Mielipiteet ja vastineet

Otetaanpa heti vastaus kysymykseen: ei, lääkiksessä on liian vähän alkoholillisia tapahtumia. Joskus saattaa tulla jopa päivien putki, jolloin ei ole mahdollista hyvässä seurassa hieman naukkua ottaa tai minun tapauksessani katsoa vierestä, kun muiden tajunnantaso ja harkintakyky hiljalleen laskee.

Siinä hiljalleen juomien kanssa lotrailessa 0,9 promillen kohdalla alkavat (samat) ihmiset esittämään minulle tärkeitä kysymyksiä: Miksi et muuten juo? Tajuatko, mitä menetät, kun et juo punaviiniä? Eikö sinulla ole humalassa kivaa? Ja se jokailtainen: miten kestät kännisiä ihmisiä?

Suoritetaanpa tämä FAQ nyt kerralla pois alta:

1. Miksi et muuten juo?

Tähän hyväksyttävin perustelu olisi se, että perheessä on ollut alkoholiongelmaa ja minä nyt sen takia en viitsi edes riskeerata. Itsellänikin syy olla nauttimatta jumalten juomaa löytyy perheestä. Tämä johtuu isästäni, jonka huumorintaju vähenee eksponentiaalisesti sitä mukaa, kun veren etanolipitoisuus kasvaa lineaarisesti. Jos vastaava ominaisuus on perimän mukana valunut myös minuun, on riski liian suuri humalahakuiseen juomiseen.

2 .Tajuatko mitä menetät, kun et juo punaviiniä?

Tajuan. Menetän 40-vuotiaana työpaikan pikkujouluhiprakkahöpinät ja aamudarrat, kun tuli edellisiltana juotua puoli pulloa liikaa. Onhan se punaviini myös täysin subjektiivisesti pilaantunutta marjamehua, jonka ympärille on onnistuttu rakentamaan ”korkea”kulttuuri.

3. Eikö sinulla ole humalassa kivaa?

Nääh.

4. Miten kestät kännisiä ihmisiä?

Ja tässä onkin koko homman ydin. Kännisiä ihmisiä kestää paremmin kuin valkoisen takin liian ylös napittanutta opiskelijakollegaa. Känninen suomalainen on leppoisa, helposti lähestyttävä ja esteetön eläin siinä missä kännitön suomalainen on kireä, vaikeasti lähestyttävä ja esteellinen ihminen. Vaikka keskustelun taso ei välttämättä ole kännissä aina kauhean korkea, on humalajuttujen alagenre ”syvällinen elämän kyseenalaistus” lempikuunnelmiani. Lisäksi kännisten ihmisten seurassa ei haittaa oma kömpelö outo olemukseni, koska kerrankin sovin joukkoon. Jälkeenpäin aamulla on kiva nauttia muiden itse aiheutetusta krapulakärsimyksestä ja toimia mystisenä biletietäjänä, joka muistaa mitä edellisenä iltana tapahtui.

Siis lisää holia, bileitä ja nautintoa lääkikseen! Kyllä sitä absolutistikin kaipaa.

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti anonyymina

“Rakas Oskari! Sun jutut on vetäny mun hymyn korviin viime Qkautisissa. Oot hyvä kirjottaja, vaatii rohkeutta ja terävyyttä käsitellä lähes tabun kaltaisia asioita avoimesti ja ironisesti.”

Yllä olevaan tekstiin on helppo yhtyä. Muistan lukeneeni Oskarin ensimmäisen pakinan Q-kautisessa ja ihmetelleeni sadannen kerran sitä, miten monilahjakkaita ihmisiä lääkiksestä löytyy. Pakina ei ole helpoin tekstimuoto, sillä stereotypioiden käsitteleminen ironisesti vaatii kykyä ajatella sekä laatikon sisä- että ulkopuolelta. Humoristisia tekstejä kirjoittaessa ottaa myös aina riskin, sillä ihmisten käsitykset huumorista ovat hyvinkin erilaisia. Oskarin viimeisen jutun aikaansaamassa nettikeskustelussa osa koki, että tekstiä mauttomana pitävät ihmiset eivät olleet ymmärtäneet vitsiä. Vitsi voi kuitenkin olla samaan aikaan hauska ja tuhoisa. Itselläni on naururyppyjen vieressä toiset rypyt todisteena kaikista niistä kerroista, joina olen pakottanut itseni olemaan nauramatta hauskan neekerivitsin kuullessani. Ovelan vitsin voi siis ymmärtää, se voi jopa naurattaa, mutta se voi silti olla epäkorrekti.

