Pääkirjoitus

Sisäilmaongelmainen Kätilöopisto suljettiin lopullisesti viime vuonna. Se oli voitto siellä sairastuneille kätilöille ja muulle henkilökunnalle. Kätilöopiston sulkeuduttua viidesosa kaikista Suomen vauvoista syntyy Naistenklinikalla. Ylen MOT-ohjelma kertoo, että Naistenklinikalla epäillään myös olevan vakavia sisäilmaongelmia.

Mediassa puhutaan nykyään kiivaasti koulujen homeongelmista ja sairastuvista lapsista. Arvioista riippuen jopa puolessa koulurakennuksia on sisäilmaongelmia. Oma lukionikin on purku-uhan alla, vaikka korjauksia on tehty siellä jo vuosia. Sisäilmaongelmia löytyy kaikkialta, päiväkodeista lähtien. Muodostuu putki, jossa lapset altistuvat huonolle sisäilmalle synnytyssairaalasta lukion päättymiseen puhumattakaan tulevista työpaikoista tai homepommi-omakotitaloista.

Google-haulla ”koulu sisäilma” löytyy kaksinkertainen määrä hakutuloksia verrattuna hakuun ”sairaala sisäilma”. Koulujen sisäilmaongelmat aiheuttavat helpommin voimakkaan tunnereaktion. Onhan kyse lapsista. Entä sitten sairaaloiden osastoilla makaavat sairaat tai 40 vuoden työuria tekevät työntekijät?

Korkeakoulujen sisäilmaongelmista löytyy netistä tietoa vielä sairaaloitakin vähemmän. Usein sanotaan, että sisäilmaongelmat ovat vakavimpia noin 70-luvulla rakennetuissa julkisissa rakennuksissa. Biomedicum olisi siis suhteellisen turvassa. Kuuden vuoden opintoputkesta iso osa opinnoista kuitenkin käydään sairaaloissa.

Kari Reijulan laatimassa selvityshenkilön raportissa ”Sairaaloiden kunto ja ilmanvaihto” vuodelta 2005 todetaan, että tutkituista yliopistollisten sairaaloiden tiloista 15% olivat välittömässä korjaustarpeessa. Raportin tiivistelmässä kerrotaan, että yleinen ongelma sisäilmassa on tilojen riittämätön ilmanvaihto. Raporttia lukiessa ja toisaalta googlatessa aiheesta tuntuu, että ongelmat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta kaikkea voitavaa ei ole tehty. Korjaustoimenpiteitä tehdään varmasti jatkuvasti, mutta riittääkö se.

Aina, kun puhutaan ison mittaluokan asioista (tai no oikeastaan mistä tahansa) eteen tulee nopeasti raha. Sairaalat ja terveyskeskukset ovat kalliita ja kaupungin tai valtion budjetissa pienet korjaustyöt näyttävät lyhyellä aikavälillä paremmalta. Jos korjauksia kuitenkin tehdään vuodesta toiseen ja uusia ongelmia ilmaantuu ennen kuin viimeiset rakennustelineet on saatu purettua, onko korjauksia järkevää tehdä loputtomiin? Purkaminen on usein viimeinen ja epätoivottu keino.

Mielipideosaston juttuja lukiessa käy ilmi, että varsinkin koulujen kohdalla sisäilmaongelmista vaietaan eivätkä vanhemmat ole olleet tietoisia ongelmista ennen kuin postilaatikosta on tupsahtanut kirje, jossa kerrotaan koulun siirtymisestä väistötiloihin. Koulujen väistötiloiksi rakennetaan väliaikaisia (tai ei niin väliaikaisia) parakkikouluja. Sairaala on kuitenkin huomattavasti vaikeampi siirtää, koska monimutkainen laitteisto on suoraan kiinni rakennuksessa. Herääkin kysymys, kuinka paljon sairaaloiden sisäilmaongelmia mahdollisesti vähätellään ja sairastuneita työntekijöitä vaiennetaan.

