuin itsestään. Mukanalaulamiseen kuuluu olennaisena osana tuima ja uhoava ilme, vaikkei biisin sanoja kukaan oikeasti osaakaan. Epämääräisellä suunpieksännällä ja käsillä villisti viitotuilla yo-yo eleillä pääse kuitenki pitkälle ja joskus ”rock the microphone” lainikin saattaa osua kohdilleen. Paikka paikoin biisi tuntuu hapottavan pitkältä, mutta kertsin jälkeinen riffi on niin timanttinen, että se palauttaa tanssilattian uskon Freestyleriin suvantovaiheiden välissä. Biisin loppu on bängerille melko antiklimaattinen ja viimeisten sävelten soljuessa alkaa tuntua siltä, että on parasta pyörähtää baaritiskin kautta. Bomfunk MC’s on nahjistunut ajan hampaissa, mutta raati on silti vakuuttunut biisin ikonisuudesta ja se tulee ehdottomasti säilyttää osana soittolistoja!

Sash! – Ecuador (21 ääntä)

Top-listan vanhin bängeri on julkaistu vuonna 1997 ja saa taatusti boomerinkin nuortumaan takaisin eurodancen kulta-aikojen huumaan. Tämä biisi on totuttu kuulemaan myös osana Swag Alertin soittolistoja, joten virallisen bängeri-leiman se on jo itselleen lunastanut. Ecuador starttaa yllätysmomenttia hyödyntäen kun biisin avaava karjahdus virittää juhlijat varoittamatta varpailleen, jonka jälkeen riffiä onkin helpompi mölistä ääneen. Ja tämä jos jokin onkin tuttu riffi! Biisin edetessä espanjankieliset huudahdukset nostattavat tunnelmaa ja niiden myötä tanssahdusten kirjoon voi varovasti yhdistellä huonosti harjoiteltuja samba-askeleita. Toisaalta biisin tahtiin on myös mukava vain hiukan hytkytellä menemään juomaansa kaksin käsin turvautuen. Laskuhumalaistenkin on siis helppo pysyä tämän bängerin tahdissa. Ecuador sortuu vähän itsensä toistamiseen, joten jos huomaat ihastuksesi tylsistyvän tanssilattialla, niin tämän biisin aikana voi olla hyvä aika pohtia ääneen milloinkohan viimeinen bussi lähtee? Joka tapauksessa Ecuador on tasapaksu bängeri. Alkuperäisestä raadin testaamasta studioversiosta kuitenkin puuttui Swag Alert -vibe, joka laski pisteitä. Ollaan selvästi totuttu liian hyvälle.

Toimitus suosittelee kuunneltavaksi myös suomenkielistä cover-versiota: Lokarytmi – Riäkkylä

Antti Tuisku – Hyökyaalto (28 ääntä)

Vaikka Hyökyaalto onkin raadille valituista biiseistä tuorein (tosin jo 10 vuotta vanha tämäkin), se herättää kaikista voimakkaimmin nostalgian tuntemuksia. Sukupolven yhteenkuuluvuus on käsin kosketeltavaa tämän rallin kerätessä tanssilattialle myös siellä harvemmin tavattavia kasvoja. Alun lyhyt ja hento intro antaa juuri sopivasti aikaa napata ystävää kädestä ja rynnätä hymyilevien ihmisten täyttämällä tanssilattialle. Nopeasti Hyökyaalto räjähtää käyntiin täyttäen juhlijan voimakkaalla nuoruuden tunnolla. Ensimmäisen säkeistön tahtiin on hyvä verrytellä äänihuuliaan rennosti liikahdellen ja käsiään levitellen. Bängerilupaus lunastetaan viimeistään kertosäkeessä, joka saa tanssilattian hyppimään ylös ja alas. C-osassa reivaajille tarjotaan pieni herkkien katseiden kyllästämä hengähdystauko, jonka jälkeen biisi vielä kerran nappaa tanssijan pyörteisiinsä ja Hyökyaalto saavuttaa kliimaksinsa. Laulun sanat on vuosienkin jälkeen helppo palauttaa muistin syövereistä, joten kappale soveltuu erinomaisesti myös yhteislaulettavaksi karaokebängeriksi. Monelle voi olla haastavaa kiristää äänihuulensa Antti Tuiskun ylärekistereihin, joten selväpäisille ei välttämättä ole luvassa kovin kaunista kuunneltavaa, mutta fiiliksestähän tässä on ennen kaikkea kyse! Hyökyaalto on koskettava ja herkkä bängeri, ja siitä tulee mieleen elokuvan onnellinen loppu. Sopii erityisen hyvin juhlien pikkutunneille.

