Kimppakämppä

KIRJOITTAJA // Tuomas Lumikari, Nico Vehmas, Tomi Ylä-Soininmäki, Minna Lehtisalo
KUVAT // Saana Turunen, Ella Brandt, Rosa Degerman

Yksityisten asuntojen pilvissä leijuviin vuokrahintoihin, opiskelija-asuntojen tasapaksuuteen ja yksinäisiin aamiaisiin kyllästyneet opiskelijat muuttavat yhä useammin yksiön sijasta yhteen asumaan. Kimppakämppä omana pienoisyhteisönään, jossa kaikki maksavat sähköä yhteiseen hellaan, eikä kenenkään tarvitse tuijotella yksin tapetteja, kuulostaa kieltämättä varteenotettavalta asumismuodolta.
Nuorten aikuisten kimppakämpät ovat rantautuneet myös lääkikseen. Q-kautinen tutustui beta- ja gammakurssilaisten kommuuneihin, sekä biologian opiskelija Rosa Degermanin ”Mexulandiaan” Mechelininkadulla. »

Beetakurssin Saana Turunen muutti suoraan kotoa kimppakämppään viisi vuotta sitten. Ensimmäinen kämppä oli Haagassa, mutta nykyään Saana asuu yhdessä fysioterapiaa ja sosiaalipsykologiaa lukevien ystäviensä kanssa Kampin kyljessä, Hietalahdenkadulla. Asunnossa on tilaa runsaat 80 neliötä, yhteinen keittiö ja sisäpihalle aukeava parveke. Saana itse asuu olohuoneessa, jossa omaa tilaa rajaa kätevästi kirjahylly. Olohuoneeseen hän on halunnut samasta syystä, kuin mille Alvar Aalto pohjusti arkkitehtuurinsa: valon on tulvittava sisään. Kesäisin auringonvalo siroaakin Saanan sängylle koko päivän ajan.
Saana on ollut varsin tyytyväinen asuntoon. Sijainti voisi tuskin olla enää parempi; keskusta on lähellä, eikä busseja tai ratikoita sinne mennäkseen tarvitse jäädä odottelemaan. Pientä esteettistä haittaa tarjoaa taloyhtiön sisäpiha ja sen jätepuristin, johon näkymä on vain sälekaihtimen avaamisen päässä. Asunnon ikkunat ja katutaso muodostavat myös toisen käytännöllisen ongelman: ”Joskus on hankalaa kun ei voi laittaa ruokaa alkkareissa kun naapurit voi stalkkaa”, Saana toteaa.
Arki toimii hyvin, vaikka Saana myöntääkin että joskus alkavat samat naamat ärsyttää. Silloin voi vetäytyä omaan rauhaan. Ruokaa hietalahdenkatulaiset laittavat harvemmin yhdessä eriävien aikataulujen takia; osa heistä käy koulun lisäksi vielä päivätöissä. Keittiöstä löytyy kuitenkin yleensä seuraa, mikäli olo on yksinäinen. Saana listaakin sosiaalisuuden ehdottomaksi kimppakämpän eduksi.
Toisin kun yksin asuessa, ei kimppakämppään saapuessaan voi koskaan olla varma mitä oven takana odottaa. ”Kyllähän niitä jotain sammuneita random 40v-miehiä on joskus löytynyt pöydän alta”. Eräällä entisellä kämppiksellä oli lisäksi tapana ottaa itsestään kuvia ”intiimeissä tilanteissa”. ”Se ei oikein ymmärtänyt, että muutkin on kotona”, Saana hymähtää.
Arvaamattomuuden elementtiä ylläpitää lisäksi ”pikkuhuone”, josta vaihtuu asukki noin vuoden välein. Uusille hakijoille pidetään haastattelut, joissa tärkeimpänä kriteerinä on tulla toimeen hietalahdenkatulaisten kanssa. Hieman yllättäen kaikki eivät ole tulleet toimeen edes tuutori-Saanan kanssa: ” Kerran yksi hakija kysyi heti aluksi, että nukutaanko me kaikki samassa sängyssä!? Juu, ei tasan nukuta”.
Yhteisiä juhlia asunnossa järjestetään noin puolen vuoden välein. Naapurit ovat Saanan edelliseen majapaikkaan verrattuna olleet ymmärtäväisiä biletyksen suhteen. ”Edellisessä kämpässä jos laski teekupin lattialle, niin heti koputettiin pesismailalla kattoon, ja soitettiin isännöitsijälle”. Saanan paras muisto ei kuitenkaan liity juhliin vaan kolmen kuukauden sähkökatkokseen. Putkiremontin vuoksi sähköt olivat poikki ja asunto tyhjillään. ”Kun palasimme, ihmettelimme ruumishuonetta muistuttavaa hajua. Kämppiksen hirvipaisti oli mädäntynyt pakastimeen eikä siivouksesta selvitty ilman oksennusta”. Lopuksi paistin mehut vuosivat poiskuljettavasta pakastimesta vuokrapakun takatilaan, joka omaa nyt samat aromit.
Saana arvelee, että voisi olla mukava kokeilla asua myös yksin. Toistaiseksi kuitenkaan Hietalahdenkadulle ei ole tiedossa korvaajaa, vaan hyvä sijainti ja kämppikset pitävät pintansa. ”Ja nyt mun hyvä ystävä Anni pesee mun pyykit”, Saana hymyilee.

