Kandioman Anne

Kandioman Anne, Annepanne, Papu, rakkaalla on monta nimeä. Anne Härkönen on ollut 28 vuotta töissä Kandidaattikustannuksella, ja on nyt 62-vuotiaana jäämässä eläkkeelle. 28 vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista Kandiseuran ja Kandikustannuksen historiassa. Siinä ajassa on Annekin ehtinyt tulla tutuksi monelle entiselle opiskelijalle ja nykyiselle lääkärille. Tarinoita vuosien varrelta saa kuulla aina Kandiomassa piipahtaessa, tässä haastattelussa niistä pari.

Anne vietti nuoruutensa Iisalmessa vanhempiensa kanssa. Helsinkiin hän muutti ensimmäisen työpaikan perässä. Sihteerin työt alkoivat Karjalan yhteiskoulussa lukion opettajien palkkoja laskien, sitten työt vaihtuivat Steinerkouluun. Siellä töissä ollessaan lääkisopiskelija Juha-Pekka Turunen, Duodecimin nykyinen koulutuspäällikkö, houkutteli Annen töihin Kandidaattikustannukselle vuonna 1989. Turunen sattui tuntemaan Annen työkaverin, joka oli pannut merkille Annen korkean työmoraalin ja ylityötunnit koulussa. Hän sanoi: “Anne lähe pois vaan täältä, minä tiedän sulle hyvän työpaikan”.

Alku 1980 perustetulla Kandidaattikustannuksella oli hankala, ja illat venyivät myöhään kirjanpitoa ajantasalle päivittäessä. Alkuvuosina työnkuvana oli paljolti Kandikustannuksen kirjamyynnistä ja postituksesta vastaaminen muiden sihteerin töiden ohella. Esimerkiksi vuonna 1991 toimistosta lähti kahdessa viikossa 7000 kappaletta Kustannuksen lempilasta, Therapia Fennicaa, jotka Annen ja hänen sihteeriparinsa oli kahdestaan postitettava. TF onkin vanhimpia suomenkielisiä lääketieteen kliinisiä opuksia. Kun ei ollut olemassa vielä Lääkärin käsikirjaa, saati sitten Terveysporttia, oli Therapia Fennica monien luotto-opus vastaanotolla. Anne kiersi myös monta vuotta Lääkäripäiviä eri yliopistokaupungeissa myyden Kandidaattikustannuksen kirjoja, ja niistä vuosista on jäänyt lukuisia ystäviä eri yliopistokaupunkeihin.

Kirjakustannuksen lisäksi oli Medisiinari-lehti, joka postitettiin opiskelijoille ja lääkäreille kotiin valtakunnallisesti. Lehdellä oli kaksi täysipäiväistä opiskelijatoimittajaa. Medisiinari oli laadukas ja kantaaottava lehti, kerran toimittajat olivat Yleisradiossakin haastattelussa päivän lehtenä. Lehti pyöri mainosrahoituksen voimalla, ja Annekin muistaa  keränneensä mainoksia Medisiinariin. Medisiinari jouduttiin viimein lopettamaan laman lopun tienoilla vuonna -96, kun mainosrahavirrat tyrehtyivät. Juuri ennen lehden kuoppaamista ehdittiin kuitenkin pitää 45-vuotisjuhlat Bottalla. Ne olivatkin railakkaat. “Valtavasti porukkaa, kaikki melkein psykiatreja”, muistelee Anne. Heistä varmaankin suurin osa vanhoja toimittajia. Anne nimeää juhlia muistellessaan pari toimittajaan, unilääkäri Timo Patrosen ja  Terhi Heinäsmäen. Aina välillä eläköityvät lääkärit lähettävät Annelle viestiä ja kyselevät Medisiinariin kirjoittamiaensa vanhojen juttujen perään, jotka Anne kaivaa arkistoista Orionilta.

