Esseet

Kello on 01.20 tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, ja Papinkuja kahdessa on harvinaisen hiljaista. Ainoat äänet tulevat näppäimistöstäni ja kajareista kaikuvasta Rodriguezista, kun Sugar Man soi neljättä kertaa looppina. Kirjoitan tätä juttua Q-kautiseen, ja dedis oli eilen, tietenkin. Tämä ei ole ensimmäinen yö, jona kirjoitan sormet hiessä myöhässä olevaa juttua tai luen paniikissa seuraavan päivän tenttiin kolmen kahvikupin voimalla. Tuntuu, että kaikki on aina vähän kesken, minä ja mun työt. Mutta onko tänä innovaation ja kilpailukyvyn aikana varaa olla keskeneräinen? Onko varaa myöntää olevansa väsynyt, kun kaiken pitäisi aina olla niin loistavaa, nopeaa ja jännää?

Ajattelin ennen, että kohta olen valmis, kohta olen perillä ja voin ottaa iisimmin. Tämän tentin jälkeen, tämän projektin jälkeen, tämän työputken jälkeen, sitten kun mulla on se yksisarvinen tatuoituna pebaan. Mutta parin vuoden jälkeen huomasin, ettei sitä “kun” ikinä tullut. Tentti vaihtui seuraavaan, projekti uuteen, työvuoroja tuli lisää ja hoksasin, että itse asiassa reisitatskat on aika kivoja. Alkoi tuntua siltä, että elämä oli jatkuvaa tulipalojen sammuttelua, jossa selvisin aina tuurilla seuraavan vaiheeseen. Toki tiesin, että voisin hidastaa, tehdä vähemmän, mutta miten malttaisi pysähtyä, kun maailmassa on niin helvetisti mielenkiintoisia asioita ja se kalvava tieto, että vaikka aloittaisin nyt ja tekisin töitä yötä päivää, en siltikään ehtisi tehdä kaikkea?

Joskus tuntuu, ettei keskeneräisyyttä sallita. 18 vuoden kypsässä iässä nuorten oletetaan hankkineen tarpeeksi syvyyttä ja kokemusta valitakseen seuraavan 50 vuoden intohimonsa. Derivoinnit ja imperfektit aseina meidät lähetetään tekemään elämänpäätöksiä, eikä nykyinen tehokkuuskulttuuri kannusta turhaan mietiskelyyn. Välivuodet tuomitaan ajanhukaksi, sillä kyllähän tässä vaiheessa pitäisi jo olla suunta ja suunnitelma. Valmiit pohjatkin meille on annettu: lukio, lääkis, väikkäri, erikoistuminen. Poikakaveri, yhteenmuutto, kasvi, koira, avioliitto, lapset. Lisää vapaavalintainen harrastus. Lisää mielenkiinnon kohde. Kyseenalaistaminen ei kuulu pelin sääntöihin.  Kun valitset tien, olisi sillä paras pysyä. Näin on ainakin helpointa, kuljettu tie on vaivattomin. Siksi tänä aikana on helppo sekoittaa onni suorituksiin ja matka päämääriin. Samalla, kun istun sohvallani sipsipussi kourassa aikaa tappaen, kaverini lataavat Facebookiin kuvia jälleen vitun miljoonannesta maratonista tai uusista upeista työkuvioistaan. Onnellisuustutkimuksissa on huomattu, että ihmisen peer group vaikuttaa suuresti siihen, miten arvioimme omaa elämäämme. Ei siis ihme, että tänä Snapchatin aikana tuntuu usein, että pitäisi itsekin tehdä enemmän, nopeammin ja paremmin.

Haluaisin sanoa tähän kohtaan jotain tyyliin “matka on pointti ei päämäärä”, mutta ei se nyt ole ihan totta. Olisin mielelläni jo lääkäri, tohtori, vtm ja upean kauniiksi tatuoitu valmis zen-ihminen, joka osaa huolehtia itsestään eikä ärsyynny, kun ihmiset kävelevät kadulla liian hitaasti. Kuitenkin kaikkien kliseiden pointti taitaa olla siinä, että matka on kaikki mitä meillä on nyt. Päämäärää kun ei välttämättä koskaan tulekaan. Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen – kuten Ilta-Sanomat tuntuu jatkuvasti ennustavan – ja lähtisin pakolaiseksi, mitä minulle jäisi käteen tästä kaikesta? Ei tutkintoja, ei työtä, ei rahaa. Tatuoinnit vaan, panostakaa niihin.