Idea kimppa-asumisesta syntyi kotimatkalla Mediomille. Pekka Vartiaisen ja Esko Salokarin mielestä seitsemäntoistaneliöisten yksiöiden seinät kaatuivat jo päälle. Molempia kiinnosti myös sosiaalisempi tapa asua. Peruskoulun kolmannelta luokalta asti toisensa tunteneet ystävät olisivat voineet muuttaa kahdestaankin, mutta kävi ilmi, että myös moni tuttu etsi asuntoa. ”Mitä enemmän porukkaa, sitä enemmän kimppa-asumisesta voi saada”, Vartiainen kertoo miettineensä. Suuressa asunnossa olisi myös enemmän tilaa.

Rolle Rantala halusi Vartiaisen ja Salokarin tavoin pois Mediomalta. Timo Nuutinen asui vielä äitinsä luona ja oli valmis liittymään porukkaan. Hakuun laitettiin neljän asuttava asunto, jossa mielellään olisi myös tilaa. Oikotie ja Vuokraovi tulivat tutuiksi, ja Kirkko ja kaupunki -lehteen jätettiin ilmoitus. ”Neljä luotettavaa lääketieteen opiskelijaa etsivät asuntoa.”

Asuntoa ei löytynyt helposti. ”Aluksi luulimme, että olisi paljonkin saatavilla isoja kämppiä. Kävimme katsomassa muutamaa ja hylkäsimme kaikki, joissa oli vähänkin vikaa. Meillä oli aika korkeat vaatimukset”, Salokari toteaa.

Neljä opiskelijamiestä edusti monelle vuokranantajalle enemmän uhkaa kuin mahdollisuutta. Monet sanoivat suoraan, etteivät vuokraa asuntoaan kimppakämpäksi. Monet välittäjät kertoivat suoraan, että aikovat vuokrata asunnon perheelle mutta pyysivät kuitenkin täyttämään yhteystiedot lomakkeeseen. Lääkiskorttia pojat heiluttelivat toistuvasti. ”Vaikka radiossa joskus niin sanottiinkin, emme me sentään jatkuvasti kahden promillen humalassa ole”, pojat kommentoivat. Asuntonäytöistä jäi kuitenkin sellainen kuva, että kiinnostuneita ei ole läheskään niin paljon kuin yksiöiden tai kaksioiden perässä juoksevia. Pojat pysyivät toiveikkaana. Pian sitten tärppäsikin.

”Välittäjä taisi puhua vuokranantajan ympäri”, Salokari arvelee. Etu-Töölöläinen 194 neliömetrin arvokiinteistö sai uudet vuokralaiset. Katossa komeili kristallikruunuja ja kattolistat oli maalattu kullanvärisiksi. Keittiön vieressä oli pieni piian huone, joka muistutti poikien entisiä Medioma-asuntoja. ”Arvoimme päävuokralaisen, hän sai valita huoneensa ensin. Pekka taas oli ainut, joka halusi ison huoneen ja lopuista kahdesta heitettiin kolikkoa”, Salokari selventää, huhuilee Rantalaa paikalle ja lopulta soittaa hänelle. Rantala on ollut huoneessaan, eivätkä huudot kantautuneet sinne asti. ”Vuokra jaettiin neljään yhtä suureen osaan”, Salokari jatkaa.