Siihen aikaa Q-kautinen toimi vielä LKS:n tiedotusvälineenä, nykyisen sähköisen tiedotuspostin lehtiversiona. Se kehittyi Medisiinaria vastaavaksi opiskelijalehdeksi vasta myöhemmin 1970-luvun loppupuolella. Erona kuitenkin oli, että kellä tahansa Kandiseuran jäsenellä oli mahdollisuus kirjoittaa lehteen. Ehkä tästä Medisiinarilehti vähitellen kuihtui, kun jäsenet tunsivat Q-kautisen läheisemmäksi ja hyödyllisemmäksi lehdeksi.

90-luvulla ei opiskelijoiden tarvinnut istua kahvilla Terkon kellarissa Mocomassa. Kandiomalla oli silloin oma kahvila toimiston yhteydessä osoitteessa Stenbäckinkatu 9, jossa nykyään on sairaalan apteekki. Heillä oli silloin hulppeat 400 neliötä tilaa, vieläpä ilmaiseksi. Sieltä jouduttiin muuttamaan vuoden -94 lopulla pois, seuraavana osoitteena Tukholmankatu 8B. Sen jälkeen siirryttiin Kandioman nykyiselle paikalle Biomedicumin kellarikerrokseen.

“Mikä on parasta työssä” kysymykseen on Annen helppo vastata. “No, te”. Opiskelijat. Monesti on Anne ratkonut opiskelijoiden sydänsuruja ja muita murheita. “Yhdessä on itketty ja selvitetty asia, ja sitten lähdetty paremmalla mielellä”. On myös ollut monia ulkopaikkakunnalta tulevia opiskelijoita, joista on nähnyt että he ovat yksinäisiä. Anne on sitten houkutellut heidät toimistoon juttelemaan, ja mukaan järjestöaktiivin hommiin LKS:aan tai Kandidaattikustannukselle. Monet heistä tulevat vielä tänäkin päivänä moikkaamaan Annea, ja soittavat kotiin hyvät juhannukset ja käyvät kylässä. Hyvinkään sairaalassa töissä olevat kandit ovat aina tervetulleita ottamaan yöunet Annen luona, ettei tarvitse Helsinkiin asti matkustaa.

Juhlittu on aina, kun on ollut syytä. Vuonna -91 Therapia Fennican uusi painos ilmestyi, ja sitä mentiin tietysti juhlistamaan hallituksen ja toimiston voimin. Anne oli ajatellut menevänsä aikaisin nukkumaan, olihan seuraavan päivänä toimistopäivä. No, muut olivat eri mieltä. Jatkopaikkaan siirryttäessä hallitus nappasi Annen syliin ja kantoi baariin Ylioppilastaloa vastapäätä. Puoli viideltä Anne otti viimein taksin kotiin, sitten pikainen vaatteidenvaihto ja seitsemäksi aamulla töihin. Muut hallituksen jäsenet eivät selvinneet seuraavana päivänä toimistolle.

Monet Kandidaattikustannuksen tai LKS:n entiset hallituslaiset löytyvät nykyään lääketieteen alan yritysten tai yhdistysten hallituksista. Haastattelun aikana mukamas huonon nimimuistin omaava Anne luettelee useita tuttuja nimiä, milloin pääsihteerinä, milloin toimituspäällikkönä toimineita vanhoja tuttuja, kuten Duodecimin toimitusjohtaja Pekka Mustosen, vanhan valmennuskurssien vetäjän. Kerran Anne oli Lääkäriliitossa kokouksessa, ja paikalla ollut Pekka Mustonen julisti kovaan ääneen, että “Minä istun Papun viereen!”, ja hääti Annen vierustoverin kauemmas. Jotain kertoo Annen läheisestä suhteesta opiskelijoihin sekin, että jo vuosia on ollut perinteenä, että tilinpäätöksen yhteydessä Anne kutsuu KKOY:n hallituksen luokseen syömään ja saunomaan. Ohjelmanumerona Annen mies Ilari käyttää hallituslaisia lentämässä pienlentokoneella Hyvinkään sairaalan yllä.

