Psykon vastaanotolla

Psykologian opintojeni myötä olen käsittänyt, että aikuisena identiteetti ei muovaudu yhtä paljon kuin nuorena. Myllerrys ei kuitenkaan rajoitu vain teinivuosiin, vaan jatkuu myös varhaisaikuisuuteen. Arjessa tämä näkyy yliopistovertaisten kanssa käydyissä keskusteluissa, joissa edelleen pohditaan omia arvoja, minäkuvaa, uratavoitteita ja perhetoiveita ilman, että omaan suhtautumiseen keksittäisiin vielä tyydyttävää vastausta.

Ilmiö on nähtävästi sidoksissa nykyajan pitkittyneen nuoruuden kanssa. Kun isovanhemmillamme elämän suuret raamittajat, kuten perhe ja työ, ovat olleet kaksikymppisenä suunnilleen selviä, meidän sukupolvellamme lykkääntyy niihin liittyvä päätöksenteko ja vakiintuminen. Ympäristön vakaus tai vaihtelevuus tuntuukin vaikuttavan keskeisesti identiteetin pysyvyyteen.

Muutokset ympäristössä haastavat käsitystä itsestä. Uusien toimintamallien haltuunotto esimerkiksi töissä tai harrastuksissa koettelee käsitystä omasta pystyvyydestä, joka voidaan nähdä olennaiseksi osaksi identiteettiä. Samalla kokemus siitä, mitä ainakin osaa, voi lujittua, ja toisaalta tärkeitä toiveita siitä, missä haluaisi vielä kehittyä, voi muodostua. Puolestaan kokemus vuorovaikutuksesta muiden kanssa viestii itselle siitä millainen tyyppi on, ja sosiaalisen piirin vaihtuessa tämä voi muuttua.

Suuria muutoksia ympäristössä on edessä niin fukseilla kuin pian valmistuvillakin. Voi kuitenkin olla, että vastaus kysymykseen ”Kuka minä olen?” ei muutu suhteellisen vakaaksi edes pitkittyneen nuoruuden muuttuessa aikuisuudeksi. Koska työurien on ennustettu vaihtelevan yhä enemmän, identiteetti voi kokea aiempia sukupolvia enemmän muutoksia myös pitkällä aikuisuudessa.

Tsempit kaikille alkavana vuonna uusiin ympäristöihin sopeutuville!

Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.

Teksti ja kuva: Emma Stickler

Kun puhutaan taiteen ja lääketieteen rajapinnasta, herää ensimmäisenä mieleen kysymys: Voiko taiteella parantaa ja jos voi, niin mistä, miten ja millä perusteella? Lääketieteen suhteen kysymys tuntuu omaan korvaan jopa melko villiltä, mutta psykologian äänitorven edustajana otankin vapauden laajentaa tämän Q-kautisen mitä kiinnostavimman teemaa koskemaan paitsi fyysistä, myös psyykkistä terveyttä. Päivitetty ja tarkennettu kysymys kuuluu siis: Voiko taide parantaa psyykkisistä ongelmista? Vaikken ehkä osaa vastata tähän sen pätevämmin kuin edelliseenkään kysymykseen, ovat valmiuteni pohtia aihetta tästä näkökulmasta hieman mielekkäämmät, joten niin myös teen.

Taide ylipäätään on ilmiö, joka tarjoaa meille verbaalisuuden rinnalle valtavasti lisätyökaluja välittää tunteita, ottaa kantaa, herättää ajatuksia, kommunikoida muiden kanssa ja kanavoida omia ajatuksiamme johonkin. Toisin sanoen sen avulla voi tehdä ja kokea asioita, jotka liittyvät voimakkaankin subjektiivisesti yksilöön ja tämän psyykeen. Itse koen, että yksi taiteen olennaisimmista – tosin määrittelemättömistä – tehtävistä onkin kaikenlaisen hyvinvoinnin edistäminen. Sekä taidetta kokemalla että tekemällä on mahdollista rentoutua, kokea mielihyvää, ilmaista itseään, saada flow-tilan kokemuksia, lievittää stressiä ja niin edelleen. Taide tuo apuvälineitä siihen, miten ihminen voi käsitellä itseään ja omia ajatuksiaan ja tunteitaan; taide voi auttaa kokemusten sanoittamisessa.

Me erilaisen terveyden ja hyvinvoinnin tulevat ammattilaiset tulemme kaikki kuitenkin kokemaan paljon tilanteita ja kohtaamisia, joissa hyvinvointi on jollain tavalla horjunut ja yksilö sairas. Tällöin tulee ajankohtaiseksi kysymys siitä, millä keinoin toipumista ja parantamista voi toteuttaa. Milloin taide voi olla pätevä apuväline toimintakyvyn palauttamisessa ja milloin toisaalta perusteetonta tai epätieteellistä vaihtoehtohoitoa?