Huumori on vaikea laji. Oskarin vahva itseironia tekee selväksi tekstin lähtökohdat, ja harva varmasti ajatteleekaan seksististen vitsien olevan hänen aitoja mielipiteitään. Aina kirjoittajan tarkoitusperä ei kuitenkaan korreloi teksistä välittyvään viestiin. Ideaalista olisi, että kaikesta voisi vitsailla, mutta koska elämme maailmassa, jossa ihmisillä on vahvojakin ennakkoluuloja ja -asenteita, surullinen totuus on, että harmittomiksi tarkoitetuilla vitseillä voi olla pidempikestoisia seurauksia. Myös kontekstilla on tässä suuri merkitys. Kaveriporukassa ihmiset tuntevat vitsiniekan todellisen arvomaailman, mutta julkisessa keskustelussa on vaikeampi arvioida, mikä puhujan perimmäinen tarkoitus on. Toki elämä on hieman hankalampaa, kun joutuu miettimään, mitä suustaan päästää, mutta se on pakollinen edellytys, jos haluamme tehdä olemisesta helpompaa ympärillä oleville.

Seksistisen huumorin taipumusta ylläpitää naisten epätasa-arvoista asemaa on tutkittu jonkin verran. Erilaisissa koeasetelmissa on kyetty todistamaan, että seksistisile huumorille altistuneet kokivat mm. raiskauksen uhrien tarinat epäuskottavimmiksi ja olivat herkempiä syyttämään naisia näissä tilanteissa. Näiden tutkimusten johtopäätöksissä todetaan, että seksistisen huumorin viljely yhteiskunnassa ylläpitää seksistisiä ajatusmalleja ja oikeuttaa tällaiset kommentit jokapäiväisessä elämässä. Pohjoismaat ovat sukupuolten tasa-arvon suhteen monella tapaa edelläkävijöitä, mutta töitä on vielä jäljellä. Näkyvimpinä esimerkkeinä ovat naispoliitikkojen pätevyyden jatkuva kyseenalaistaminen ja eduskunnassa ajoittain esiintyvät häirintätapaukset.

Nettikeskustelut vastaavat Kreikan varhaisten demokratioiden torikokouksia, joissa jokainen (täysi-ikäinen vapaa mies) sai tulla ilmaisemaan mielipiteensä. Niistä puuttuu kuitenkin hyvän diskurssin edellytys, toisen ihmisen kohtaaminen. Siksi nettikeskustelu harmillisen usein muuttuukin oman kannan hyökkääväksi puolustamiseksi aidon keskustelun sijaan. Emme keskustele oppiaksemme vaan vastataksemme parhaiten ja saadaksemme tykkäyksiä. Lisäksi epäoleelliset asiat nousevat keskiöön. Pakinasta syntyneessä keskustelussa muodostui nopeasti käsitys, että Oskari olisi yhdistetty viime keväisiin ahdistelu-tapauksiin, mikä on harmillista, eikä palvele kenenkään, puhumattakaan keskustelun, tarkoitusta. Tarkoitus oli ennen kaikkea herättää keskustelua, ja tämän uskoisi olevan lähtökohtaisesti hyvä asia. Liian usein ongelman, josta vahvemmassa asemassa olevat eivät kärsi, esille nostaminen kuitenkin tuomitaan.

Nettikeskusteluissa käy myös usein niin, että äänekkäimmät ottavat yliotteen määräten keskustelun suunnan. Näin käydessa monet hiljaisemmat viisaudet hukkuvat joukkoon.

