Transsukupuolinen vastaanotolla – osa 1

Miltä sinusta tuntuisi käydä sinänsä rutiininomaisessa vatsanalueen ultrassa tutkimassa pientä virtsankarkailuongelmaa, kun yhtäkkiä radiologi mykistyy, punastuu ja saa vasta viiden minuutin kiusallisen epämääräisyyden jälkeen kakistetuksi: “Tiesitkö sä, että sulla on munasarjat?”

Lääketieteellisessä tutkimuksessa anekdooteilla ei ole sijaa, mutta joidenkin asiakaspalvelun ongelmien esilletuomisessa ne saattavat olla käteviä. Edellä mainittu tilanne tuli esille, kun Q-kautinen kysyi artikkelisarjaa varten avoimella haastattelupyynnöllä tutkimus- ja hoitokokemuksia transsukupuolisilta potilailta. Transsukupuolisuudessa on kyse sukupuoli-identiteetin häiriöstä, jossa henkilö ei tunnu kuuluvansa samaan sukupuoleen, johon hänet on syntymässään määritelty. Oman kehon, käyttäytymisen, sukupuolikokemuksen, sukupuoliroolien ja muiden yhteiskunnan odotusten välille voi syntyä suuria ristiriitoja, jotka johtavat monella erilaisiin mielenterveysongelmiin kuten vakavaan masennukseen. Tässä ensimmäisessä osassa taustoitetaan transsukupuolisten yhteiskunnallista tilannetta, ja seuraavassa osassa pääsevät vahvemmin ääneen itse potilaskokekumset ja relevanttien lääketieteen alojen toimijoiden kommentit.

Tilanteen yhteiskunnallisesta vakavuudesta kertoo paljon esimerkiksi vuonna 2009 Ruotsissa tehty selvitys, jonka mukaan transnuorten keskuudessa itsemurha-ajatuksia on esiintynyt jopa 65 prosentilla ja itsemurhayrityksiä yli neljänneksellä tutkimukseen vastanneista. Hoidolle ja tuelle on siis selvästi tarvetta, ja pelkästään sukupuoli-identiteetin selvittely voi olla erittäin vaikeaa jonkin hoitoon vaikuttavan mielenterveysongelman vuoksi.

Transsukupuolisuus on tällä hetkellä psykiatrinen diagnoosi, ja ICD-10:ssä luokka F64 kattaa erilaisia sukupuoli-identiteetin häiriöitä. Saamiemme vastausten perusteella tutkimus- ja hoitojaksoihin päässeitä kismittää, että transsukupuolisuus itsessään tunnutaan määrittelevän sairautena, vaikka ongelmia saattaavat aiheuttaa esimerkiksi samaan aikaan vaivaava masennus sekä yhteiskunnassa – ja myös lääketieteen alalla – tapahtuva syrjintä. Transsukupuolisuus ei kuitenkaan välttämättä “parane” minnekään, ja sukupuoli-identiteetin ristiriitoihin liittyvien ongelmien korjaamisen jälkeen transsukupuolinenkin voi olla terve ja onnellinen.

Aihe on monimutkainen, ja jo pelkästään artikkelin nimen rajaaminen transsukupuolisiin on sukupuolivähemmistöjen alalla rajoittava tekijä, sillä moni sukupuoli-identiteettiin liittyvää hoitoa hakeva tai jo ongelmistaan selvinnyt ei tunnustaudu eikä edes halua tunnustautua mieheksi tai naiseksi; artikkelia taustoittavaan kyselyyn vastasi myös monta muunsukupuolista. Tällöin diagnoosi F64.0 eli itse transsukupuolisuus ei välttämättä edes tunnu mielekkäältä. Vaihtoehtona on myös F64.8: muu sukupuoli-identiteetin häiriö. Koska yhteiskunta ja laki tällä hetkellä kuitenkin usuttavat valitsemaan sukupuolekseen miehen tai naisen, tapaukset käsitellään käytännössä transsukupuolisuus yläkäsitteenä, ja tarjotut hoidot (kuten psykologinen terapia, hormonihoito, leikkaukset ja ääniterapia) ovat samankaltaisia. Tästä vuosikausia kestävästä prosessista, jolla pyritään vähentämään sukupuolikokemuksen ja muiden piirteiden välisiä ristiriitoja, kutsutaan sukupuolenkorjaukseksi. (Ja moni haastatelluista muistaakin painottaa, että kyseessä on todellakin korjaus eikä vaihto. Henkilötunnuksen voi vaihtaa, mutta sukupuoltaan ei noin vain.) Prosessiin lähtevät potilaat joutuvat siis työskentelemään tiiviisti vuosia niin psykiatrien, gynekologien, foniatrien, kirurgienkin kuin muunkin hoitohenkilökunnan kanssa.