Terveydenhuollon ammattilaiset yrittävät varmasti parhaansa mukaan hoitaa sisäilmasta sairastuneita. Koko ajan paisuvat ongelmat kouluissa ja työpaikoilla työllistävät terveydenhuoltoa, joka myös itse kärsii huonosta sisäilmasta. Ongelma on kuitenkin pohjimmiltaan rakennuksissa. Kuka siis hoitaisi sairaat koulut, työpaikat ja sairaalat?

Onni Jaskari

Kun aloitin Q-kautisen päätoimittajana, tai itse asiassa jo ennen kuin olin edes kunnolla ehtinyt päättää hakevani päätoimittajaksi, minulta kysyttiin: “Miten sinä aiot uudistaa Q-kautista?” Mitäkö minä aion tehdä eri tavalla? Siinäpä hyvä kysymys, vastasin.

Sanotaan, että vain muutos on pysyvää. Vierivä kivi ei sammaloidu. Tylsäähän se olisi, jos Q porkuttaisi eteenpäin samalla raiteella. Jokainen toimituksen jäsen tuo omia ideoitaan mukaan lehteen. Se ei ole koskaan päätoimittajansa näköinen vaan paremminkin hajanainen kokonaisuus toimituksen kokouksessa heittämiä ja myöhemmin toteuttamia ideoita, jotka taittaja on asetellut yhtenäiseksi kauniiksi kokonaisuudeksi. Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö päätoimittaja voisi taitavasti ohjata työstettävää numeroa haluamaansa suuntaan.

Vierailin alkuvuonna ensi kertaa LKS:n varastolla Medioma I:sen väestönsuojassa. Viime kesänä siivotussa arkistossa oli seinillä vanhoja pilapiirroksia opetushenkilökunnasta ja nurkat täynnä mitä kummallisimpia vuosijuhlalahjoja, kuten 80-luvulta peräisin oleva aikakapseli. Varastosta löytyi myös Medisiinari-lehtiä aina 50-luvulta lähtien.

Lueskelin läpi vanhoja lehtiä ja fiilistelin, mitä kaikkea silloiset lääkisopiskelijat ovat halunneet tuoda esiin lääketieteestä, opiskelijaelämästään ja kokemistaan epäkohdista. Lehdistä löytyi yllättävän paljon samankaltaisia juttuja kuin mitä olemme minun aikananikin julkaisseet Q-kautisessa. Oli curriculum-uudistuksen puintia (ei se silloinkaan ole ongelmitta sujunut), lääkisläisten pukeutumistyylin (tai sen puutteen) kommentoimista ja keskinkertaisia novelleja. Emmekö 50 vuoden aikana ole keksineet mitään uutta? Kuukauden kandikin on nykyisin vaihtunut keskiaukeman kuukauden opetushenkilöön.

Löytyi vanhoista Medisiinareista erojakin Q-kautisen nykyiseen linjaan verrattuna. Oli paljon pitkiä pohtivia ja kantaaottavia esseitä sekä medisiinisiä kirjoituksia.  60-luvulta löytyi yksi monisivuinen pohdinta eutanasiasta ja sen laillistamisesta. Mielenkiintoista, että nykyään vahvoja tunteita ja yhteiskunnallista keskustelua herättävä aihe on jo silloin ollut esillä. Eräs toimituksen jäsen hiljattain ehdotti, että pyytäisimme klinikan opettajia kirjoittamaan lyhyitä tietoiskuja tai hoitovinkkejä ajankohtaisiin sairauksiin. Olisiko sekään uudistus, jos näin tehtiin jo puoli vuosikymmentä sitten?

Lehdestä löytyi myös kirjoitus, jossa arvosteltiin kovin sanoin opiskelijoiden epäkypsää tapaa valittaa opetuksen puutteellisuudesta olematta kuitenkaan halukkaita vaikuttamaan sen laatuun. Miten monesti olenkaan kuullut saman valitusvirren töitä kouluksemme eteen tekevien opiskelijoiden huulilta? 1959 kysyttiin: “Kenen vika? Onko pohjatietojen hankkiminen tehtävä pakolliseksi järjestämällä klinikan sisäänpääsytenttejä?” Tämä uhkaus on nykyään arkista todellisuutta, ja hyväkin niin. Mutta kuinka saataisiin muutettua opiskelijoiden asenne vaikuttamiseen?