Psykologia on alana sen verran uusi, että myös sen sovellukset ja käyttömahdollisuudet hakevat vielä muotoaan. Keinot ja keksinnöt psyykkiseen kuntoutumiseenkin ovat monet, ja niin myös taide löytyy esimerkiksi erilaisten psykoterapiamuotojen joukosta. Tärkeää on hahmottaa, milloin erilaiset sovelluskeinot, kuten taide, valjastetaan terveyden kannalta hyötykäyttöön pätevän viitekehyksen ja ammattitaidon sisällä, ja milloin sellaisia käytetään maallikkotasolla ja rahan kiilto silmissä. En tosiaan halua nyt rinnastaa taidetta vaikkapa yksisarvisterapioihin, mutta ylipäätään on hyvä olla tarkkana ja kriittinen siitä milloin psyykkisen terveydenhuollon sovellukset ovat päteviä ja tieteellisesti luotettavia ja milloin taas eivät.

Kritiikistä huolimatta uskon, että taiteella on psyykkiselle terveydelle paljonkin annettavaa ja että sitä on mahdollista hyödyntää paitsi epämääräisenä myös todella hyödyllisenä ja arvokkaana apuvälineenä. Viime syksynä inspiroiduin opiskelijoidemme järjestämässä kehollisuusseminaarissa siitä, millä tavalla psyykkisiä ongelmakohtia voi lähestyä esimerkiksi kuvataiteen keinoin. Kuvataideterapeutti Mimmu Rankasen luennolla¹ esille nousi esimerkiksi se, että tunteiden käsitteleminen käsin tekemällä voi saavuttaa yhteyden sisäisiin kokemuksiin ja tunteisiin omalla tavallaan vilpittömämmin ja suoremmin kuin sanallisesti ilmaisten. Tällainen välittömyyden tavoittaminen saattaa näkyä vaikkapa asiakkailla, joiden verbaalinen ilmaisu on niin kehittynyttä ja koukeroista, ettei sen avulla vältämättä pysty tavoittamaan syvimpiä tunteita ja solmukohtia: asiakkaalle uuden työtavan hyödyntäminen saattaa helpottaa vaikeiden tunteiden ja ongelmien esiintuomista terapiatilanteessa.  Lisäksi tunteiden siirtäminen paperille voi mahdollistaa paremman etäisyyden ja näkökulman ottamisen omiin tunteisiin. Terapiaistunnoista saa käteen myös jotain niinkin konkreettista kuin omista tunteista kertovan taideteoksen.

Vaikka erilaiset taiteeseen liittyvät psykologiset sovellukset, kuten kuvataide-, musiikki- ja tanssiterapia, ovat toistaiseksi melko uusia tulokkaita ja niihin liittyvä näyttö vähäistä, uskon, että taiteella on potentiaalia tavoittaa suurempikin rooli myös terveydenhuollon kentällä sairauksista ja häiriöistä parantumisessa sekä kuntoutumisessa. Parantumisen käsitettä miettiessä rupeaa omassa päässäni kuitenkin soimaan kursseilla päähän iskostettu ennaltaehkäisyn kello: eikös juuri ennaltaehkäisy ole se paras hoitomuoto joka asiaan. Ainakin tässä suhteessa taide voi olla varsin valoisa kaveri sekä lääketieteen että psykologian kannalta, sillä vaikka mitään muuta hyötyä ei koko ilmiöstä olisikaan, niin ainakin se aktivoi ihmisiä tarjoten jotain tekemistä. Ja onhan siinä oikeasti paljon muutakin hyvää.

Kuten jo jutun alussa spekuloin, on taide siis mielestäni hyvinvointi-ilmiönä todella tärkeä. Omassa elämässäni se on myös suuri pelastus, sillä rakkaimpiin ja mielekkäimpiin ajanviettotapoihini ovat pitkään kuuluneet esimerkiksi baletti, nykytanssi, pianonsoittelu ja valokuvaus. Psykologian opinnoissani olen löytänyt intohimoni lehden tekemisestä, sillä se suorastaan maagisen täydellisellä tavalla yhdistää minua kiinnostavan tieteenalan sekä ainejärjestölehtimäisen taiteen. Nyt pääsemme kanavoimaan piilevää luovuuttamme ja sisäistä tiedevimmaa myös toistemme lehtiin, sillä jo vanhaksi jutuksi käyvän tiedekuntamuuton kunniaksi olemme perustaneet Q-kautiseen ja Kompleksi-lehteen tämän kyseisen vastaanottopalstan. Tervetuloa mukaan osallistumaan!

Kaiken kaikkiaan taide tuskin koskaan pärjää lääketieteen tai psykologian alalla yksinään, mutta tieteellisen viitekehyksen sisällä se voisi olla hyvinkin toimiva terveyden edistämisen apulainen. Voisikohan taide edistää kaikenlaista hyvinvointia myös Meilahdessa tai rakentaa lisää yhteistä rajapintaa tiedekunnan eri alojen opiskelijoiden välille? Tämäkin kysymys jää nyt optimistisen tunnelman vallitessa auki, mutta toisaalta kaiken muun lisäksi myös vastaamatta jättäminen tavallaan kuuluu taiteen luonteeseen, vai mitä?

1. Rankanen, M (2017, lokakuu) Psykofyysinen ja kuvallinen työskentely psykoterapiakontekstissa. Luento Kehollisuusseminaarissa 2017, Helsinki, Suomi

Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelija.

Teksti ja kuva: Alva Grünthal, Kompleksi-lehden päätoimittaja