Rantala voisi suositella kimppa-asumista lähes kaikille. ”Ruokaa, nuuskaa tai olutta voi hankkia kerralla kaikille tosi halvalla.” Vartiainen kertoo oppineensa paljon itsestään ja muista, mutta ei katso kimppa-asumisen sopivan aivan kenelle tahansa. Hyvältä kimppa-asujalta vaaditaan hänen mielestään lähinnä kärsivällisyyttä ja hyvää huumorintajua. ”Pitää myös muistaa ottaa koko porukka edes jollain tavalla huomioon melkein kaikessa, mitä tekee”, hän jatkaa.Vartiainen ei olisi uskonut, miten hyvä fiilis on pitää iso asunto hyvässä kunnossa. ”Ennen oli kausia, kun en siivonnut yhtään. Täällä kollektiivisuus auttaa pitämään huolta yhteisistä tiloista.”

Naapurien kanssa ei poikien mukaan ole ollut kahnausta. Suunnitelmissa on jopa kutsua koko rappu kahville.

Kun Sibelius-Akatemian opiskelija-asuntola meni remonttiin, päätti viisi akatemialaista vuokrata porukalla itselleen isomman asunnon. Yhtenä vaihtoehtona oli omakotitalo Westendistä, mutta koska opiskelijoille ei – syystä tai toisesta – vuokrata mielellään isoja kiinteistöjä, täytyi suunnitelmaa muuttaa. Ratkaisu löytyi Etu-Töölöstä: säätiön omistama kerrostalohuoneisto, Mexulandia. Säätiötä ei ajatus opiskelijoista vuokralaisina häirinnyt. Haastattelemamme asukkaan, Rosa Degermanin, saaman vaikutelman mukaan säätiö ei ollu edes erityisen kiinnostunut ylläpitämään asunnon kuntoa. Aiempina asukkaina oli ollut muun muassa hevareita, jotka olivat maalanneet seinät mustiksi.

Ennen säätiön omistusta asunto on ollut varsin erilaisen väen asuttavana. Herrasväen taannoisesta läsnäolosta kertoo esimerkiksi asunnosta löytyvä erillinen palvelijoiden ovi. Rosa itse asuu entisessä piian huoneessa, joka on noin 8 neliön kokoinen. Nyttemmin alkuperäisestä huoneistosta on lohkaistu muitakin asuntoja, ja jäljelle jäänyt Mexulandia on noin 150 neliöinen. Keskeinen sijainti Mechelininkadulla on hyvin tärkeä asia Rosalle, jonka mukaan se on asunnon parhaita puolia. Asunto on myös muuten erityisen toimiva kimppakämppänä: siinä on kaksi vessaa, suuri keittiö ja loistava äänieristys asuntojen välillä – joskaan ei eri huoneiden välillä.

Vuokrasopimukset asukkaat solmivat itse. Jokaisella asukkaalla on oma sopimus. Jos asunnosta muuttaa pois, tulisi itse etsiä tilalle uusi asukas, mutta käytännössä asukaskunta hoitaa uuden kämppiksen haalimisen yhdessä. Alkuperäisistä viidestä asukkaasta kahden välille kehkeytyi romanssi, ja he muuttivat yhteen. Näin vapautui tilaa kahdelle uudelle asukille. Muut kolme perustaja-asukasta asuvat kämpässä edelleen; ainakin yksi heistä on jo valmistunut. Rosa itse on “toisen polven” pitkäaikaisasukas.