Medisiinarilehti täyttäisi tänä vuonna 70 vuotta. Senkin kunniaksi tästä Q-kautisesta löytyy yksi vuoden 1959 Medisiinari-lehdessä julkaistu juttu: Kuinka tulla fakki-idiootiksi. Juttu on julkaistu uudestaan jo useaan otteeseen. Löysin sen samaisesta varastosta 90-luvun Alfan Aapisesta, jossa väitettiin jutun olevan peräisin Oulun lääkiksen lehdestä 70-luvulta. Jutun kuvailema ärsyttävän hikaroiva lääkisopiskelija kuulostaa tänäkin päivänä kovin tutulta. Opiskelijat eivät ainakaan ole perimmäiseltä olemukseltaan uudistuneet. Sitä mieltä on Kandiomassa työskentelevä Anne Härkönenkin, jolla on ollut päivittäistä kosketuspintaa medisiinareihin jo 28 vuoden ajan. Hänen tarinoitaan vuosien varrelta voit lukea sivulta XX.

Nyt parin kuukauden jälkeen osaan jo ehkä vastata kysymykseen paremmin, kuitenkaan varsinaisesti vastaamatta siihen. Eihän niitä uudistuksia tyhjästä nyhjästä, vaan tuodaan takaisin vanhoja ideoita ja tehdään ne paremmin. Tuskin kukaan oikeasti pukeutui 90-luvullakaan samalla tavalla kuin tämän päivän muotitietoisimmat. Mutta millä tavalla Q-kautinen tuleekaan muuttumaan, se olkoon vielä yhtä arvoituksellista kuin ensi kevään muoti.

Heidi Hyvärinen

Päätoimittaja

Viime jouluna tein yllätysvierailun tätini luo joulupukiksi pukeutuneena. Olin ensimmäistä kertaa pukkina, ja oli vaikea pitää pokka tuttujen sukulaisten edessä. Olo oli sama kuin ensimmäisten kurssikavereiden kanssa tehtyjen Kasvaminen lääkäriksi  –näytelmien aikaan. Esitä siinä nyt sitten yhtäkkiä uskottavaa lääkäriä.

Joulun kunniaksi aloin pohtia, miten paljon joulupukin ja lääkärin työssä on muutakin yhteistä. Äkkiseltään yhteneväisyydet vaikuttavat vähäisiltä. Joulupukin maailmassa tuoksuvat kaneli ja hyasintit, lääkärin maailmassa käsidesi ja lateksi.

Tarkemmin miettiessä yhtymäkohtia löytyy kuitenkin varsin paljon. Niin joulupukin kuin lääkärin täytyy osata olla ihmisten kanssa luontevasti. Hyvät esitiedot ja niiden kertaaminen ennen perheen kohtaamista auttavat kummasti. Omat harmit ja väsymys täytyy koittaa kätkeä. Vaikka tilanne on itselle rutiinia, ei sen saa antaa näkyä ulospäin, sillä jokainen hetki on lapselle tai potilaalle ainutlaatuinen.

Joulupukki, kuten lääkärikin, näkee monenlaista; perheistä ja tarinoista jokainen on erilainen. Aina ei ole helppoa päästä ihmisten kanssa samalle aaltopituudelle. Välillä voi tuntua siltä, että potilaalla on valmiina samanlainen toivelista kuin jouluaattoa odottavalla lapsella. Niin lapset kuin aikusemmatkin saattavat myös suotta pelätä niin lääkäriä kuin joulupukkia. Asiaan liittyy varmasti osittain kummallinen rooliasu, jota ilman työ ei luonnistu.

Pukki ei onneksi joudu toimimaan samalla tavalla surun tai huonojen uutisten tuojana kuin lääkäri toisinaan. Suru tai menetys eivät kuitenkaan katso hetkeä. Joskus pukki saapuu keskelle surutyötä tai elämänkriisiä, ja silloin vaaditaan erityistä hienotunteisuutta. Parhaimmillaan pukki voi tarjota silloin ilon hetkiä. Pukin tulee aistia myös joulun herkkä puoli.