Akcent – Kylie (60 ääntä)

Ainakin gammojen keskuudessa vallitsee konsensus siitä, että Kylie on lääkisbilehittien kruunaamaton kuningas, joten raadin ennakko-odotukset olivat korkealla. Kaikki vienoimmatkin epäilykset biisin bängeripotentiaalista hälvenevät kuitenkin heti ensimmäisten sävelten raikuessa eetteriin ja niiden sykettänostattavan rytmin mukaan pääsee välittömästi. Kylien build-up on toteutettu täydellisyyttä hipoen, eikä se päästä missään vaiheessa otteestaan. Juuri kun luulet, että se loppuu, se ei lopukaan vaan meno sen kuin yltyy, eikä biisin toivo koskaan päätyvän. Tästä biisistä raati ei onnistunut löytämään ensimmäistäkään bängeriyttä horjuttavaa tekijää. Se on tasapainoinen kokonaisuus, joka sopii soitettavaksi mihin aikaan bileitä tahansa ja useamminkin kuin kerran illan aikana. Sääliksi käy soittolistan seuraavaa biisiä. Kylie on todellakin BÄNGERI!

Jos päädyt vuosikurssisitseille gammojen kanssa, saatat myös oppia kertosäkeeseen taiteillun koreografian!

TUOMIO

Sandstrom 3.5/5
Freestyler 3.5/5
Ecuador 2.9/5
Hyökyaalto 4.0/5
Kylie BÄNGERI/5

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826

Jos IMDb top -lista on plärätty läpi, kofeiini alkanut maistua liian hyvältä ja aamu-tv oikeasti vaikuttaa katsomisen arvoiselta, on tullut korkea aika pysähtyä ja palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, joita Jonnetkaan eivät muista.

Olitko sinäkin yksi niistä lapsista Makuunin hyllyjen välissä, joka hartaasti odotti vuoroaan saada valita illan elokuva? Vai olitko se lapsi, joka oli aina arkisin kellon lyödessä viisi valmiina television ääressä odottamassa tiedät-kyllä-minkä alkamista? Muistatko Eilan, entäs Morson, Myyrän tai Pelle Hermannin? Tai sen pelottavan taidemuseolastenohjelman, jossa oli se outo tunnari? Osasitko Muumit-biisin sanoineen ulkoa? Entä jaksoitko ikinä kuunnella Kylli-tätiä? Ja oletko nyt ihan varma, että täytit sen Pointzin liikuntapäiväkirjan täysin todenmukaisesti?

Q-kautisen toimitus on ottanut teitä lukijoita varten vastaan jättiläismäisen haasteen ja päättänyt empiirisen tutkimuksen muodossa selvittää, onko valituista suosikkilastenohjelmista ja -elokuvista yksikään vielä kykenevä naurattamaan, itkettämään tai innostuttamaan samalla tavalla kuin silloin aikoinaan. Kaiva siis esille oma lapsenmielisyytesi, nappaa kaapista Lauantai-pussi ja Muumi-limu, ota hyvä asento, valitse jokin Q:n testaamista vaihtoehdoista ja valmistaudu kaikkien aikojen nostalgiapärinöihin!

Maikki ja pelottava Pontso

Maikki, taas leikkimaan piirsi liidullaan… Voi juukelis puukelis!

Itselleni Maikki-maassa 2000-luvun alussa seikkailleet Maikki, pelottava Pontso ja Helmeri Hokso ovat hyvinkin tuttuja, sillä lähes koko ala-asteikäni ajan (huomatkaa: tein tätä vielä kuudesluokkalaisena) tallustelin viikonloppuisin naapurikadulla asuvien isovanhempieni luo katselemaan ukkini videokasetille nauhoittamia Maikki-jaksoja ja syömään mummoni tekemiä lettuja. Vaikka jaksot oli jo katsottu moneen kertaan, jaksoivat ne jostain syystä aina, iästä riippumatta, viihdyttää ja naurattaa. Kysymys kuuluukin, onko kanadalaispiirrossarja vielä näin reilun kahdekymmenen vuoden iässä kykenevä samaan!

Aloitan jaksojen etsinnän Yle Areenasta siinä kuitenkaan onnistumatta. Onnekseni jaksoja löytyy muista netin videopalveluista, ja Areenakin lupailee sivuillaan, että jaksoja tulisi nähtäville toukokuun puolivälistä alkaen. Video on 21 minuuttia pitkä ja näyttää sisältävän kolme erillistä tarinaa. Tämä tarkoittaa siis seitsemän minuutin pituisia rupeamia – juuri sopivia pienen lapsen tai malttamattoman nuoren aikuisen makuun!

Alkutunnari on tuttu ja yhtä tarttuva kuin 5-vuotiaanakin. Pakko myöntää, etten muistanut ohjelman soundtrackin olevan näinkin laadukas: koko jakson ajan musiikki on jopa jazzahtavaa, ja seasta voi löytää vaikka kuinka monia vaskipuhaltimia ja rumpuja. Erityismaininta erittäin taitavalle pianistille! Keskittymiseni jakson juonesta herpaantuu äkkiä, kun musiikin kuuntelu vie mukanaan.

Positiivinen yllätys on se, ettei kukaan ääninäyttelijöistä ole edelleenkään tuttu. Asetin nimittäin ennen jakson katsomista hypoteesin, että tutut kasvot vaikkapa Helmeri-porsaan äänen takaa voisivat pilata katselukokemuksen. Mutta näin ei päässyt käymään! Dubbaus on laadultaan hyvää, voittaa mennen tullen Agapio Racing Teamin legendaariseksikin muodostuneet My Little Pony -tunnarit ja Digimon-ääniraidat.

