Koulukuvassa

Miten ja milloin tutustuitte toisiinne?

Olli: Sanoisin, että se oli n. 1994.

Mikko: Sä olit jotain pihalla päivystyksessä ja sit jossain siinä ahdistunut tohtori Häppölä tuli paikalle. Ollaan voitu myös tavata, kun Markku Kaste pyöritti liuotushoidon tutkijakokouksia. Sen jälkeen olla ehditty tehdä paljon töitä yhdessä. Luulen, että se ystävyys lähti siitä kun oltiin paljon päivystyksessä ja AVH-osastolle samoihin aikoihin töissä.

Olli: Neurologian opetuksia ollaan vedetty yhdessä vuodesta 2006.

Kertokaa joku hyvä muisto toisistanne.

Olli: Ainakin Mikko oli suuri sankari kerran päivystyksessä, kun sieltä tuli basillaaritrombi; kropan tärkein valtimo tukossa. Siinä ei ollut aikaa magneettiakaan odotella, Mikko teki ratkaisun ja päätti pelastaa kaverin hengen.

Mikko: No, tuskin pitää paikkansa, mutta Ollista on montakin hyvää juttua, mutta ei ne kyllä työhön liity. Me oltiin joskus Chicagossa ja yritettiin mennä katsomaan korismatsia, mutta sinne ei saanut lippua. Ei mennyt sitten kuin joku 15 sekuntia niin Häppölä oli hoitanut meille tosi halvat liput. Oli hyvä peli kanssa. Kyllähän Häppölästä monia muitakin hyviä tarinoita lyötyy.

Olli: Mikkohan on entinen huippu-urheilija, maajoukkuetason koripalloilija, huippuveijari. Tunnetaan niin hyvin että oppii arvostamaan ja kunnioittamaan sitä toista monella tapaa. Ehkä siinä on sitten varaa välillä ottaa vähän huumoriakin mukaan.

Mikä on parasta opettamisessa?

Mikko: Oppilaat, ihan ylivoimaisesti. Nuoria ihmisiä, joilla on hyviä ajatuksia. On tosi nasta kuulla millä tavalla oppilaat näkevät asiat.

Olli: Sanoisin aika samalla lailla. Parasta on se energiataso ja innostus. Aina kun on nuoria ihmisiä läsnä, siinä on jotain ainutkertaista. Saa olla mukana siinä prosessissa ja itse oppii koko ajan lisää. Tietysti sekin, kun tulee jossain sivulauseessa positiivinen palaute tai fiilis että on opettanut hyvin.

Lempiopetusmuoto?

Olli: Ollaan tykätty tästä keskustelevasta opetustavasta. Meitä on kaksi siellä areenalla, ja se suuri yleisö. Jos se lähtee sujumaan, keskustelu on tosi hyvää ja luontevaa. Se on interaktiivinen tilanne, jossa keskustelu lähtee sieltä opiskelijoiden tarpeista.

Mikko: Ja kaikki opetus, missä potilas on mukana. Siinä tulee aina jotain, mihin tulee reagoida.

Olli: Tässä on tietty analogia siihen, jos olisi taiteilija ja olisi esiintymässä. Tulee spontaaneja ja yllätyksellisiä tilanteita. Joku haastaa niitä faktoja, joita ollaan opetettu vuosikymmeniä. Tulee yksi hyvä kysymys, ja se on siinä. Se on tosi kivaa.

Parhaat bileet opiskeluaikoina?

Olli: Jäi mieleen, kun hampaan bileissä entisessä Kandiomassa Kruununhaassa yksi kurssikaveri Arvo päätti soittaa puhelinluettelosta jollekin vaan. Siellä oli joku mummo puhelimessa ja Arvo hyvänä puhujana sanoi että “Puhelinlaitoksesta hyvää iltaa, meillä on tämmönen säästökampanja, on näihin piuhoihin mennyt aika paljon kustannuksia, niin voisitteko siirtää puhelinta vähän lähemmäksi niin me vedämme täältä.” Sillon opiskelun alkuaikoina oli tosi hauskaa, meillä oli oma kurssibändikin. Olin poskisolisti siinä. Moody Bluesia ja muuta vedettiin bändin kanssa.

Mikko: Opiskeluaikana pelasin vielä korista, niin kurssin kanssa biletys meni vähän ohi. Viikonloppuisin oli aina leirejä. Kyllä sitä tietenkin jokin verran ehti juhlia, jäi hyviä ystäviä opiskeluajoilta.

Kylmäävin muisto opiskeluajoilta?

Mikko: Täytyy sanoa, että sitten oli aika tärinä kun meni opiskelun vikoina vuosina töihin. Ekat vuodet olivat aika jänniä. Oli ne järkyttäviä hetkiä, kun eka ihminen kuoli käsiin.