Pukki joutuu olemaan töissä jouluaattona, kuten useat lääkäritkin jossain vaiheessa elämäänsä, mutta lääkäreillä tilanne onneksi usein muuttuu iän ja arvovallan kasvaessa. Kuten monilla lääkäreillä, myös pukilla puoliso on samalla alalla. Töistä ei siis pääse eroon kotonakaan. Koko ympäröivä seurapiirikin vaikuttaa muodostuvan kollegoista. Toisaalta tämä on hyvä, sillä työyhteisössä vallitsee tiivis yhteishenki ja parhaimmillaan myös yhteisymmärrys.

Ja vielä lopuksi: kummallakin on tainnut käydä aikamoinen tuuri. Ei sitä jokaisesta isona tule Joulupukkia tai lääkäriä.

Hyvää joulunodotusta!

Minna Lehtisalo
Päätoimittaja

P.S. Kahden vuoden urakkani päätoimittajana alkaa olla lopuillaan. On aika kiittää ja poistua kuvasta. Olen matkan varrella ehtinyt soitella Suomen kuuluisimmalle dominalle, tavata Päivi Räsäsen, juosta professorien perässä ympäri kampusta ja saada sähköpostiini arviolta noin 2000 lehdistötiedotetta (suosikkieni joukossa Maksa- ja munuaisliiton viesti otsikolla “Vappu vaanii Mahtimaksaa!”). Päätoimittajana aloittaessani jännitti ihan älyttömästi. En ehkä edelleenkään ole täysin suvereeni puhumaan julkisesti, delegoimisessa on parannettavaa ja sähköpostejani hion yhä tuntikausia. Olen kuitenkin oppinut paljon, ja ennen kaikkea sen, että kaikesta selviää ja kaikkea voi oppia. Ei koskaan saa pelätä niin paljon, että jättää tekemättä asioita, joihin tuntee paloa.

Kiitos kaikille, jotka ovat olleet mukana näiden lehtien tekemisessä. On huikeaa huomata kerta toisensa jälkeen, millaisia lahjakkuuksia lääkiksestä löytyy. Erityisesti kiitos upealle toimitukselle, jonka kanssa on ollut monia hulluja ja ikimuistettavia hetkiä. Minullakin on käynyt tuuri.

Seikkailu jatkukoon.

Q-kautisen pikkujouluja juhlittiin tänäkin syksynä perinteitä noudattaen, eli niin aikaisin kuin mahdollista. Tänä vuonna se tarkoitti syyskuun viimeistä perjantaita. Kun kynttilät oli sytytetty, glögi lämmitetty ja CircOpera laitettu näkymään valkokankaalta, pidimme esittäytymiskierroksen, jonka aikana tuli kertoa nimen ja vuosikurssin lisäksi siitä, miten kukin on päätynyt mukaan Q-kautiseen. Oopperan, joulutunnelman ja Suvilahden tummuvan taivaan herkistämänä päädyinkin kierroksen aluksi muistelemaan, miten orvoksi ja epävarmaksi tunsin itseni ensimmäiset puoli vuotta lääkiksessä ja miten Q:n toimitukseen liittyminen oli minulle uusi alku. Varsinainen tunnelmankohottaja siis.

Onneksi kierros jatkui hilpeämmissä merkeissä. Tiedän kuitenkin, etten ole ainoa, jolle tottuminen lääkiselämään ei ollut täysin ruusuilla tanssimista. Oman porukan ja paikan löytyminen ei aina ole yksinkertaista. Aluksi juostaan ryhmäytystapahtumasta toiseen, mutta saattaa tuntua, että niiden loputtua ei edelleenkään ole tutustunut kehenkään kunnolla. Alfasyksykin päättyy joskus, ja sen jälkeen uusiin ihmisiin tutustuminen jää omille harteille.

Jos jotain olen lääkisvuosina olen oppinut, niin sen, että tutustuminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Alfavuonna ajattelin, että se oli siinä, nyt olen tavannut kaikki ihmiset joihin tulen koskaan kunnolla tutustumaan. Kuitenkin edelleen nyt viidennen vuoden syksynä minua kaikkein eniten ilahduttanut asia on ollut se, kuinka monta uutta tuttua olen kohdannut. Uusimpina tietysti alfat, joista monen kanssa olen jo ehtinyt jutella ja joiden naamat ovat nyt tätä lehteä tehdessä tulleet tutuiksi – lehteä taittaessa alkoi tehdä mieli tutustua koko alfakurssiin!