Kokonaisuudessaan ohjelma oli hyvinkin viihdyttävä, tosin jokseenkin eri näkökulmasta. Lapsenmielistä Q-toimittajaa se jopa myös nauratti. Hahmot olivat sellaisia kuin muistelinkin: näsäviisas Helmeri pelkäsi käärmeitä ja asui loputtomasti neliömetrejä omaavassa laatikossaan, hieman hömelöllä Pontsolla oli aina nälkä ja viisas Maikki löysi aina ratkaisun joka ongelmaan! Ohjelmaa katsoessa tuntui jopa siltä, että Pontso ja Helmeri ovat Maikin mielikuvituskavereita. Maikki taisi jopa itse piirtää Maikki-maan alkutunnarissa paperille?

Suosittelen ohjelmaa jokaiselle hieman lapseksi heittäytymiseen kykenevälle ja itseironiaa rakastavalle lääkisläiselle, joka arvostaa lyhyyttä ja ytimekkyyttä tai hyvää musiikkia. Jaksoja voi katsoa tylsyyden iskiessä vaikkapa kaverin tai kumppanin kanssa tai vaikkapa yksin aamupalapöydässä sen iänikuisen Aamu-tv:n sijasta.

Arvosana: 4,5/5

Ria Holstein

Olipa kerran elämä

Esikoulussa minulle ostettiin Olipa kerran elämä -videokokoelma Anttilasta. Tämä kattava pikakurssi valoikin sitten kivijalan lääketieteelliselle yleistuntemukselleni vuosikausiksi. Muistikuvissani sarjalla on viisitoista vuotta myöhemminkin myyttisiä piirteitä. Listaan vaikuttavimmat muistot paperille. Niitä on kolme:

1) Joka jakson avaa tyylitelty, aavistuksen groteski animaatio yhteen sulautuvasta alastomasta parista. Lihasta tehtynä Aurinkona he nousevat taivaalle hilpeän tunnuskappaleen tahtiin. Maahan sataa ihmisvauvoja.

2) Päähenkilönä ja sarjan tapahtumapaikkana toimiva poika taisi saada kuulovaurion korvaa käsittelevässä jaksossa. Voisin vannoa, että melulle hän altistui rock-konsertissa tai jossain vastaavassa paheen pesässä. Varma en kuitenkaan ole, sillä hahmo oli muistikuvissani jopa piinallisen tervehenkinen ja säntillinen.

3) Vanhenemista käsittelevässä teemajaksossa päähenkilö on elämänsä ehtoopuolella. Ennen salamannopeasti viestejä vieneet solut raahustavat nyt autioita käytäviä pitkin. En muista, päättyykö jakso kuolemaan. En muista, mainitaanko koko sanaa.

Seuraa tiedonhakutauko. Kuten muistelin, Olipa kerran elämä on ranskalaista tuotantoa: alkuperäinen nimi on sanatarkasti käännöstä vastaava Il était une fois… la vie. Valitsen parinkymmenen jakson tarjonnasta minuun syvimmin vaikuttaneen osan. Nimi on mielikuvituksellisesti “Osa 12: Korva”.

Ensimmäinen jakso ei ole lainkaan hullumpaa katsottavaa. Keittiöpedagogin näkökulmasta opetuspuoli on liitetty dialogiin nerokkaasti. Lähtökohtana lienee, että ruudun eteen istutettu perheen pienin on biologian tuntemukseltaan tabula rasa. Jakso alkaakin maltillisesti: pianoläksyjen ääniaallot väreilevät korvakäytävään, ja kertojaääni toteaa korvan olevan kuuloelin. Toisaalta kahdeksas aivohermo mainitaan sivulauseessa, ja natriumionit nähdään marssilla kanaviensa läpi. Muistan yhtäkkiä yläastetuttavani, joka selvisi omien sanojensa mukaan useammastakin kokeesta Olipa kerran elämä primaarilähteenään. Toimisikohan sama strategia vappuviikon Hermoston tentissä?

Kuten jokainen Agapio Racing Team -yhtiön Digimon-dubbauksia lapsena todistanut tietää kertoa, suomennoksen luokattomuus korreloi tietyn pisteen jälkeen suoraan lastenohjelman viihdearvon kanssa. Olipa kerran elämä ei – ehkä pettymyksekseni, pakko myöntää – kilpaile so bad it’s good -kategoriassa ensinkään. Erityisen nautinnollista kuunneltavaa on sarjan kertojaääni, jonka lukemana kuuntelisin äänikirjan vaikka kenkätalkin historiasta. Toisaalta tahatonta komiikkaakin löytyy: muistan jo lapsena ihmetelleeni, miksi parrakkaan professorin suu liikkuu välillä kolmekin sekuntia lauseen loppumisen jälkeen.

