Kahvia ja kokaiinia

Jotain isoa on yleensä pitänyt tapahtua, jotta uutinen Kolumbiasta kantautuu pohjolan perukoille ja usein kyseessä on jokin muu asia kuin hyvä kahvi. Esimerkiksi HS uutisoi helmikuussa 2015, että Kolumbian poliisi oli takavarikoinut yli 3 tonnia kokaiinia maan luoteisosassa.

Näillä tiedoilla oli hyvä lähteä valloittamaan uusi ja tuntematon maa, Kolumbia. Itse hakuprosessi sujui helposti, Fimsicillä oli hyvät ohjeet tarvittavista dokumenteista ja IFMSA:n sivuilla tiedostojen lataaminen oltiin tehty varsin helpoksi. Ainoa päänvaiva oli rokotuskortin täyttäminen, eli vanhojen rokotustietojen kaivaminen vanhan kuntani terveyskeskuksen syövereistä.

Sain tietää vaihtokaupunkini noin 6 kk ennen vaihtoa, kun Armenia nimisen kaupungin LEO-virkailija otti minuun yhteyttä. Vaihtokaupunkini sijaitsi Quindíon kunnassa, Bogotásta länteen, kahvintuotantoalueella.

Anna kolumbialaisten lääkisläisten saartamana.

Lentokentältä minua tulivat hakemaan autollinen paikallisia opiskelijoita, jotka heti alkuun opettivat mitä kolumbialainen sanonta “no dar papaya” tarkoittaa. Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa, että ei pidä toimia tyhmästi, eli jos kuljet läppäri kädessä kadulla voit olla varma, että sinut ryöstetään. Tämän jälkeen sain kuulla, mitä alueita kaupungissa tulee ehdottomasti välttää.

Vaihto kuitenkin sujui hyvin, asuin kolmen paikallisen opiskelijan luona, söin lounasta erään rouvan kotona, joka teki opiskelijahintaista ruokaa ja paikalliset opiskelijat auttoivat kaikessa tarvittavassa. Suurimman osan vaihtoajastani paikalla oli myös saksalainen tutkijavaihtari, Nadja, jonka kanssa kävimme tutustumassa lähialueisiin.

Quindíon yliopistossa aloittaa lääkiksen noin 50 opiskelijaa vuosittain, mutta valmistuneita on vuosittain vain noin 20–30. Loput lopettavat opiskelut kesken liian vaativina. Quindíon yliopisto on julkinen, ja siellä lukukausimaksut ovat huomattavasti yksityisiä yliopistoja alhaisempia. Kokonaisopiskeluaika on 6,5 vuotta, jonka jälkeen on pakollinen vuoden työskentely periferiassa eli syrjäseudun terkkareissa ja sairaaloissa. Ensimmäiset kolme vuotta ovat perusopetusta, patologiaa, histologiaa, anatomiaa, fysiologiaa, jonka jälkeen seuraavat 2,5 vuotta ovat klinikkaa ja viimeinen vuosi harjoittelua sairaaloissa (vrt amanuenssuurit). Harjoitteluista ei tietenkään makseta, vaan opiskelijat maksavat normaaliin tapaan lukukausimaksut.

Päivät ovat työntäyteisiä, opetusta on klo 7–12 ja 14–18, lounastauolla opiskelijat opiskelevat ja iltaisin opiskelijat lukevat myöhään yöhön. Joka viikko on vähintään yksi koe tai pistari. Arvosana muodostuu välikokeista, pistareista, suullisista kokeista, ryhmätöistä ym. ja loppukokeesta. Täällä ylisuorittajuus on välttämätöntä. Kun vuosikurssit ovat pieniä ja opiskelijat ja opettajat tuntevat toisensa hyvin, paine menestyä on kova. Opettajia teititellään, mutta samaan aikaan ollaan FB-kavereita ja tarvittaessa whatsappätään.

Se, että töitä tehdään paljon on leimallista koko maalle. Sosiaaliturvan ollessa lähes olematon ilman työtä ei pärjää. Lääkärien työaika on laillisesti 8 h päivässä kuutena päivänä viikossa, mutta usein lääkärit ovat useammassa paikassa töissä ja tuplaavat tunnit. Harjoittelussa opiskelijat ovat 12 h päivässä sairaalalla 6–7 päivänä viikossa. Mielenkiintoista on myös, että osa suorittaa peruskoulun ja lukion nopeammin ja aloittavat lääkisopinnot jo 15-vuotiaina. Erikoistuminen on taas oma kapittelinsa: paikkoja on vähän, erikoistumisesta pitää maksaa, sen aikana ei makseta palkkaa eikä erikoistuja saa tehdä samaan aikaan töitä muualla ansaitakseen rahaa.

Oma vaihtoni oli hieman erikoinen, sillä suoritin vaihdon kahdella erikoisalalla. Aluksi hain trooppisille taudeille, mutta LEO-virkailija kertoi, että kyseinen harjoittelu olisi lähinnä laboratoriotyöskentelyä, joten vaihdoin alan ihotaudeille kliinisempään työhön. Aloitin kuitenkin trooppisilla taudeilla, sillä yliopistolla oli häslinkiä sairaalan vaatiman vakuutuksen hankkimisessa ja eteläamerikkalaiseen tapaan paperitöissä kesti.