Olli: En osaa sanoa muuta kuin sen, kun ensimmäisen kerran meni dissektiosaliin, se oli aika shokki. Siellä oli kylmää kaveria, aika raaka kokemus se silloin oli. Myös silloin, kun meni sisätautipuolelle kun oli pitkään ollut labrassa, kyllä löytyi minultakin takykardiaa silloin kun ambulanssi tuli. Sen siellä kyllä oppi, että yleensä asioissa käy hyvin. Sen Mikon isäkin jo aikanaan opetti.

Missä ja miten rentoudutte?

Olli: Koti on se rentoutumispaikka ja myös musiikki, ihmisellä on sellainen primitiivinen tarve kuulla sitä. Perhe on tietysti tärkeä.

Mikko: Mulla on se koris edelleen. Käyn heittelemässä silloin tällöin, ja poika pelasi aikanaan ja tytärkin pelaa.

Mitä aivoissa tapahtuu, kun rakastuu?

Mikko: Se on ihan selvää, että jotain siellä tapahtuu, hyvin vahvasti. Tietääköhän sitä kukaan. Mutta hyvin vahva juttu, kestäväkin monissa tapauksissa.

Olli: Kyllä siellä varmasti tapahtuu. Jonkinlainen myrskyhän se on, ja varmaan dopamiiniradat aktivoituu ja  amygdala. Sitten autonominen järjestelmähän tekee sen, että ihminen muuttuu vähän rationaalisestikin. Pieneltä lapselta kysyttiin, mitä on rakkaus ja vastaus oli että “Perna heittää kuperkeikkaa.” Sehän on autonominen oire, että on paha olla jos ei näe rakastaan tai kuule rakkaan ääntä. Siinä on tällainen autonominen hallitsematon tilanne myöskin. Accumbens, dopamiinijärjestelmä, limbinen järjestelmä ja jopa talamus, sillä akselilla tapahtuu jotain.

Mikko: Niin, neurologi pyrkii aina paikallistamaan syyn. Mä oon ihan eri mieltä, musta ongelma on koko aivoissa eikä missään yhdessä paikassa.

Mikä on neurologin paras työkalu?

Yhteenääneen: Aivot.

Mikko: Ehdottomasti aivot. Siinä pitää tehdä aivotyötä paljon. Pitää olla ihmistuntemusta, oireet on hyvin erilaisia kuin vaikka luunmurtumat. Aivojen lisäksi tietysti uudet laitteet ja kuvantamismenetelmät. Niiden apu on valtava myös harvinaisten sairauksien diagnostiikassa.

Olli: Sitä ei voi olla korostamatta, että pitää antaa tilaa potilaalle, että on aikaa ja halua kuulla mitä ihminen kertoo. Pitää myös muistaa ettei koskaan ole yksin vaan ympärillä on ihmisiä. Niin kuin Mikko aina sanoo, että hänellä on aina periaate hakeutua itseään fiksumpien seuraan. Senhän takia tässä Mikonkin kanssa pyörii.

Mikä kirja on tehnyt vaikutuksen?

Olli: Sinuhe.

Mikko: Mulla on varmaan Täällä Pohjantähden alla.

Mikä on mottonne?

Mikko: Kyllä mun on “Älä luovuta.” Tulee varmaan urheiluajoilta, mutta on sillä ollut käyttöä elämässä sen jälkeenkin.

Olli: Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi. Potilaan pitäisi olla lähimmäisesi, siinä olisi aina petraamista. Peter Russell on joskus sanonut, että onnellinen kokemus tulee itseunohduksen kautta. Joukkue voi olla tärkeämpi kuin oma etu. Joukkueen paras pelaaja on se, joka saa joukkueen pelaamaan paremmin. Sellainenhan Mikko just on.

Mikko: Ennen kuin tähän suureen filosofiaan voi mennä niin perusasiat pitää osata. Lääkärinä pitää osata ulkoa se mitä pitää osata, sitten on mahdollisuus olla hyvä ihminen. Se sotkeentuu siihen jos perusasiat ei ole kunnossa. Se vaatii sellaista tylsää tavallisten asioiden osaamista ja sit sen päälle tulee tää hienous. Sama pätee urheilussakin.

Valinnan paikka

Sormi-nenänpää-koe vai kantapää-polvi-koe? O&M: SNK

Alzheimer vai Parkinson? O&M: Parkinson

Päivystys vai osasto? O&M: Päivystys

Äiti vai isä? Mahdoton valita.

Minkä neuvon antaisit opiskeluita aloittelevalle itsellesi?