Ilokseni kuulovauriokohtaus löytyy. Hetken ajan kuvataan atonaalista konsertti-infernoa, jossa korvan aistinsolut murenevat tomuksi. Kuulijana tosin oli nimetön sivuhenkilö, ei muistikuvieni koulupoika. Hämmentävä sivuhuomio on, että lääkärinä toimii makroskooppinen versio kehon “komentosillalla” hääräävästä, omaan partaansa pukeutuneesta professorista. Patogeenit muistuttavat myös kasvonpiirteiltään kummasti niitä huligaaneja, jotka eräässä makrotason kohtauksessa kaahailevat ylinopeutta. Ja välillä päähenkilön pikkuversio lentelee kapselinmuotoisella aluksella ihmiskokoisen itsensä verisuonissa… Ajattelen venäläisen kirjakaupan maatuskoita, jotka hymyilevät itsensä sisällä, ja kerroksia on ehkä kaksi, ehkä viisikymmentä, ehkä järjenvastaisella tasollakin vielä yksi lisää. Päätäni alkaa särkeä.

Arvosana: 5/5

Theo Kuoppa

Muumilaakson tarinoita – vanha vs uusi dubbaus

Jos minulta kysyttäisiin lapsuuden ajan televisio-ohjelmasuosikkia, olisi vastaus selvä: Muumilaakson tarinoita. Kyseinen sarja oli iso osa lapsuuttani. En valehtele, kun sanon, että olen nähnyt jokaisen jakson varmasti useampaan kertaan. Muumien seikkailut ovat tavallaan myös yhdistäneet minua ja sisaruksiani, sillä melko suurista ikäeroista huolimatta olemme kaikki katsoneet Muumeja. Joku meistä saattaa nykyäänkin välillä heittää keskustelun sekaan ohjelmasta tutun lausahduksen tai muita ohjelmasta inspiraationsa saaneita vitsejä. Jopa vanhempamme ovat oppineet monia repliikkejä ulkoa.

On sanomattakin selvää, että minulle on lapsena muodostunut tunneside näihin televisiossa seikkaileviin sympaattisiin satuhahmoihin ja samalla myös niiden ääniin (enkä usko olevani tässä asiassa yksin). Olikin mielenkiintoista, kun vuonna 2017 uutisoitiin, että tämä rakastettu legendaarinen animaatiosarja palaa ruutuun, tällä kertaa MTV:llä, ja samalla se uudistuu. Muutokset olivat monilta osin perusteltuja – käsikirjoituksesta poistettiin esimerkiksi joitakin liian rajuilta kuulostavia haukkumasanoja ja sukupuolittuneita ilmauksia. Samalla kuitenkin hahmot saivat uudet äänet, mikä herätti tunteita suuntaan jos toiseen. Voiko Pikku Myy olla Pikku Myy ilman Elina Saloa? Voiko kukaan olla yhtä lempeän kuuloinen Muumimamma kuin Ulla Tapaninen? Sen haluan ehdottomasti selvittää. Toisaalta minua kiinnostaa, onko kieltä nykyaikaistettu paljonkin (myönnettäköön, että järkytyin hieman, kun kuulin, että legendaarinen vaapukkamehu on uudessa dubbauksessa vadelmamehua).

Tämän jutun kirjoittaminen antaa mainion mahdollisuuden palata vuosien tauon jälkeen vanhan suosikkisarjani pariin. Päätän katsoa saman jakson vanhaa ja uutta versiota – rinnakkain kohtaus kohtaukselta. Näin vertailu onnistuisi varmasti parhaiten.

Valikoin syyniini ohjelman ihka ensimmäisen jakson, jossa nähdään ja kuullaan useimpia sarjan tärkeimmistä hahmoista. Jakso kuuluu myös omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Jaksossa muumit heräilevät talviuniltaan ja löytävät mystisen silinterihatun, mistä seuraa lopulta (muutamien käänteiden kautta) Muumipeikon muodonmuutos täysin tunnistamattoman näköiseksi hahmoksi.

Laitetaan pyörimään. Hetkeksi mieleni valtaa kotoisa ja ihanan nostalginen tunne. Sitten alkaa melkein jännittää. Uusien ääninäyttelijöiden nimet vilahtelevat ruudussa intron aikana. Alku lähtee hyvin käyntiin Muumipeikon herätessä ihanaan kevääseen. Hyvin pian alkaa kuitenkin uudessa versiossa tapahtua. Melkein heti kättelyssä joudun kokemaan pettymyksen: yksi kaikkien aikojen suosikkirepliikeistäni on poistettu. Vanhassa versiossa juuri sängystä noussut Muumipeikko kohtaa portaikossa myös vastikään heränneen Pikku Myyn. Myy on herännyt Muumipeikon huutoon ja kertoo tälle ainutlaatuisesta unestaan: ”Näin juuri unta, että asuin vesimelonissa.” Tämä legendaarinen repliikki sen sijaan korvautuu uudessa versiossa alkuperäiseen nähden melko tylsällä toteamuksella: ”Sinä kuitenkin herätit minut juuri, kun näin mahtavaa unta.”