Laboratoriossa vaihto ei ollut hyvin organisoitu, emme tehneet mitään produktiivista, seurasimme ajoittain, kun joku muu teki PCR:ää, ELISA:aa, Western Blotia jne ja luimme proffan kirjoittamaa kirjaa parasiiteistä ja perehdyimme trooppisten tautien kirjallisuuteen.

Ihotaudeilla puolestaan erilaisinta oli se, miten paljon ihotautilääkärit tekivät esteettisiä toimenpiteitä: botoxia, laseria, vaalennushoitoja, rasvasyylien poistoa kryolla ja nevusten poistoa esteettisin perustein. Äärimmäisen paljon näkyi aktiinista keratoosia ja melasmaa voimakkaasta UV-säteilystä johtuen. Myös harvinaisempi lepra ja lamellaarinen iktyoosi tuli nähtyä.

Vastaanotolla aluksi lääkäri ja potilas tervehtivät toisiaan kohteliaasti, kysyivät kuulumisia ja usein kysyivät myös perheen kuulumiset. Vastaanottotyössä näkyi, että lääkärit toimivat myös yksityisellä puolella. Pienessä kaupungissa lääkärin maine kulkee nopeasti ja mikäli potilaita kohtelee huonosti, ei kohta potilaita enää tulekaan. Kesken vastaanoton saattoi tulla myös toinen potilas huoneeseen kysymään reseptin uusimista tai muuta neuvoa, vaikka aikaisempi potilas oli vielä paikalla. Lisäksi vastaanoton loputtua potilasta pyydettiin lähtiessään kutsumaan seuraava potilas nimeltä paikalle.

Kolumbiassa terveydenhoito perustuu vakuutuksiin. On vakuutuksia, jotka kattavat yksityisen sairaanhoidon hienoimmissa sairaaloissa. On alennettuja yksityisiä vakuutuksia, jotka kattavat osan hoidosta julkisen puolen sairaanhoidossa. Lisäksi valtio tarjoaa julkisen puolen vakuutuksia kaikista köyhimmille, ja ne kattavat hoidon julkisen sairaanhoidon piirissä. Osa ihmisistä ei ole hankkinut vakuutusta ollenkaan, jolloin he saavat akuuttivaiheen hoidon ensiavussa, maksua vastaan tietenkin. Vastaanotolla ennen toimenpiteitä potilaan piti hyväksyttää ja maksattaa toimenpide vakuutusyhtiöllä, mikä tietenkin kesti. Ja entä ne tilanteet, kun vakuutus ei kattanut tai sitä ei ollut varaa ostaa. Niinpä. Eriarvoisuus näkyy Kolumbian terveydenhuollossa varsinkin, kun yksityinen terveydenhuolto kukoistaa ja osalla ei ole varaa edes julkisen puolen vastaanottoon.

Kolumbialaisella terveysleirillä nautitaan vaihtelevista keleistä.

Vaihdon lopuksi pääsin vielä osallistumaan Kolumbian lääkisopiskelijoiden järjestämälle leirille, jonka tarkoitus oli auttaa paikallista väestöä medisiinisissä kysymyksissä. Menimme Rivera nimiseen kylään periferiaan, jossa pidimme ilmaista vastaanottoa ja mikäli oli tarvetta labratutkimuksille, lähetimme potilaan läheiseen sairaalaan, joka toimi kanssamme yhteistyössä. Tämän lisäksi kävimme ihmisten kotona jakamassa tietoa chikungunyasta, denguesta, diabeteksesta, verenpainetaudista ja raskausmyrkytyskestä, aina kuulijakunnasta riippuen.

Hätkähdyttävintä oli huomata, että jokaisessa kodissa joku oli juuri sairastanut chikungunyan tai sairasti kyseisellä hetkellä. Sanottakoon, että itse tuli käytettyä reippaasti hyttysmyrkkyä ja lätkittyä hyttysiä olan takaa. Onneksi itämisaika on jo täyttynyt leirin jälkeen, joten näyttää siltä, että selvisin ilman tiukempaa tartuntaa.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Ainakin sain uusia kokemuksia ja ihania ystäviä sekä opin vinkeitä kolumbialaisia sanoja. Samalla kohensin omaa lääketieteellistä espanjankielen osaamistani. Opin tuntemaan erilaisen terveydenhuoltojärjestelmän, toisenlaisen opiskelutavan, uudenlaisia tapoja kohdata potilas ja kliinistä silmää ihotauteja kohtaan.

Kolumbia on myös ehdottomasti vierailun ja jopa asumisen arvoinen maa. Se kätkee sisäänsä kuvankaunista luontoa, sademetsää, kahviplantaaseja, aavikkoa, vuoristoa, tasankoa, rannikkoa ja Karibiansaaria. Eikä minua edes ryöstetty. Toisaalta, kuten minulle ensimmäisenä päivänä opetettiin: no dar papaya – ei pidä toimia tyhmästi.

P.s. Kahvi oli erinomaista. Kokaiiniin en törmännyt.

Teksti // Anna Zitting