Jos transsukupuolisen potilaan tavoitteena on saada valtion “siunaus” koetulle sukupuolelleen eli käytännössä saada uusi henkilötunnus, on edessä pitkä ja kivinen tie myös lain näkökulmasta, sillä lopulta sosiaali- ja terveysministeriön asetus asettaa ehdoiksi tällä hetkellä seuraavaa:

“– – vahvistamiseksi kuuluvaksi vastakkaiseen sukupuoleen kuin mihin hänet on väestötietojärjestelmässä merkitty kuuluvaksi tulee olla perusteltu lausunto siitä että:

1) henkilö kokee pysyvästi kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen;

2) hän elää tämän sukupuolen mukaisessa sukupuoliroolissa; ja

3) hänet on steriloitu tai hän on muusta syystä lisääntymiskyvytön.”

Tämän kaiken pitää kuulua psykiatrian erikoislääkärin lausuntoon sukupuolen vahvistamista varten. Ensimmäinen ehto voi aiheuttaa potilaalle kognitiivista dissonanssia, jos ei ylipäätään tunnusta vain kahta sukupuolilokeroa. Toinen ehto voi tuntua kohtuuttomalta sukupuolistereotypioiden vuoksi. Kolmatta vaatimusta on kritisoitu globaalisti ihmisoikeusrikkomuksena esimerkiksi Maailman terveysjärjestön ja Euroopan neuvoston tasolla.

Kun peliin lisätään vielä rajalliset psykiatriset resurssit ja mahdollisesti vuosien jonotus erilaisiin hoito-ohjelmiin, moni potilas luovuttaa. Lisäongelmia aiheuttavat stigma, stereotypiat ja terminologian moninaisuus: useampikin haastatelluista ilmoitti joutuneensa korjaamaan lääkärin tekemiä lausuntoja väärien käsitteiden vuoksi. Moitteita on tullut myös kokemuksesta, että sukupuoli-identiteetin tutkimukset tuntuvat olevan vanhentuneita, epäkunnioittavia, nöyryyttäviä, liian seksuaalisväritteisiä ja tiukkoja ottaen huomioon, että yksilön sukupuolikokemusta ei pysty kunnolla mittaamaan. Potilaille muodostuu hyvin epävarma tunne, kun psykologi tekee musteläiskätestin, eikä sen merkitystä tai tulkintaa avata. Moni pelkää, että yksikin väärä lausahdus väärässä tilanteessa saattaa viedä prosessia taaksepäin tai keskeyttää sen. Osa haastatelluista pitää kokemuksestaan lääkäreitä niin tietämättömänä transasioista, että esimerkiksi hormonihoitoon liittyvissä asioissa luottaa mielummin muiden asiaan perehtyneiden transihmisten kokemuksiin. Lähes millä tahansa muulla terveydenhoidon alalla tämä olisi poikkeuksellista.

Jokaisella potilasryhmällä on omat ongelmansa juuri heidän sairautensa alalla. Silti transsukupuoliset ja muunsukupuoliset kokevat monesti ongelmia myös itse sukupuolenkorjausprosessiin liittymättömissä tilanteissa. Tämän vuoksi kyselyymme vastanneet vetoavat psykiatrien ja kirurgien lisäksi myös muihinkin lääkäreihin kiusallisten tilanteiden välttämiseksi ja itsekunnioituksen säilyttämiseksi. Transsukupuolisuuden aihe on edelleen yhteiskunnallisesti niin vaikea, että tätäkin artikkelisarjaa varten haastatelluista kahta poikkeusta lukuunottamatta kaikki halusivat pysyä nimettömänä.

Lääketieteen opiskelijat: pitäkää hatuistanne kiinni, seuraavassa osassa nimittäin paljastuu suurta vitutusta. Lajittelemme kysymysotsikoiden alle vastauksia terveydenhuollon asiakkailta, joilla on tai on ollut sukupuoli-identiteetillisiä ongelmia. Suurten pettymysten ja ongelmien lisäksi paljastuu kuitenkin myös onnistumisia:  pitkän ja raskaan hoitojakson lopettaminen on monelle elämän positiviisesti mullistava tapahtuma, ja siitä myös lääkärit saavat kehuja.

Teksti // Joonas Mäkinen (@JoonasD6)

Kuvat // Ivar Lönnberg