Lempiopiskelijoita Annen on vaikea nimetä. Erityisen hyviä puheenjohtajia Anne haluaa mainita naisten puolelta. Maija Kaukonen, joka on nykyään Naistenklinikalla töissä, oli “huippu, tilintarkastajakin kehui”. Hänen jälkeensä tuli Kati Liukko, joka oli vähintäänkin yhtä hyvä. Hän toimi samaan aikaan TAV:na, FimSIC:n puheenjohtajana, Kandidaattikustannuksen puheenjohtajana ja veti kaksi kirjaprojektia. Sinä vuonna FiMSIC järjesti myös maailmankokouksen Helsingissä. Henki oli silloin myös hyvä, ja luottamus niin hallituksen sisällä kuin tilintarkastajiinkin. Pojista Annen pitää mainita Juhana Idänpää-Heikkilä, Tuomas Lilius, ja Magnus Tötterman. Ari Ristimäki on jäänyt mieleen ensimmäisenä puheenjohtajana Annen kautena, jolloin he tekivät yhdessä Therapia Fennicaa.

Opiskelijat eivät ole kovinkaan muuttuneet viime vuosien aikana, samaa sähläystä se on. “Raittiimpia ovat mielestäni nykyään kuin mitä 90-luvulla.” Enää ei käytetä LKS:n rahoja yhtä vapaasti kuin pari vuosikymmentä sitten. Kun Anne tuli taloon, tilintarkastaja sanoi, että “Anne, viskaa kaikki Alko-kuitit roskikseen.” “Minä viskasin kaikki enkä yhtäkään hyväksynyt.” Itse Anne ei huomaa vanhenevansa, kun on täällä opiskelijoiden kanssa. Toimistolla nuorentuu. Mutta kyllä sitä “aina välillä purskahtaa nauruun, on ollut varmaan samanlainen töppöilijä tuon ikäisenä”.

Annella on ollut oiva vaisto pätevien työntekijöiden suhteen. Kandidaattikustannuksen valmennuskurssitoiminta oli mukana yrityksen alusta asti, mutta kurssit olivat huonoja eikä niillä riittänyt osallistujia. Ne löivät itsensä kunnolla läpi vasta, kun “Kärkkäisen poika” uudisti konseptin. Hän oli alunperin fysiikan ensimmäisen vuoden opiskelija, josta Anne kuuli vanhalta opettajaystävältään. “Koko Kustannuksen hallitus oli vastaan, mutta minä sanoin että ‘Minä takaan sen’. Sehän se sai nostettua tämän valmennuskurssitoiminnan hetkessä.” Kahden vuoden valmennuskursseilla opettamisen jälkeen Kärkkäinen kysyi “Anne, pyrinkö minä lääkikseen?” ja Anne sanoi “Pyri pois.”. Kyllähän hän pääsikin. Anne vertaa Kärkkäistä nyt kuudetta vuotta opettavaan Tuomas Hirvoseen, joka on samalla tavalla pidetty opettaja ja kehittänyt paljon valmennuskurssitoimintaa.

Anne on jäämässä eläkkeelle virallisesti ensimmäinen päivä lokakuuta, mutta lomapäiviä on niin paljon jäljellä, että jo Juhannuksena on tarkoitus päästä eläkepäiville. Kesälle on suunnitteilla lentomatka neljän pienlentokoneen (“Jukolan pilotit”) voimin Ranskaan, josta matka jatkuu Puolaan ja Saksaan. Annen mies on innokas lentoharrastaja, ja Anne toimii kartturina.

Eläkevuosille on jo paljon suunnitteilla. Anne on miehensä kanssa ostanut Vääksyn telakan, jonka toimintaa on jo alettu pyörittää. “Nostetaan veneitä ja korjataan niitä”. Anne aikoo aloittaa siellä kirjanpitäjänä lokakuun alusta. Eläkevuosina on siis tarkoitus vihdoin alkaa pyörittää omaa yritystä. Tässä työssä saa olla ulkona, mistä pariskunnan koiratkin varmasti nauttivat. He hoitavat myös Asikkalan laituripaikkoja.  “Autetaan veneilijöitä myös, mukavaa hommaa.” Sen on tarkoitus olla “palvelusatama”, jonka asiakkaat voivat pyytää Annea käymään lähikaupassa ruokaostoksilla, jos ei itse on kiire suoraan töistä veneilemään. Sataman asiakkaiksi eksyy varmasti vanhoja tuttujakin, nytkin Härkösten veneen vierestä löytyy entisen opiskelijan paatti.