Perusasiat pitää opiskella kunnolla ja opetella soveltamaan niitä kyseisen ajan tiedon valossa niin, että potilasta hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Näin jälkikäteen olen ehtinyt urani varrella nähdä tiettyjä tauteja, joita olen aikanaan hoitanut ihan väärin, mutta täytyi toimia nimenomaan silloisen tiedon valossa.

Parhaat bileet opiskeluaikana?

Ne, joissa tapasin nykyisen vaimoni. Tutorryhmän illanvietto lääkiksen kolmantena päivänä.
Siihen aikaan LKS:n tila oli Lönkalla, ja sieltä kuljettiin kaupungin halki Hampaankoloon joidenkin pysähdysten kautta. Ne olivat myös mieleenpainuvia retkiä.

Kylmäävin muistosi opiskeluajoilta?

Yksi sellainen, jolloin pelästyin itse hirveästi, oli Mäntässä päivystämässä. Olin poistamassa päästä ateroomaa, ja se puhkesi ja alkoi valua sellaista valkoista mömmöä. Olin ihan varma, että ne oli aivot. Pään alue vuotaa aina paljon verta, ja sitten tuli sitä valkoista… Se oli ihan uran alkuaikoina.

Parhaat ravintolat Helsingissä?

Tähän on nyt nolo ja tylsä sanoa Olo, mutta sehän on näistä Michelin-tähdistä viimeinen, joka elää vahvasti. Melkein kaikki muuthan on kuollu.
Viimeiseen kertaan asti ollaan oltu Belgeen tyytyväisiä, siellä on hyvät etanat ja simpukat. Viime kerralla simpukat olivat pieniä ja palvelu huonoa. Mutta jos ajattelee, että se oli vain kertaluontoinen tapaus, niin se on kiva bistrotyyppinen paikka, kohtalaisesti menoa päällä ja hyvää safkaa.

Jos ei ole pakko olla Helsingistä, niin Turussa Mami on sellainen, jonka nostaisin listalle. Sielläkin on hyviä etanoita.

Mitä olet keräillyt?

Postimerkkejä mun nuoruudessa keräsi kaikki. Lätkäkortteja, jo silloin 70-luvulla. Voi ajatella, että olen keräillyt myös matkailukokemuksia. Reissaan osittain sen takia, että näkee uudenlaisia juttuja, joita muistella, kun vielä muistaa. Kiviä olen keräillyt, minulla on kokoelma paperipainokiviä, jotka on kerätty eri valtamerten rannoilta.
Rahaa olen yrittänyt myös kerätä, mutta se ei ole onnistunut.

Unohtumattomin matkakokemuksesi?

Seattlessa perheen kanssa vietetyt 5 vuotta. Siellä erityisesti vuorikiipeilykokemus Mt Rainierilla, oli kovin yllättävää, että siitä säilyi hengissä. Oli kohtalaisen pelottavaa. Pimeässä kiivettiin ylös, ja sitten, kun aurinko nousi, näki missä oltiin. Ja sitten oli pakko tulla vielä alas.

Mikä on mottosi?

Ole itsellesi kylliksi. Sitä olen yrittänyt myös ipanoille opettaa.

Viinisuosituksesi joulua varten?

Joulupöytäänhän ei voi suositella viiniä, se on niin monipuolinen kakku. Jos nyt väkisin haluaa, niin sitten ehkä joku Pinot Noir -tyyppinen punaviini. Jos mietit itse, niin siinä on kinkkua, lanttulaatikko, rosolli, jossa on hapankermaa… Joskushan on sanottu, että paras jouluviini on olut. Ei ainakaan liian vahvaa viiniä, ei mitään Cabernet-tyyppistä eikä Syrahia, vaan jotain mehumaisempaa.

Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten?

1) Ferdinand Sauerbruch: Elämäni kirurgina
2) Axel Munthe: Huvila meren rannalla

Paras klinikkaristeilymuistosi?

Vai paras… Mieleenpainuvia ne on aina, opettajia kidutetaan kuin pikkujouluissa. Yksi oli se missikilpailu, jossa olin Miss Hawaii, blondi, joka voitti koko kisan. Siinä oli vielä se, että meidäthän pakotettiin julkisiin tiloihin. Siellä oltiin yläaulassa ja muita ihmisiä kulki ohi. Silloin opin myös, kuinka vaikeaa on kävellä korkokengillä.

Toinen oli, kun piti esittää Helsingin patsaita. Mannerheimin ratsastajapatsaasta minä olin se hevonen ja Laura Renkonen-Sinisalo oli ratsastaja.

Kuka on maailman kaunein nainen?

Vaimo ilman muuta. Toiseksi kaunein on Jennifer Aniston. Kyllä se vaan pakko on todeta, että näin se on.

Valinnan paikka:

Ohut- vai paksusuoli? Ohut
Suklaa- vai vaniljajätski? Suklaa
Sininen vai punainen? Sininen
Aamu vai ilta? Aamu
Kesä vai talvi? Kesä

Minkä neuvon antaisit opiskelua aloittelevalle itsellesi?