Asukkaat ovat kaikki opiskelemassa akateemisella alalla opiskelemassa tai valmistuneet sellaiselta. Ehkä samankaltainen tausta helpottaa yhteiseloa; ainakaan suuria riitoja asukkailla ei ole ollut. Toinen merkittävä kotirauhan säilyttäjä on yhteinen standardi siisteydelle: siivousfriikki ei pärjäisi porukassa, mutta toisaalta sotkuista ei suvaittaisi. Jokaisella on oma vastuualueensa: yksi vie roskat, toinen siivoaa kylpyhuoneen… Tosin jos jonkun äiti päättää pistäytyä visiitille, tupatarkastuksen kohteena oleva on luonnollisesti itse vastuussa asunnon siisteydestä.

Toinen poikkeus on yhteisbileet, jolloin koko porukka raivaa jäljet yhdessä. Bileet voivatkin suuressa asunnossa ja suurella porukalla olla melkoisia. Rosan asumisajasta mieleenpainuvimpia kokemuksia ovat olleet Mexubileet, joihin kukin asukas saa kutsua 20 vierasta. Kun yleensä kaikki tuovat vielä kavereitaankin, niin paikalla on usein enemmänkin kuin 100 henkeä.

Mexulandian porukka viettää verraten paljon aikaa yhdessä. He ovat esimerkiksi käyneet porukalla ravintolassa ja tehneet ruokaa yhdessä. Yhdessä hengaus on kausittaista; välillä kaikilla tuntuu olevan kiire. Kaikki viisi asukasta ovat harvoin paikalla yhtä aikaa, ja vuorokausirytmit ovat hyvin porrastetut. Näin vältytään ongelmatilanteilta, kuten turhautumiselta keittiön tai suihkun ollessa varattuna. Omaa tilaa on kun sitä haluaa, mutta toisaalta aina on myös seuraa jos sitä kaipaa.

Yhdessä hengailu onkin yhteisasumisen puoli, jota Rosa ei ikinä vaihtaisi pois. Hänen mukaansa samat naamat kyllä kyllästyttävät kausittan, ”mutta samalla tavalla kuin kotona porukat alkais kausittain kyllästyttämään”. Soluasuntoon verrattuna Rosa pitääkin Mexulandian yhteisöä kodinomaisempana. ”Soluasunnossakin asukkaat ovat kämppiksiä, mutta me ollaan enemmänkin perhe – huolehditaan muista ja katsotaan miten niillä menee.” Myös yhteinen ruokahuolto miellyttää: yhteisjääkaapista saattaa aina löytyä jotain pelastavaa, vaikka itse olisi unohtanut käydä kaupassa.

Vastaavaa asumusta suunnittelevia Rosa kehottaa kiinnittämään huomiota naapurisuhteisiin; ne joutuvat koetukselle joka tapauksessa. Mexulandialaiset ovat yrittäneet pitää välejä hyvinä: he kutsuivat heti aluksi kaikki naapurit kahveille ja esittelivät olevansa muusikkoja, jotta naapurit eivät huolestuisi, kun kuulevat musisointia. Tämän jälkeen on tullu lähinnä positiivista palautetta siitä, että on mukava kun kuuluu itse soitettua hyvää musiikkia. Ennakkovaroitus teki varmasti hyvää, koska Mexulandian elämä kuuluu varmasti naapureille asti. Rosa muistelee, miten yksi akatemialla solistisella opiskeleva asukas toi kavereita kotiin, ja he päättivät alkaa laulaa oopperaa – laadukasta sellaista – kolmelta aamuyöllä. Muu promoaminen, kuten tiernapoikien esittäminen taloyhtiön pikkujouluissa, on myös tehnyt hyvää. Rosan aikana ei ole tullut yhtään valitusta naapureilta, vaikkakin joistain Mexubileistä oli aiemmin tullut. Valituksen perusteella musiikki on soinut yhtä lujalla, mutta tanssittu vähemmän, eikä valituksia ole enää kuulunut.

Asunnon keittiö on monen ihmisen ja elämän kohtaamispaikka. Sen sekasortoisuudesta Rosa luopuisi oikein mielellään, mutta pitää sitä kuitenkin hienona paikkana. ”Ei tarvii lähtee kotoaan pois tavatakseen uusia ihmisiä kun kaverit tuo uusia ihmisiä vieraaksi. Kasvaa ihmisenä.”