“Kiittimet ristiin kun menen lääkäriin kun ei ookkaan tuttu, kun ei kehtaa valittaa”. Niin, tuttuja tulee vastaan lääkäriinkin hakeutuessa. Kun Anne aloitti työt Kandidaattikustannuksella, odotti häntä moni keskeneräinen homma ja ensimmäisinä viikkoina töitä riitti yömyöhään asti. Yksi ilta hän kotiin lähtiessään kaatui pihalla rähmälleen, ja siinä rytäkässä käsi murtui. Hän meni lääkärille, joka laittoi kipsin käteen ja määräsi 6 viikkoa sairaslomaa. Koejalla ollut Anne ei voinut jäädä töistä pois, vaan yritti vain varoa kättä työn tiimellyksessä. Kontrollikäynnillä oli yksi tuttu opiskelijapoika pitämässä vastaanottoa, ja kuvien katsomisen jälkeen totesi kauhistuneena “Anne, ei se oo parantunut!”. “Minä sanoin että ‘hyvä ihminen, sulla on vanha kuva tossa, että uus kuva on tossa oikeella!’” Poika oli kovin nolona mokastaan, ja vannotti Annen olemaan kertomatta kenellekään tapahtuneesta. Anne lupasi mutta sillä uhalla, että pojasta tulee ortopedi. Ja niinhän hänestä tulikin, ei auttanut muu.

Anne on ehtinyt jakaa paljon ohjeita nuorille opiskelijoille RY:n pitämisestä, kirjanpidosta, ja myös  elämästä. Hän yrittää aina kannustaa ottamaan uusia nuoria opiskelijanalkuja mukaan järjestöhommiin. Kun ekoina lääkisvuosina innostuu, niin sitä saattaa helposti olla mukana koko opiskelujen ajan. Aina kun joku on tullut kysymään Annelta töitä, on jotain löytynyt. Kyllä aina löytyy ahkeralle tekemistä, vaikka suurin osa toiminnastahan perustuu lukuisiin opiskelijoiden tekemiin ilmaisiin työtunteihin. Annekin tekee vapaaehtoistyötä Jukolan piloteille. He ovat miehensä kanssa hoitaneet laskutusta jo vuosia ilmaiseksi ilman mitään korvausta. “Järjestöhommat ovat mukavia, kun on kiva porukka jossa tehdä.”

Anne on usein kertomassa Kandiomassa vieraileville opiskelijoille lomareissuistaan. Lempimatkaa kysyttäessä vastaus tulee nopeasti; Patagonia, Chile 2002. Patikointiretkeltä mieleen jäi eteläkärjen kaunis luonto, pingviinit ja pääskyset, jotka lensivät paikalle. Ja eikai haastattelua voi päättää kertomatta mitään Annen kahdesta koirasta, Toscasta ja Nupusta. Tosca on jo koiravanhus, Nuppu taas parin kuukauden ikäinen viipottaja. Iloisia koirajuttuja kuulee päivittäin, ja on Kandioman WiFikin nimetty Toscan mukaan.

Anne valittiin LKS:n kunniajäseneksi vuoden 2013 vuosijuhlissa. Kunniajäseniä on valittu koko Kandiseuran historiassa vain 14, siis noin joka kuudes vuosi. Alunperin Annen oli tarkoitus lähteä vuosijuhlapäivänä ajamaan Lappiin vaellusmatkalle, mutta lähtöä piti siirtää päivällä, kun Annelle kerrottiin kunniamerkistä. Juhlissa Iiro Kauma piti Annelle puheen, jota Anne muistelee edelleen lämmöllä. “Jo vuosien ajan on kandiseuran ja Kandidaattikustannuksen toiminnassa elänyt lentävä lause ‘ jos et tiedä, kysy Annelta’. Toimistossa on apua saanut aina, kun on sitä pyytänyt ja usein myös pyytämättäänkin.”  Anne lupaa tulla tänäkin vuonna vuosijuhliin tervehtimään monia ystäviään.