Sanoisin, että tutki kaikkea, mutta keskity oleelliseen. Tavallaan idea on se, että kyllä täytyy kaikesta katsoa, mitä tää on, ja kun toteaa, että ei kiinnosta ei kiinnosta ei kiinnosta, no tää kiinnostaa, niin sitten upppoutua siihen tosissaan.

Parhaat bileet opiskeluaikana?

Semmoiset, jotka toistuivat usein, oli Kandiseuran teeillat. Sinne kutsuttiin sairaanhoito-oppilaitoksen opiskelijoita, ja ne ei olis muuten päässeet, siksi sellainen tapahtumanimi. Kun silloin oli kovin miesvaltaista, niin oli kiva saada vähän tanssikavereita.

Kylmäävin muistosi opiskeluajoilta?

Oltiin Marian päivystyspolilla päivystämässä, ja sinne tuotiin pieni poika, joka oli jäänyt kuorma-auton alle ja kuoli sinne. Se oli niin vaikuttavaa, että koko poliklinikka oli ihan halvaantunut.

Parhaat ravintolat Helsingissä?

Kun tietäisin, en oo paljoa käynyt. (nauraa)

Minkä biisin tahtiin on paras tanssia?

Crocodile Rock, sanoisin, se ainakin silloin aikoinaan tempaisi, ja jos sen kuulee niin… Silloin tuntee itsensä nuoreksi taas.

Paras ruoka Raviolissa?

Kyllä ne tortillat. Jalapenoja kun laittaa tarpeeksi, niin kyllä tuntuu.

Mikä on paras ei-lääketieteellinen app?

Mahjong

Milloin viimeksi otit selfien?

Kaunispään huipulla syyskuussa vaimon ja koiran kanssa

Mitä kotieläimiä olet omistanut?

Kilpikonna nimeltä Napoleon, salakuljetettu Ranskasta, se antoi minulle rakkautta lapsena. Sittemmin kissa, virallisesti se oli pojan kissa, mutta kyllä se varmaan minun oli enemmän. Välillä oli kaksikin kissaa, Sysi ja Tiuku. Ensimmäinen ihan oma, jonka itse halusin hankkia, oli Mörri-niminen koira, suomenlapinkoira, joka kuoli kolme vuotta sitten. Suomenlapinkoira on tosi söpö ja tosi kiva. Nykyinen koiramme Tsahpe on Mörrin poika. Tsahpe on saamelainen nimi.

Kerro jostain, mistä sinua ei yleensä tunneta,  esimerkiksi golfharrastuksestasi.

Olen aina ollut hulluna palloihin. Pelasin lapsena pingistä; meillä oli salin pöytä, jonka päällä saattoi pelata. Kotona siis ensin pingistä, sittemmin tennistä. Sitten, kun ei enää tennistä jäsenet ketäneet, tuli golf. Pallon lyöminen jollakin välineellä on tosi nastaa.

Olen myös Curvaturan perustajajäsen, mutta senhän varmaan kaikki jo tietää.

Mikä anatomisista rakenteista on suosikkisi?

Mulla varmaan on joku… Aivot on varmaan liian iso, pitäiskö olla tarkemmin? Aivojen kuorikerros on kaikkein kiehtovin. Siellä meidän tietoisuus on.

Mitä olet keräillyt?

Ainoa, mitä oon keräillyt, on äänilevyt, kuuntelumerkityksessä. Bob Dylania, ja Eric Claptonin levyt ostin vissiin kaikki. Muuten aika randomia. Sittemmin klassista musiikkia, mutta ei ketään tai mitään tiettyä. Hyviä biisejä.

(toim. huom. Haastattelu tehtiin viisi päivää ennen Bob Dylanin Nobel-palkinnon julkistamista. Missä Heikki Hervonen edellä, siinä Nobel-komitea perässä.)

Mikä on mottosi?

Mitä enemmän sontakasaa tonkii, sitä enemmän haisee. Se on se juureva maalaisversio, ja sen hienostuneempi kaupunkilaisvastine olisi ”Elämä on liian lyhyt juodaksemme huonoa viiniä.” Molemmat tarkoittavat, että ei kannata tuhlata aikaa huonoihin juttuihin, vaan jättää ne taakse ja jatkaa eteenpäin.

Milloin viimeksi itkit?

Tuli tippa silmään, kun luin Juha Holopaisen nekrologin eilen. Kyllä se oli hirveää luettavaa. Oli tosi kiva kaveri.

Valinnan paikka

Haastattelu // Minna Lehtisalo

Kysymykset // Q-kautisen toimitus

Juliste // Ivar Lönnberg