Olen kuitenkin tänä syksynä tutustunut myös mielettömän hienoihin ihmisiin, jotka ovat olleet ympärilläni monta vuotta – jotka ehkä jo kuvittelin tuntevani ja olin ehtinyt luokitella ei-minun-tyyppiäni –kansioon. On vaarallista ajatella tietävänsä, millainen toinen ihminen on. Yksi alfavuoden jälkeinen ilmiö on varmasti jokaisella vuosikurssilla klikkiytyminen: ihmiset, jotka vielä alfasyksynä juttelivat kenelle tahansa, istuvat enää oman porukkansa seurassa luennoilla ja Raviolissa. Kurssien sisälle ja välille muodostuu roolijako.

Klikkien ja roolien varaan jättäytymisellä on huonot puolensa. Ehkä aluksi päätyy porukkaan, joka ei lopulta olekaan omanhenkinen, ehkä omat kiinnostuksenkohteet muuttuvat. Vaikka joskus voi tuntua siltä, ettei ketään omanhenkistä ihmistä löydy, kannattaa muistaa, ettei alfasyksynä muodostunut mielikuva välttämättä enää ole ajankohtainen muutaman vuoden kuluttua. Jos antaa ennakkokäsitysten ohjata itseään, voi väliin jäädä monta hienoa kokemusta ja ystävyyttä. Lääkis on niin pitkä aika ja niin iso porukka, ettei turhaan klikkiytymiseen yksinkertaisesti ole varaa.

Valoisaa loppusyksyä toivottaen,

Minna Lehtisalo

Päätoimittaja

P.S. Käsissäsi oleva lehti on myös vakuuttava todiste siitä, että uuteen tutustuminen ei koskaan ole liian myöhäistä. Tämä on neljäs Alfa-Q, jota olen ollut tekemässä, ja kolmas, jonka taitoin. Tämä oli kuitenkin Q-urallani ensimmäinen kerta, kun pääsin taittamaan värillistä Q-kautista. Uutta opittavaa oli paljon, ja kieltämättä aluksi kauhistutti vähän. Kyllä minun nuoruudessani kaikki oli vain harmaan eri sävyjä.

Lääkikseen pääsy oli monella tapaa hieno tapahtuma. Ensinnäkin oli tietysti se valtaisa onnistumisen tunne. Työ palkittiin, epävarmuus päättyi, tulevaisuus näytti kirkkaalta. Myönnän, että se hiveli myös itsetuntoa. Ylistystä satoi naapureilta, vanhoilta koulukavereilta ja sukulaisilta. Pääsit ekalla Helsinkiin? Sehän on tosi kova juttu! Voi, teillä on opiskelu niin kamalan rankkaa, ja niin vaativa työ! Pikkuhiljaa kesäisissä sukujuhlissa oma ja lääkiksen maine alkoi kuitenkin tuntua jo liioitellulta.

Ylistyksen aiheuttaman vaivaannuksen rinnalle nousivat ne kiusalliset tilanteet, kun lääkiksen mainitseminen herätti keskustelun siitä, millaista kaltoinkohtelua oma tai jonkun tutun perheenjäsen oli saanut terveydenhuollon kynsissä osakseen. Eräissä ylioppilasjuhlissa kuuntelin puoli tuntia siitä, kuinka puhujan poika ja mies olivat kuolleet ilmeisesti hoitovirheen seurauksena. Mitä pidemmälle opinnoissani olen edennyt, sitä vähemmälle ovat jääneet kehut ja sitä useammin keskustelu ohjautuu heti alussa kriittisille poluille. Olen ilmeisesti muuttumassa hiljalleen täysivaltaiseksi lääkärikunnan jäseneksi.

Lääkärien maine ammattikuntana on pitkään ollut murroksessa. Poissa on auktoriteetti, jota on kuunneltava tai henki menee. Tilalle on tullut vaatimus empatiasta ja vaihtoehtojen tarjoamisesta. Samalla resurssit hupenevat ja kiire lisääntyy jatkuvasti. Kritiikkiä lääkärikuntaa kohtaan kuulee usein. Keskustelupalstakulttuuri on tehnyt arvostelusta helppoa. Enää ei tyydytä potemaan pirtin peränurkassa, vaan etsitään laajasti tietoa ja vaaditaan mieluisia diagnooseja.

