Pääkirjoitus: “Kun tänään lähden…”

“…en taakse aio vilkaistakaan. Taivaalta tähden valitsen, vaikken sitä kiinni saa.”

Olen pienestä pitäen matkustanut paljon, alkuun vanhempieni kanssa ja viime vuosina enenevässä määrin omin päin ja kavereiden kanssa. Muutama viikko sitten tajusin, etten ehkä ehdi tänä vuonna kertaakaan ulkomaille – parin tunnin tuskaisia kävelyitä Södermalmilla tuskin enää lasketaan – ja ahdistuin. Lohdutusta tuo ainoastaan ajatus suunnitellusta välivuodesta, jolloin matkustamisen lisäksi ehdin ehkä tehdä vähän tutkimustakin.

En ole kaukokaipuuni kanssa yksin. Ulkomaat eivät ole enää pelkkä loma- tai vaihto-opiskelukohde. Serkkuni lähti Britteihin opiskelemaan, kun olin itse juuri aloittamassa lukiota. Sen jälkeen ulkomaille yliopiston lähtemisestä on tullut yhä yleisempää. Facebookin kuvissa näkyy lapsuudenystäviä ja lukiokavereita Dublinissa, Lontoossa, Brysselissä, Edinburghissa, Seattlessa, Berliinissä. Lukion loppupuolella olin hetkittäin itsekin varma siitä, etten jäisi Suomeen opiskelemaan. Toisin kävi.

Tästä Q-kautisen numerosta voit lukea siitä, mikä ajaa suomalaisia nuoria ulkomaille opiskelemaan lääkäriksi ja millainen kokemus se on. Monelle ulkomaille lähteminen on vaihtelua, ainutlaatuinen tilaisuus lähteä kokemaan jotain erilaista. Toisia houkuttaa Suomeen verrattuna vaivaton sisäänpääsy lääkikseen. Haastateltuja yhdistää kaikkia se, ettei kukaan heistä ole alun jälkeen katunut päätöstään lähteä Suomesta.

Aina ei tarvitse lähteä vuosikausiksi ulkomaille voidakseen saada kansainvälistä kokemusta opintojen aikana. Vaihto-opiskelut, harjoittelut ulkomailla ja tieteen tekeminen kansainvälisessä yhteisössä ovat kaikki ainakin teoriassa lääkisläiselle mahdollisia tapoja avartaa maailmankuvaansa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että Suomessa lääkisopintojen aloittaminen sulkee enemmän ovia ulkomaille kuin avaa. Lukukauden aikaan sattuva konferenssi saattaa kyllä olla hyväksyttävä poissaolon syy, muttei vähennä poissaolosta aiheutuvaa korvaavien esseiden määrää. Vaihto-opintojen hyväksilukeminen on mahdollista vasta valtaisan paperisodan jälkeen – jos silloinkaan.

Mahdollisuuksia kuitenkin riittää, jos niitä osaa ja jaksaa etsiä. Kaikille varmasti tuttu FiMSIC järjestää keskivertoa paremmin medisiinarin elämäntilanteeseen sopivia ulkomaankomennuksia. Tiedän joidenkin olevan sitä mieltä, että FiMSICin toiminnasta on lääkisvuosien varrella tullut liikaakin tietoa. Harva kuitenkaan muistaa, että FiMSIC on muutakin kuin lyhyet vaihdot tai erilaiset projektit. FiMSICin kautta lääkisläiset esimerkiksi kuuluvat  IFMSAan, joka järjestää erilaisia koulutuksia ja kokouksia ympäri maailman. Ulkomaille hinkuvan kannattaakin tutustua asiaan astetta syvällisemmin. Sivulta LKDAJKF löydät Jonne Junturan kirjoituksen siitä, millaista on lähteä Suomen edustajana IFMSAn General Assemblyyn.

Mietin yhä edelleen säännöllisin väliajoin, miksi en itse lähtenyt opiskelemaan ulkomaille silloin, kun ovet olivat auki joka suuntaan. Näin keväisin on kuitenkin hetkiä, jolloin levottomuus väistyy. Istun bussissa auringonpaisteen puolella, vaivun hiljalleen lämpimään horrokseen ja katselen ulos silmäluomien raosta. Ihmiset kuoriutuvat vähitellen palttoistaan. Lapset etenevät apupyörineen kuivuvalla asvaltilla menneen talven hiekoituksen keskellä. Töölön ja Meilahden talot näyttävät kevätsäässä vähän vähemmän epäystävällisiltä, krookukset tunkevat itsepäisesti esiin mustasta maasta. Tiesin jo pienenä, että haluan opiskella Helsingissä, ja Helsinkiin minä jäin.

Sitten on tietysti vielä se karumpi – ja reissaajaluonteelle sopivampi – syy tänne jäämiseen:

Täältä on aina niin pirun kiva lähteä pois.

Minna Lehtisalo

Q-kautisen päätoimittaja