Yleisesti jaksossa uusi käsikirjoitus kunnioittaa kyllä hyvin edeltäjäänsä. Joissakin kohdissa tosin huomaan, että repliikkien sävy on usein hieman laimeampi ja kiltimpi verrattuna alkuperäisiin. Välillä varsinainen viestikin muuttuu. Esimerkiksi kun Niiskuneiti kertoo Niiskun haaveilevan lentohärvelin rakentamisesta, kuittaa alkuperäisessä dubbauksessa Muumipeikko tämän toteamalla, että ”aina voi haaveilla”. Uudessa ääniraidassa Muumipeikon repliikki sen sijaan kuuluu: ”Haaveilu on mukavaa.”

Jakson loppu saa hieman yllättäen kulmakarvani kohoamaan. Puhun kohtauksesta, jossa piiloleikin ja siitä seuranneen taikurin hattuun piiloutumisen takia muodonmuutoksen kokenut Muumipeikko yrittää vakuuttaa Muumimammalle olevansa tämän poika. Alkuperäisessä dubbauksessa Muumimamma ei kertaakaan kyseenalaista edessään seisovaa hahmoa. Hän vain kuuntelee ja lohduttaa tuota silminnähden panikoivaa olentoa. Uudessa käsikirjoituksessa Muumimamma taas kysyy: ”Kuka ihme hän on?” Ja perään: ”Et ollenkaan näytä Muumipeikolta.” Pian hän sanoo kiihtyneelle pojalleen: ”Rauhoitutaanpas vähän. Meluaminen ei auta. Jos todella olet Muumipeikko, niin kaikki järjestyy kyllä.” Vanhan dubbauksen vastaavan kohdan repliikki on taas sävyltään erilainen, lempeämpi, muumimammamaisempi: ”Rauhoitu, rauhoitu. Kyllä tämä tästä selviää. Sinulla ei ole mitään hätää, jos todella olet Muumipeikko.”

Puhutaan kuitenkin vielä hetki niistä äänistä. Täytyy myöntää, että uudet ääninäyttelijät onnistuvat hyvin. Totta kai näyttelijöiden vaihtumisen huomaa, mutta tärkeintä on, että uudet äänet eivät särähdä korvaan eivätkä häiritse liikaa. Tietynlainen ”yleisfiilis” hahmojen olemuksessa siis säilyy, sillä jokainen ääninäyttelijä toteuttaa rooliaan omalla tyylillään mutta kuitenkin alkuperäistä ääniraitaa kunnioittaen. Muumimamman ääni kuulostaa edelleen lempeältä, Pikku Myyn temperamenttiselta ja Nipsun sympaattisella tavalla hieman pelokkaalta. Uuden kertojan äänestä välittyy sama lämminhenkisyys kuin alkuperäisestäkin dubbauksesta.

Kokonaisuus on mielestäni hyvä. Voisi sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt uudesta dubbauksesta. Yhteenvetona totean, että melkein muuttuneita ääniä enemmän kiinnitän huomiota repliikkien sinänsä pieniltä tuntuviin muutoksiin, jotka kuitenkin luovat välillä merkittäviäkin nyanssieroja alkuperäisiin dubbauksiin. Yhdestä ajatuksesta en vaan meinaa päästää irti.

Miksei Pikku Myyn anneta nähdä unta vesimelonista?

Arvosana vanhalle dubbaukselle: 5/5
Arvosana uudelle dubbaukselle 3,5/5

Iris Lassila

Tekstit: Ria Holstein, Theo Kuoppa, Iris Lassila

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826

Tällä kertaa Q-kautisen toimitus on nähnyt poikkeuksellisen paljon vaivaa Q-kautinen testaa -osion toteutukseen, sillä pisteytettävinä olivat kokonaiset elämäntyylit kaikkine nyansseineen. Toimituksen alfat laittoivat vuorokauden ajaksi itsensä likoon ja omistautuivat noudattamaan itselleen enemmän tai vähemmän vieraan elämäntyylin doktriineja. Siitä, riittääkö yhden vuorokauden otanta kunkin elämäntyylin evaluointiin voi olla montaa mieltä, mutta tutkimuksen olikin tarkoitus olla laadultaan kvalitatiivinen. Tarkastelun kohteiksi valikoituivat huippu-urheilijan, vegaanin ja valehteluun kykenemättömän roolit. Suurennuslasin alle joutuneet elämäntyylit pisteytettiin mielivaltaisesti, mutta toki tarkkaan harkiten.

Valheeton päivä (toim. huom. Sisältää spoilereita elokuvasta Valehtelija, valehtelija)

Elokuvassa Valehtelija, valehtelija (Liar Liar, 1997) Jim Carreyn esittämä lakimies saa pojaltaan haasteen: hänen täytyy kertoa vuorokauden ajan pelkästään totuus, oli tilanne kuinka piinallinen hyvänsä. Kuten arvata saattaa, seuraa kavalkadi enemmän tai vähemmän kiusallisia sattumuksia. Samalla lakimies saa kuitenkin elintärkeää osviittaa kutomansa valheiden verkon mittakaavasta. Kunniakas ura pohjautuu totuuden kaunisteluun, ja isä-poikasuhde on kärsinyt tyhjistä lupauksista peruuttamattomasti.