Osamme saamme myös me opiskelijat. Kesäisin toistuvan suuren pääsykoekeskustelun yksi pääteeseistä on vuodesta toiseen se, että lääkikseen pitäisi olla soveltuvuuskoe, lääkikseen kun valikoituvat nykyisellään opiskelijat, jotka ovat huippuälykkäitä mutta tunteettomia ja “rakastavat tiedettä, ei potilasta”. Lisäksi me, kuten koko lääkärikunta, päädymme alalle ilmeisesti pelkän rahan takia. “Lääkisopiskelijat ökyilevät musiikkivideolla”, otsikoi Aamulehti, kun Tampereen lääkiksen pilke silmäkulmassa tehty video ”Superlääkärit” keväällä julkaistiin. Välillä tuntuu, että halu auttaa ihmisiä ja menestyä itse taloudellisesti sulkevat toisensa täysin pois, ja voidakseen olla oikeasti hyvä lääkäri pitäisi elää silkasta Hippocrateen valasta.

Omaan identiteettiin lääketieteen opiskelijana kohdistuu ristiriitaisia tunteita. Professioon liittyy vahva ammattiylpeys ja kollegiaalisuus. Lääkäri on edelleen yksi yhteiskunnan arvostetuista ja pysyvimmistä ammateista. Toisaalta törmään jatkuvasti tilanteisiin, joissa joudun puolustelemaan tulevaa alaani. Myös vanhemmat kollegat ovat tulleet varovaisiksi lääkärikunnan maineen suhteen; eniten kritiikkiä esimerkiksi Superlääkärit-videosta olen kuullut vanhempien kollegoiden suusta.

Välillä katselen ympärilleni luentosalissa ja pohdin, keistä meistä tulee niitä keskustelupalstojen huonoja kuuntelijoita, tylyjä kirurgeja, huonoja uutisia töräytteleviä, kyynisiä lääkäreitä. Murtaako aika ja kiire lopulta meidätkin? Vai onko meidät sittenkin valmennettu aiempia sukupolvia paremmin nykyajan lääkäri-potilas-suhteeseen?

Ainakin meidän koulutuksessamme on haluttu panostaa sosiaalisiin taitoihin. En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun törmään Helsingin Sanomien kommenttipalstalla kommenttiin “Kuinka paljon lääkärien koulutuksessa opiskellaan potilaan kohtaamista? Veikkaan ettei ollenkaan.” Kommentoija on lämpimästi tervetullut seuraamaan puolestani seuraavaa Kasvaminen lääkäriksi -seminaaria.

Tulevan sukupolven kasvattamisessa hyviksi kuuntelijoiksi on kuitenkin kaikkein tärkeintä opettajan antama esimerkki jokaisessa tavallisessa potilasopetuksessa. Erinomainen opettaja lääkiksessä ei ole ainoastaan hyvä opettaja tai hyvä lääkäri; hänen on osattava olla hyvä lääkäri myös opettaessaan.

Minna Lehtisalo
Päätoimittaja

Viime numeron pääkirjoituksessa mainitsin olleeni alla päin, koska en pääse pitkään aikaan matkustamaan. Päätinkin omasta tekstistäni innostuneena korjata tilanteen ja varasin toukokuulle viikonloppumatkan Islantiin.

En tietenkään osannut etukäteen arvioida, kuinka paljon tekemättömiä töitä tuolle viikonlopulle jäisi. Edeltävät päivät säntäilinkin ympäriinsä ja yritin epätoivoisesti saada asioita valmiiksi. Lähtöä edeltävän illan kruunasi se hetki, kun peruutin äitini auton päin Medioma II:n ulkorappusia. Lähtöön oli aikaa viisi tuntia.