Teksti // Aurora Lemma

Kello on nyt kolmea vaille kaksitoista. Vuoden 2015 tammikuusta asti on kello ollut kolmea vaille kaksitoista, jos kysytään Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnalta. Puhun siis tuomiopäivän kellosta. Tuomiopäivällä ei tässä viitata päivään, jolloin Isä, Allah tai muu tuomitsee meidät teoistamme, vaan päivään, jolloin ihmiskunta itse omin pikku kätösin tuomitsee itsensä. Tuomionpäivän kello on atomitieteilijöiden kylmän sodan aikana aloittama ajanlasku siihen, kuinka kauan aikaa on maailmanloppuun – tai tarkemmin sanottuna siihen, että ihmiskunta tuhoaa itsensä. Kylmän sodan aikana maailmanlopulla viitattiin lähinnä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen väliseen mahdolliseen ydinsotaan, mutta ydinaseuhan vierelle on vanhojen hyvien aikojen jälkeen noussut toinen, yhtä suuri vaara: ilmaston lämpeneminen. Tämän ja muiden ihmisyhteisön kehitysten takia kello on nykyään kolmea vaille kaksitoista, kaksitoista osoittaen maailmanloppua.

Olisin valmis veikkaamaan punaisen vihkoni pantiksi siitä, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun kuulet ilmastonmuutoksesta. Ilmastonmuutos on akateemisessa maailmassa laajalti hyväksytty ilmiö, ja 70-luvulta lähtien se on myös ollut aiheena vahvasti politisoitunut. Ei voi siis olla miettimättä, miksi ihmisten käytös ei ole dramaattisesti muuttunut. Kyse ei ole tiedonpuutteesta tai arvojen eriäväisyydestä. Vaikka ilmastoasiat joskus värjätäänkin arvokysymyksiksi, kenen arvoihin ei elämämme jatkuminen maapallolla sopisi?

Tiedonpuutteeseen ei myöskään voi nojata. Kierrätä, älä yksityisautoile, kuluta kohtuullisesti ja kestävästi ja älä syö lihaa ovat kaikki varmasti tuttuja saarnoja sinullekin. Montaako niistä siis toteutat? Lihantuotanto tuottaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin kaikki maailman autot, lentokoneet, junat ja laivat yhteensä puhumattakaan sen muista ekologisista ja eettisistä ongelmista. Myös kulutustottumukset länsimaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat useimmiten kaukana kestävästä. Systeemi tietenkin pohjaa siihen, että ostamme aina LISÄÄ, ei siihen että ostamme kerran ja olemme sitten tyytyväisiä. Tän päivän maiharit on huomisen kumpparit ja niin edespäin. Ja siinähän se ongelma onkin: kaikilla on roolinsa siinä prosessissa joka kiihdyttää ilmastonmuutosta. Olisi toki ihanaa irtisanoa itsensä tästä vastuun verkosta, mutta se on käytännössä mahdotonta. Globalisaatio on luonut loputtoman tekojen ja seurausten ketjun, jossa me kaikki olemme osallisina. Siksipä jokainen ostoksemme on periaatteessa kannanotto ilmastonmuutoksen puolesta tai vastaan. Siksipä nekin, jotka pesevät kätensä ja sanovat, etteivät halua ottaa kantaa tai vaikuttaa, vaikuttavat silti, tiedostamattaan. Ja niin kuin politiikassa yleensä, jos ei itse päätä asioistaan, joku muu tekee päätöksen. Min röst är din framtid ja mun uus pikkumusta on sun lastenlasten tulevaisuuden arvoinen.

“Imagine if trees gave off wifi signals, we would be planting so many trees and we’d probably save the planet too.

Too bad they only produce the oxygen we breathe.”

Teksti // Aurora Lemma