Toivoisin, että tulevaisuudessakin kuka tahansa voisi avata keskustelun pelkäämättä leimausta “mielensäpahoittajaksi”. Mielensäpahoittamis-argumentti on helpoin tapa yrittää saada vasta-argumentoijan näkemykset näyttämään tyhjiltä, ja kumota koko keskustelu turhaksi.

Toinen yleinen tapa tehdä tämä on vedota sananvapauteen. Sananvapausargumenttia kuuleekin nykyään käytettävän jos minkä loukkaavien, jopa kansanryhmää vastaan kiihottavien argumenttien yhteydessä. Sananvapaus on hieno arvo, mutta sen ei voi olettaa ylettyvän niin pitkälle, että sen seuraukset rajoittavat toisten vapauksia. Se onkin ikään kuin aikuisten “Suomi on vapaa maa” -argumentti, jota käytettiin ala-asteella kun tönäistiin kaveri mutalammikkoon.

Herää kysymys, mikä oli käydyn nettikeskustelun lopullinen anti? Yliopistokoulutuksen yksi päämäärä on opettaa kriittistä ajattelua ja objektiivista argumentointia. Lääkiksessä näitä ei paljoa opeteta, eli vapaa-ajalla harrastettu keskustelu voisi tehdä meille kaikille hyvää. Oli mainitusta keskustelusta mitä mieltä tahansa, uskon useimpien yhtyvän siihen, että Oskari on lahjakas kirjoittaja, ja että kaikilla on ja pitäisi tulevaisuudessakin olla vapaus ilmaista mielipiteensä. Nämä mielipiteet on myös kyettävä haastamaan.

Jos koit tekstissä ilmaisemani mielipiteet loukkaaviksi tai suoranaisen vääriksi, ehdotan että aloitat siitä keskustelun vaikka Facebookiin. Tulen mielelläni kommentoimaan. Konsensus ei luo keskustelua, joten eri mieltä saa olla, mutta let’s keep it civil.

Aurora Lemma

Oskari Oikarinen pakinoi viime Q:ssa taidokkaasti kalastamisesta. Huolimatta hänen  vuosien mittaisesta kokemuksestaan niin suolaisissa kuin makeissa vesissä jäi kysymys pyörimään kaikkien huulille.

Miksei jalokala tartu koukkuun?

Roskakalaa katiskaan ui kyllä. Syötin ollessa riittävän kookas ja kalastuspoukaman tarpeeksi mallasjuoman samentama on lieroa imeskeleviä  särkiä ja säynäviä ylimäärin. Näissä likaisissa vesissä kuitenkaan harvoin nappaa sitä todellista herkkua. Minne karkaavat siiat ja nieriät? Entä kuinka taltutetaan eteläisten merien miekkakala?

Uskon, että kalastajat ovat itse aiheuttaneet tuhonsa. Jos kaunis ja kimaltava jalokala olisi käyvä maltaisessa koskessa kiinni vieheeseen, näyteltäisiin sen kylkiä heti viereisille onkijoille. He taas kateudessa haukkuisivat sen alimittaiseksi, värivirheelliseksi tai milloin miksikin. Tämä tuntuu uhkaavalta jalokalasta, joka ei halua tulla simputetuksi.

Toisaalta jalokala on pilalle passattu. Siimamiesten kilpavarustelu on lisääntynyt. Saaliille kelpaavat enää hienoimmat vieheet ja tyylikkäimmät houkuttelutekniikat. Ketä kiinnostaa kalastaa, jos tietää, että saadakseen tirisevän kuuman lounaan, on nähtävä viikkojen edestä vaivaa, ja siltikin edessä on todennäköisesti tyhjä lautanen.

Allekirjoittanut ehdottaakin kaikille jalokaloille  kalastetuksitulemiskiintiöitä. Käykää kaikki sammet ja meritaimenet joskus onkeen, jotta Suomen herrat eivät enää näkisi nälkää tai joutuisi syljeskelemään suustaan särjen niin monia ruotoja. Kohtuudella kaikille.

Teksti // Johanna Suur-Uski