Vihdoin Keflavikin lentokentälle päästyäni oli tehtävänäni hakea vuokra-auto ja napata matkaseurani kyytiin Reykjavikin keskustasta. Olen ajanut manuaalivaihteista autoa yhden kerran sitten autokoulun. Pienen ja itsepäisen Peugeotin saaminen a) liikkeelle ja b) ehjänä Reykjavikiin oli vaikeinta, mitä olen tehnyt sitten ensimmäisen kanyloinnin. Lopulta noukin ystäväni kyytiin ja aloitimme viiden tunnin ajomatkan kohti Pohjois-Islantia.

Loppumatkasta väsymys alkoi painaa; sekä minä että ystäväni olimme nukkuneet edellisyönä vain muutaman tunnin. Pohjoisessa kevätkin antoi vielä odottaa itseään ja etelän kaunis sää vaihtui yhä paksumpaan lumivaippaan. Perillä GPS ei löytänyt majatalon osoitetta. Olimme keskellä ei mitään. Ahkeralla tienvarsien tiirailulla löytyi lopulta kyltti “Stöng”, joka ohjasti kuoppaista soratietä halki lumisten peltojen. Majatalo oli entinen maatila keskellä autiutta. Lumista aukeaa näkyi joka suuntaan kymmeniä kilometrejä; tasaisen maiseman rikkoivat vain yhtä lailla lumiset vuoret, jotka naamioituivat paksuun harmaaseen pilveen.

Tunnelma oli aavemainen ja mieliala apea. Helsingissä oli Forecan mukaan 21 astetta lämmintä, Stöngissä auton mittari näytti nollaa. Mielessä painoivat edelleen kaikki työt, jotka jäivät odottamaan paluutani, ja aloin pohtia, mitä kaikkea unohdin hoitaa. Viime päivät olivat olleet yhtä kaaosta, eikä lumen peitossa oleva Pohjois-Islanti vakuuttanut.

Vähintään vastaavaa kaaosta tuntuu olleen myös kevät Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Yliopistoleikkaukset, irtisanomiset, opiskelijan rahatilanne – kaikista on pitkin kevättä käyty kiivaita keskusteluita Mocsussa, Raviolissa, kymppiratikassa ja Helsingin Sanomissa. Monesta on tuntunut, että suomalainen – ja etenkin helsinkiläinen – lääketieteellinen huippukoulutus katoaa kuin snapsi janoisen sitsaajan kurkkuun.

Sekava tilanne ei tietenkään rajoitu lääkikseen. Kokonaisia oppialoja lopetetaan. Professori avautuu maan johtavassa päivälehdessä siitä, kuinka huonosti yliopisto on hoitanut irtisanomiset. Irtisanotut opettajat lähettävät opiskelijoille joukkosähköposteja, jotka ovat opiskelijoiden ainoa varma tiedonlähde irtisanomisiin liittyen. Turvattuun asemaan tottuneet professorit ryhtyvät kapinaan ja vaativat suuren konsistorin koolle kutsumista. Huhuja syntyy ja kuolee. Mieliala on matala.

Hullun kevään jälkeen odotukset tulevasta eivät ole korkealla. On kuitenkin hyvä muistaa, että meillä on nyt ja tulevaisuudessakin opettajia, opetushoitajia ja muuta opetushenkilökuntaa, joille opetuksen laatu on sydämen asia. Q-kautisen kesälomahaastatteluista kävi ilmi, että tulevana kesänäkin moni opettaja uurastaa sen eteen, etteivät opetus ja opiskelijan oikeudet jatkossa kärsi. Meillä on nyt mahdollisuus ja velvollisuus olla myös itse mukana vaikuttamassa tulevaisuuden suuntaan. Olisi kaiken tämän aliarvioimista tuomita tulevaisuus jo ennakolta. Vaikka alku näyttäisi surkealta ja lähtökohdat olisivat heikot, voi lopputulos silti yllättää.

Tämän opin myös Islannissa. Ensimmäisenä aamuna aurinko paistoi häikäisevän siniseltä taivaalta. Kymmenen minuutin ajomatkan päässä lunta oli pientareilla enää rippeet. Iltapäivällä kiertelimme upeissa maisemissa ja poltin nenäni. Vesiputouksen viereen muodostunut sateenkaari oli melkein liiankin täydellinen.

Minna Lehtisalo

Päätoimittaja