Tai liki peruuttamattomasti, Hollywoodissa kun ollaan. Elokuvan kliimaksissa päähenkilö nimittäin vannoo käsi sydämellä muuttavansa tapansa ja pyrkivänsä jatkossa rehellisyyteen. Katsojille näytetään muuttunut mies.

Minä en katsonut Valehtelija, valehtelijaa. Luin tiivistelmän Wikipediasta, sanatarkasti vain ensimmäisen ja viimeisen kappaleen. Mielestäni Jim Carreyn elokuvat ovat vastenmielistä pullamössöä. Taustatyöni ilmiömäisen laiskuuden paljastan vain, koska on pakko. Kuten elokuvan päähenkilö, olen sitoutunut puhumaan totta 24 tunnin ajan. Suoran valehtelun lisäksi pannassa on hiljentyminen ja ympäripyöreä kaunistelu — siis kaikenlainen objektiivisen totuuden panttaaminen, johon etukäteen arvelin helpommin sortuvani.

Huomaan pian, että olen itse asiassa sietämättömän rehellinen. En nimittäin saa itseäni kiinni yhdestäkään valheesta, valkoisesta tai kivipestystä, aamupäivän mittaan. Journalismin nimissä korotan panoksia. Päätän laskea jatkossa myös puheenaiheiden tietoisen välttelyn totuuden vääristelyksi. Tuon luentotauolla poliittiset näkemykseni ja tenttitulokseni kovaan ääneen esille. Jälkikäteen nolottaa vietävästi.

Illan jo hämärtyessä en ole vieläkään kokenut kiusausta valehdella. Listaan mielessäni hetkiä, jolloin muistan kaunistelleeni totuutta. Suurin osa muistoista sijoittuu lapsuuteen. Tietokoneen takavarikoimisen tai kotiarestin pelossa sepitettyjä tarinoita: Joo joo, menin nukkumaan ajoissa. Sisko aloitti! Sitten on niitä muutamia kertoja, kun olen koulukiireisiin vedoten jättänyt illanvieton väliin. Olisinko yksiselitteisesti parempi ihminen, jos sanoisin suoraan, että itse asiassa olen introvertti pirulainen ja jään tällä kertaa mieluummin kotiin katsomaan videoesseitä? Ehkä olisinkin.

Arvosana elämäntyylille: 4-

Sekaani vegaanina

Jodel-meemi, avokado ja jopa kultilta vaikuttavan vegaaniyhteisön ehdottomuus tulivat ensimmäisinä mieleeni lupautuessani olemaan kokonaisen päivän vegaani. Nor- maali ruokavalioni koostuu pitkälti kaikenlaisesta sekaravinnosta, vaikka erityisesti punaisen lihan syöntiä olen viime aikoina kovasti vähentänytkin.

Vegaanisen vaihtoehdon valitseminen yliopiston lounasruokalassa ei aiheuttanut kovinkaan kummoisia toimenpiteitä, sillä viime aikoina vegaaniruoka on päätynyt enenevissä määrin lounaslautaselleni joka tapauksessa. Sen sijaan vegaaniruoan kokkaus on minulle täysin uusi konsepti, ja tälle pidemmän linjan sekaanille ongelmat ilmenivätkin vasta päivällistä laittaessa.

Lopulta päätin tehdä uuden aluevaltauksen ja kokata ensimmäistä kertaa elämässäni tofuruokaa. Vegaanireseptejä tutkiessani vastaan tulivat sekä vegaaninen tofu”kana”kastike että vegaaninen pasta “carbonara”, enkä voinut olla huvittumatta nimien epätoivoisista yrityksistä myydä reseptiä lihalta maistuvana ruokana. Myös ruokavalion ehdottomuus jaksoi yllättää: katsoin pitkään erästä päällisin puolin vegaaniselta vaikuttavaa reseptiä, kunnes tajusin marinadin sisältävän hunajaa. Vegaanisten tuotteiden löytäminen suuren marketin pitkiltä hyllyiltä ei sekään osoittautunut ihan lastenleikiksi, ja verenpaineeni nousikin etsiessäni vegaanista parmesaanijuustoa juustohyllyn loputtomista vaihtoehdoista.

Elämäni ensimmäinen itsevalmistettu vegaaninen ruokalaji, pastaa tofulla ja pippurikermakastikkeella, osoittautui varsin miellyttäväksi makukokemukseksi ja saattaakin päätyä vakioreseptieni listalle. Kaiken kaikkiaan minun oli kuitenkin todettava vegaaniruoanlaitto ensikertalaiselle sekä varsin vaivalloiseksi että rajoittavaksi, vaikka lopputulos miellyttikin. Vielä en siis ole maalailemassa tulevaisuuttani vegaanina. Ehkäpä edelleen lihan syömisen vähentäminen voisi olla minulle seuraava askel ympäristöystävällisempään ruokavalioon. Epäeettiset avokadot lupaan kuitenkin jättää kaupan hyllylle jatkossakin.

Arvosana elämäntyylille: 2/5 (Koska vegaanista parmesaanijuustoa ei koskaan löytynyt.)

Päivänihuippu-urheilijana

On olemassa ihmisiä, jotka antavat tyhjiä lupauksia aina vuoden vaihduttua. Toisaalla Q:n alfat tietävät, että yrittäminen on ensimmäinen askel kohti epäonnistumista, ja lupautuvat pysyvän elämänmuutoksen sijasta omaksumaan uusia elämäntyylejä vain väliaikaisesti. Tämäkin voi joskus olla ylitsepääsemättömän haastavaa. Uskon kuitenkin kyenneeni sisäistämään huippu-urheilijan elämän sisällön päivän kokeilullani: tämän stereotyypin mielenmaisema kun on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen.

Kun raajat vipeltävät, ei päässä ehdi liikettä tapahtua. Ohi kiitämään pyrkivän ratikan perässä juokseminen kylläkin liikuttaa aamulla hotkittua pasta-annosta — päivän tärkeintä ateriaa — kraniaalisuuntaan. Saapuessa Meilahden kampukselle ei ole vielä aamuluennon aika, sillä omistautunut huippu-urheilija herää kukonlaulun aikaan. Hän ei myöskään istu, vaan valitsee opiskelupaikakseen Terkon yläkerran seisomapöydän.

Valinnassa piilee vaara. Aamuinen liikunta on aikaansaanut keskittymiskykyä ratkaisevasti alentavan hormonitasapainon horjumisen. Oppikirjan sijasta huomaa vain näköalan alakerran kauniisiin naisiin. On kuitenkin tyydyttävä nylkyttämään yksinäistä pöydänjalkaa, sillä pidättyväisyys kuuluu huippu-urheilijuuteen. Pöydänjalka olisi myös oivallinen ankkurointipiste vastuskuminauhalle, mutta tämän kanssa jumppaaminen on säästettävä luennolle suurta yleisöä varten. Miksi olla näin atleettinen, elleivät muut saisi nähdä sitä?

Luentosalien istuimia ei kuitenkaan ole suunniteltu vastusnauhoja varten: se lipeää niistä välittömästi. Treenien epäonnistuessa voi aina väittää levonkin olevan tärkeätä, ja luentosali on tälle ideaalinen miljöö. Nokoset maittavat varsinkin evääksi nautittujen proteiinipatukoiden ja -rahkojen jälkeen. Suukin on jäänyt niin kuivaksi, ettei unissaan kuolaamisesta tarvitse olla huolissaan.

Raskaat iltakuntoilut varmistavat, etteivät aiemmin vietetyt päivätorkut häiritse vuorokausirytmiä. Paatuneen atleetin adrenaliiniriippuvuus on niin voimakas, että tämän saanti verenkiertojärjestelmään rauhoittaa häntä. Kaltaiseni keltanokka sen sijaan toteaa nukkumaan mennessään vihaavansa elämäänsä huippu-urheilijana ennen kuin päättää päivänsä sellaisena.

Arvosana elämäntyylille: 6/5
(Borgin asteikolla 20)

Teksti: Theo Kuoppa, Sampo Kuusela, Emma Kuusela

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826

Kenkäni kumiset pohjat narskuvat Triplan valkoista kivilattiaa vasten kiirehtiessäni Prisman automaattiporteista sisään. Pujottelen hyllyjen välejä hieman eksyneenä, kunnes löydän etsimäni: kaksi harmaata metallista hyllynpäätyä pullollaan jos jonkinmoisia tölkkejä ja lasipulloja – kaikki täynnä tätä jouluhengen eliksiiriä. Tarvittaisiin ennustajan taitoja osatakseen valita ostoskoriinsa glögin, joka on juuri omaan makuun sopiva! 

Kuusihenkinen 22-58 –vuotiaista jouluintoilijoista koostuva raatimme päätti ottaa poroa sarvista kiinni ja testasi 7 alkoholitonta markettiglögiä auttaakseen juuri sinua valitsemaan itsellesi sopivan joulujuoman tänä yltäkylläisyyden päivänä, kun purnukoiden määrää ei kykene yhden käden sormilla laskemaan. 

Testiin valikoitui Triplan Prisman ja K-Supermarketin lähes 30 glögin valikoimasta 7 mahdollisimman erilaista ja eri hintaluokkaan kuuluvaa punaista glögijuomaa. Arvostelu suoritettiin sokkoutettuna makutestinä, jossa raati maisteli vuorollaan jokaista tasan 80 asteen lämpötilaan kuumennettua testiglögiä ja antoi niistä itsenäisesti kommenttinsa ja arvostelunsa henkilökohtaiselle arvostelulomakkeelle, jotka kerättiin testin jälkeen jatkoanalyysiin. Pisteytyksenä juomille jaettiin tähtiä, joita oli tarjolla maksimissaan viisi. Seuraavaksi testimme tuloksia.

Kaskein Juhlaglögi, 1l, 3,98€ (3,98€/l)

• ”Maussa variksenmarjaa, mutta pihtaillen mausteita”
• ”Hapanta marjaisuutta, joku pieni twisti kuitenkin, minkä takia erottuu”
• ”Maku saisi olla vähän makeampi.”
• ”Tumma, täyteläinen, vivahteikas ja sopivan kirpeä”

Arvosana: 3/5

Blossa Glögg, alkoholiton, 0,75l, 3,89€ (5,19€/l)

• ”Kanelisen karamellimainen, lämmin ja pehmeä ylellinen maku”
• ”Mausteinen jälkimaku jää pitkäksi aikaa moniulotteisena suuhun.”
• ”Raskas, siirappinen, (ällö)makea”
• ”Mukillinen riittää. Ei janoon.”
• ”Kaipaisi punkkua”

Arvosana: 3/5

Rainbow Glögijuoma, 1l, 0,98€ (0,98€/l)

• ”Hyvä perusglögi”
• ”Pyöreä kuin nallen halaus”
• ”Mukavan tasapainoinen maku”
• ”Jälkimaku jää kurkkuun, mausteet polttelee vähän huulia.”

Arvosana: 3/5

Hans Välimäki Vuosikertaglögi 2019, Kirsikka-vadelma, 1l, 5,45€ (5,45€/l)

• ”Hieman liian voimakas ja leveä kuin bulldogin naama”
• ”Mausteikas, makea ja kiehtova tuoksu”
• ” Kirpeä, mustaherukkainen”

Arvosana: 2,5/5

Valio Glögi, 1l, 1,79€ (1,79€/l)

• ”Kanelinen hyökkäys, kuin kanelisokeri riisipuuron päällä!”
• ”Mehumainen jälkimaku”
• ”Sopisi retkimehuksi ulkoilemaan”

Arvosana: 2,5/5

Marli Glögi, 1l, 1,49€ (1,49€/l)

• ”Pillimehumainen”
• ”Niin perus kuin olla ja voi”
• ”Tuoksussa ja maussa mansikkaa”
• ”Ok perus arkiglögi kaikilla osa-alueilla, mutta ei mitään merkillepantavaa”
• ”Ihan Okay!”

Arvosana: 2/5

Vanhan Porvoon Fabriikki Glögi, 0,7l, 4,98€ (7,11€/l)

• ”Kirpeä mustaherukan puraisu”
• ”Ei muistuta glögiä vaan herukkamehua”
• ”Tuoksu: Lämmin marjamehu hiihtokeskuksen kahviossa. Maku: Lämmin marjamehu hiihtokeskuksen kahviossa.”
• ”Maku äkkimakea, mutta loppuu yllättäen. Jäljelle jää hämmennys: koko maku on kadonnut. Maistoinko jotain? Missä maku? Missä mausteet?”

Arvosana: 1,5/5

Lopullinen pisteytys

• Kaskein Juhlaglögi (3,17)
• Blossa Glögg (3,00)
• Rainbow Glögijuoma (2,92)
• Hans Välimäen vuosikertaglögi 2019 JA Valio Glögi (2,58)
• Marli Glögi (1,83)
• Vanhan Porvoon Fabriikki Glögi (1,33)

Glögimaistelussa saimme sekä yllättäviä että toisaalta myös odotettavissakin olevia tuloksia. Testimme yllättäjäksi nousi arvostelun selkeästi halvin glögi, alle euron litrahinnalla (0,98€/l) myytävä Rainbown Glögijuoma, joka kipusi sopivalla mausteisuudellaan pronssisijalle. Sen sijaan arvostelun kallein juoma Vanhan Porvoon Fabriikin glögi jätti kaikkien raadin jäsenten mielestä toivomisen varaa ja muistutti glögin sijaan hapanta herukkamehua pudoten näin arvostelun hännille. Pulloa siteeraten ”lämmittävä herkullinen ja mahtavan tuoksuinen” Hans Välimäen “viinaton kirchwasser” ei hienostuneisuudestaan huolimatta noussut mitalisijoille vaan jäi tasoihin Valion konstailemattoman perusglögin kanssa. Makean tujussa Blossa Glögissä hintavuus kohtaa laadun ja tuote saikin raadilta vakuuttavat pisteet, vaikka sitä ei yhdeltä istumalta mukillista enempää kurkkunsa kaataisikaan. Voittajaksi noussut tumman kirpsakka Kaskein Juhlaglögi ei ollut raadille entuudestaan tuttu, mutta sai varsinkin raadin kokeneimmilta maistelijoilta jopa täysiä pisteitä!

Ensi viikolla tepsutellessani pikkujouluostoksille samaisen Prisman glögihyllyille osaan näillä näkymin suorittaa valintani varttitunnin sijaan parissa hassussa minuutissa. Brändi ja hinta eivät tosiaankaan aina kerro täyttä totuutta, vaan joskus se pelkistetyimmän näköinen viaton tölkkiglögi voikin tarjota ne lämpimimmät ja pehmoisimmat jouluiset makukokemukset. 

Teksti ja kuva: Merimaija Kasanen

Deprecated: Function get_magic_quotes_gpc() is deprecated in /home/kandidaadh/qk2020/wp-includes/formatting.php on line 4826